Siitä saakka kuin Helsingfors Tidningar lakkautettiin, olivat suomenmieliset kipeästi kaivanneet ruotsinkielistä lehteä, joka edustaisi heidän asiaansa. Nälkävuosina 1867 ja 68 ei semmoisen perustamista kuitenkaan voitu ajatella, sillä eihän puolueella silloin ollut edes suomenkielistä äänenkannattajaa Helsingissä. Kovan ajan ohimentyä olikin ensi tehtävä uudestaan henkiin herättää Suometar, ja "Uusi Suometar" alkoi toimintansa 1869. Mutta jos joku oli, jonka mielestä sen enempää ei tarvittukaan, niin kyllä aika pian toista opetti. Vuosi vuodelta kävi kansallisuustaistelu kiihkeämmäksi, ja siinä oli U. S. ensi aikoinaan ja kauan eteenpäinkin sangen tehoton ase, vaikka sitä, sensuurin tuimuudesta päättäen, kylläkin vaarallisena pidettiin. Todellisuudessa olot vielä olivat sellaiset, että hyvänkään suomenkielisen lehden merkitys ei voinut olla suuri, ei ainakaan välittömään vaikutukseen nähden. Näin oli ei ainoastaan sentähden että U. S:lla, joka ensin ilmestyi vain kaksi ja v:sta 1871 kolme kertaa viikossa, oli vain noin 6-800 tilaajaa, vaan paljon enemmän senvuoksi että virkamiehet ja sivistyneet yleensä joko eivät ollenkaan osanneet taikka olivat aivan tottumattomia suomea lukemaan. Sanalla sanoen suomenkielinen äänenkannattaja oli niin sanoakseni olematon suurimmalle osalle niitä kansalaisia, joilla vastaiseksi oli enimmän sanottavaa maan valtiollisessa ja sivistyselämässä. Jos sentään senaikuiset ruotsinkieliset olisivat olleet samanhenkisiä kuin nykyaikaiset, nimittäin etteivät olisi juuri tahtoneetkaan mitään suomenmielisten puolelta kuulla, niin olisi kai ollut siihenkin tyydyttävä, mutta itse asiassa kuului heidän joukkoonsa runsas määrä todellisia suomalaisuuden ystäviä ja harrastajia, vaikka he kasvatuksensa takia puutteellisesti osasivat suomenkieltä. Kysymys ruotsinkielisestä kansallismielisestä lehdestä oli siis kysymys: eikö ole suomea osaamattomille puoluelaisille tehtävä mahdolliseksi olla mukana ja ottaa osaa julkiseen taisteluun suomalaisuuden hyväksi; edelleen, eikö ole saatava kansallispuolueen vaatimukset ja mielipiteet kaikkien ruotsinkielisten kuuluville, ja vihdoin, eikö ole pyrittävä voittamaan uusia puoluelaisia niistä piireistä, joille isänmaan tulevaisuus on kallis, vaikka he nurjien olojen vuoksi ovat vieraantuneet kansamme pääosasta? Tämä saa ymmärtämään, että sellaisen lehden aikaansaantia jo pohdittiin syksyllä 1869, vaikka silloin vielä arveltiin voitavan tyydyttää tarvetta julkaisemalla sarja lentokirjasia: Ettan, Tvåan j.n.e. Todellisuudessa ilmestyi vain yksi semmoinen kirjanen ("Ettan"), ja seuraavana vuonna otettiin lehden perustamiskysymys uudestaan puheeksi ja katsottiin sen toimeensaaminen aivan välttämättömäksi. Siihen päätökseen tultiin näet 17 p. syysk. 1870 B. F. Godenhjelmin luona pidetyssä kokouksessa, jossa saapuvilla olivat Yrjö Koskinen, Th. Rein, Oskar Blomstedt, K. F. Ignatius, Jaakko Forsman, J. V. Calamnius, C. G. Svan, F. W. Rothsten, Fritiof Perander y.m. Toimittajaksi ajateltiin joko W. Enebergiä taikka E. A. Forssellia, mutta koska edellinen juuri oli tullut nimitetyksi Porvoon tuomiokapitulin sihteeriksi, päätettiin kirjoittaa jälkimäiselle. Sen tekikin Jaakko Forsman. Kuitenkin Forssell kieltäytyi, ja asia jäi sentähden vieläkin sikseen. Syksyllä 1871 kysymys herätettiin kolmannen kerran, Forsman kirjoitti taas Forssellille, ja nyt tämä antoi myöntävän vastauksen — ja Morgonbladet syntyi.

Totta puhuen ei syntyminen sentään ollut niin tuskaton kuin tästä luulisi. Monta kokousta pidettiin, monta askelta astuttiin ja monta kirjettä kirjoitettiin, ennenkuin siihen päästiin. Vaikeinta oli tietysti saada kokoon tarpeellinen kannatus- eli takuumäärä, joka ensin ajateltiin 20,000, mutta lopulta nousi 30,000 markaksi, ja jonka arvioitiin riittävän kahdeksi vuodeksi. Läheltä ja kaukaa lisiä tuli, mutta useimmat 500 markan "osakkeet" merkittiin tietenkin Helsingissä, ja Bergbomin perhe hankki suurimman osan. Oli niitä epätoivoisiakin kokouksia, joissa viisaimmat arvelivat parhaaksi luopua koko puuhasta, mutta aina olivat innostuksesta uskaliaat enemmistönä. Todistuksena ettei lopullinen menestys ollut vastapuoluetta hermostuttamatta kerrottiin, että Dagbladin päätoimittaja, R. Lagerborg, oli eräälle lainanpyytäjälle vastannut: "Kääntykää Morgonbladetin toimituksen puoleen, sillä näyttää olevan rahoja(!)." Aputoimittajain ja avustajain hankinta vaati sekin aikaa. Z. Topelius epäili kauan antaisiko nimensä mainita, ja J. V. Snellman suorastaan kieltäytyi siitä. Edellinen pelkäsi joutua liian räikeän fennomaaniseen seuraan, ja jälkimäinen taasen oli sillä kannalla, ettei hän tahtonut enään ollenkaan kirjoittaa julkiseen sanomalehteen. Kumminkin Snellman lopulta lupasi antaa apua, jos huomaisi lehden esiintymisen tyydyttäväksi. Itse asiassa hän ensi vuosina pysyi Morgonbladetista jotenkin erillään, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän siitä piti, oli hän kärtyiseen tapaansa ivallisesti lausunut: "Inte tycks di just vara synnerligen snillrika" (eipä ne juuri näytä erittäin nerokkaita olevan), tarkottaen toimittajia; miten sen liekään, tuli hänestä myöhemmin kaikista ahkerin avustaja. Toimittajina mainittiin ilmoituksessa: E. A. Forssell, K. Bergbom (ulkomaanosasto) ja O. Donner sekä avustajina Z. Topelius, A. F. Granfelt, C. G. Ehrström, Th. Rein ja (yliopettaja) H. E. Melander. Minäkin tulin vakinaiseksi toimituksen jäseneksi (teatteria, kirjallisuutta y.m. varten), mutta olin liian nuori ja tuntematon nimeltä mainittavaksi. Olin sentään ollut alusta aikain mukana neuvotteluissa ja ehdotin myöskin nimen, joka lehdelle annettiin. Minusta nimessä, joka muistutti Runebergin lehteä 1830-luvulta, oli jotain nuorekkaan tunnelmallista ja menestystä lupaavaa. Näytenumero ilmestyi 5 p. jouluk., ja oli onnistunut ohjelmakirjoitus Th. Reinin tekemä.

Ja niin sitä alettiin. Ei ollut kirjoitusten puutetta. Rein kirjoitti uskonnonvapaudesta polemisoiden Dagbladia vastaan, joka turhanpäiten oli alkanut repiä erästä sangen viatonta ohjelmakirjoituksen lausetta, Donner kaupunkien kunnallishallinnosta eri maissa, Melander kasvatusopillisista seikoista (Pedagogiska strökorn), Bergbom katsauksia menneen vuoden valtiollisiin päätapahtumiin, Hagman Pietarin kirjeitä venäläisestä politiikasta, Rein ja Fredrik Cygnaeus tekivät alotteen F. M. Franzénin syntymän 100-vuotismuiston juhlalliseen viettämiseen, Topelius ivaili H. D:n ajattelematonta ehdotusta pystyttää Eläintarhan mäntymäelle muistopatsas Runebergille (hänen eläessään! — ehdotus keksittiin vastapainoksi Franzénin muiston elvyttämiselle Morgonbladetissa). Helmikuusta alkaen valtiopäivät tuottivat yltäkyllin palstantäytettä, niin että muita kirjoituksia tuskin tarvittiin; kuitenkin Rein sepitti "Valtiopäiväkirjeitä", Topelius "kirjekortteja" taikka "kalleudesta Helsingissä", josta on ääntä pidetty niin kauan kuin minä muistan; följetongina annettiin m.m. A—ï—a'n tendenssikertomus: "Monta tytärtä! (Många döttrar), kuvia todellisuudesta".

Kumminkaan eivät asiat olleet hyvällä kannalla. Forssell oli myöntynyt ystävien vaatimukseen, vaikka häntä oli epäilyttänyt ei ainoastaan poikkeaminen rauhallista toimintaa ja varmoja tuloja lupaavalta lakimiehen uralta, vaan myöskin heikonlainen terveys. Tämä jälkimäinen epäilyksen aihe osottautui pian liiankin perustetuksi. Itse asiassa Forssell ei ollut luotu siihen sisyfustyöhön, jota jokapäiväisen lehden toimitus laatuansa on. Kun hän sai rauhassa tehdä työtä, niin hän sepitti mitä etevimpiä kirjoituksia, ajatukseltaan teräviä, esitykseltään sitovan loogillisia, tyyniä, mutta tarpeeksi ivan suolalla maustettuja, sanalla sanoen kirjoituksia, joita nautinnolla luettiin. Mutta toimitustyö, tehden jokapäiväisen täyttämisen levoton valvonta ja tietojen hankinta hermostutti ja väsytti häntä niin, että hän jo maaliskuulla itse huomasi ja muutkin näkivät, että hän ei jaksaisi pysyä aisoissa. Silloin (13/3) päätettiin kääntyä Hagmanin puoleen ja pyytää, että hän tulisi Forssellia vapauttamaan. Kumminkin katsottiin tarpeelliseksi sitä ennen tiedustella Z. Topeliuksen mieltä, sillä vanhastaan tiettiin runoilijan pitävän Hagmania liian kiivaana. En muista mitä Topelius vastasi, mutta arvatenkin hän suostui, sillä kirje meni Pietariin, ja Hagman ilmoitti tulevansa, niin pian kuin vain pääsisi irti. — Niin hän kirjoitti Forssellille, mutta vähän myöhemmin hän tarkemmin selitti asiansa Bergbomille: Mielellään hän lähtisi Pietarista, mutta hän ei voinut jättää Pietarin Sanomia tuuliajolle; "1:ksikin olisi tilaajain ryöstämistä, jos viivyttelemättä ilmoittaisin lehden lakkaavan, 2:ksi on minulla ja täkäläisellä yleisöllä luja vakaumus lehden tarpeellisuudesta, vaikk'ette te siellä käsitä sen merkitystä. Olisi anteeksiantamatonta jättää ilman hoitoa ne herätyssiemenet, jotka lehti — niin väitän ehdottomasti — menestyksellisesti on kylvänyt, sekä luovuttaa hyvä saalis vastustajien ja obskuranttien käsiin." Hagman pyytää neuvoa miten suoriutua pulmasta. "Eikö Kaarlo (Alfred) Castrén, niinkuin hän itse on halunnut ja O. Furuhjelm toivoo, voisi tulla Pietariin historiallisia tutkimuksia varten — ainakin siksi kuin K. Suomalainen valmistuu? Niinkuin sanottu, en voi mitenkään nyt tulla; se on aivan mahdotonta, vaikka kuinka tahtoisin. Muuten minä paraikaa erään toisen kanssa puuhaan suomalais-venäläisen asiatoimiston perustamista täällä (mitä siitä arvelet?)." — Vihdoin kysymys ratkaistiin niin, että Tyko Hagman lähti Pietariin hoitamaan veljensä lehteä vuoden loppuun, ja August tuli Helsinkiin kesäkuun alkupuolella.

Kevätkauden loppuun oli siis Morgonbladetin tultava toimeen entisine voimineen, ja menihän se. Pääsiäisviikkona Forssell kokonaan vetäytyi lepoon, ja lehti jäi Bergbomin ja minun niskoilleni, toisin sanoen minä hoidin parhaimman mukaan päätoimittajan tehtäviä, tarpeen tullen neuvotellen Bergbomin kanssa, jolle ulkomaanosasto antoi riittävästi työtä, varsinkin kun paraikaa valmistettiin viimeisiä seuranäytäntöjä ennen Suomalaisen teatterin perustamista. Parin viikon päästä Forssell palasi virkistyneenä ja kirjoitti muun muassa hyvän (Dagbladille osotetun) artikkelin "julkisten henkilöiden arvostelemisesta". Muuten oli K. Bergbomin kirjoitussarja Helsingin teatterioloista merkillisintä, huomattavinta, mitä lehtemme tänä keväänä yleisölleen tarjosi. Ilman omaa äänenkannattajaa Bergbom tietysti ei mitenkään olisi saanut näitä kirjoituksia ruotsinkielisten luettavaksi.

Oltuani alkupuolen kesää Pohjanmaalla lähdin sen loppupuolella ensimäiselle pienelle ulkomaanmatkalleni, kulkien Tukholman kautta kanavatietä Göteborgiin ja sieltä Kööpenhaminaan, jossa sinä kesänä oli skandinaavilainen taide- ja teollisuusnäyttely. Kirjoitettuani kolme "matkakirjettä", ensimäiset eläissäni, palasin Helsinkiin elokuun lopulla. Silloin Hagman oli lähtenyt asioilleen Pietariin, josta hän tuli takaisin vasta 15 p. syysk. Näin ollen en voi mitään kertoa hänen ensi ajastaan Morgonbladetin palveluksessa, enkä sentähden kesäkuukausilta muuta mainitse kuin että silloin lehdessä m.m. luettiin S. A. Hedlundin mieltäkiinnittävät kirjeet hänen Suomen-matkastaan, E. A. Forssellin arvokas kirjoitussarja "1872 års ständer" ja Axel Boreniuksen (Lähteenkorva) sisältörikkaat kirjeet "Runonkeräysretkeltä", jotka aineeltaan muistuttivat E. Lönnrotin kirjeistä Runebergin Morgonbladissa.

Hagman oli innokas työssään — vaikka Forssell vuoden loppuun ja vielä seuraavankin vuoden, enimmäkseen nimellisesti, pysyi "vastaavana toimittajana" — ja ajan tapaukset olivat jos milloinkaan omansa kannustamaan toimintakykyisiä. Kesällä oli Kothenin koululaki vahvistettu, ja syyskuun 10 p:nä annettu julistus, joka vastoin säätyjen yksimielistä anomusta määräsi suomalaisen normaalikoulun sijoitettavaksi Hämeenlinnaan. Noin kolme viikkoa myöhemmin A. Meurman lähetti Morgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa suomalaista koulun varten Helsingissä, ja siitä se kiihkoisa puuha alkoi, joka ei ainoastaan johtanut alkeisopiston perustamiseen pääkaupunkiin, vaan moneen muuhunkin paikkakuntaan. Koska kumminkin Lounasmaa muistelmissaan (Elämäni taipaleelta) on näistä asioista kertonut, tahdon tässä vain mainita, että Morgonbladet turhaan koetti julkisuuteen saattaa Meurmanin, lahjan mukana lähetettyä kirjoitusta. Miten sitä lievennettiinkään, ei sensuuri hellittänyt; vasta neljäs painos numeroa hyväksyttiin, ja siinä ei ollut enää sanaakaan jälellä! Meurmanin yksityinen kirje alkaa: "Pitkät puheet ja päivittelemiset eivät nyt ole paikallaan. Joka mies vallille! Normaalikoulu on ylläpidettävä ensi valtiopäiviin saakka — — —." Lähettämästään kirjoituksesta hän itse lausuu: "Se on jotensakin laimea, mutta minä olen lopen laimistunut, jos tahdot, saat sitä parantaa." Sensuuri arvosteli sitä toisin.[54] — W. Churberg oli ensimäinen, joka noudatti Meurmanin esimerkkiä; hänkin lähetti Morgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa, ja kun yhä uusia lahjoja lähetettiin samalla osotteella, tuli lehti tavallaan suuren kansallisen yrityksen alkuunpanijaksi.

Tästä huomaa, miten ahtaalla julkista sanaa pidettiin, ja miten tärkeätä oli että ruotsinkinkielellä suomalaisuuden asiaa edustettiin. Vaikka oli mahdotonta saada lausutuksi mitä tahtoi, voitiin sentään tavalla tai toisella, vaikkapa vain lahjojen ilmoittamisella näkyvimmällä paikalla ja korpus-kirjaimilla, pitää mielet vireillä, ja toimittaja tiesi olevansa asetettuna merkitsevälle vartiopaikalle. Senlaatuiset seikat kuin tämä kertomani ovat muistettavat, kun ihmetellään kuinka Hagman niin kauan pysyi asemassa, joka oli verraton voimien kuluttaja mutta kehno vaivojen palkitsija.

Selailtuani vuosikerran loppuun asti huomautan, että toimitus mielellään tarjosi yleisölleen semmoista lukemista, joka valaisi suomenmielisten harrastuksia ja suomalaiskansallista sivistyselämää ja johon nähden muut ruotsinkieliset lehdet jo silloin mielellään noudattivat "sekretessin" perusjohdetta — tietysti tarkottaen lukijoissaan ylläpitää sitä käsitystä, että ainoastaan ruotsinmielisellä taholla tässä maassa kulttuurityötä tehdään. Esimerkkinä tältä ajalta mainitsen O. Donnerin matkakirjeet Unkarista, J. R. Aspelinin kirjeet muinaistieteellisiltä tutkimusmatkoiltaan Venäjällä ja minun kirjoittamani esitelmä Aleksis Kiven elämästä ja teoksista — ainoa myötätuntoinen kuvaus runoilijasta, mikä ruotsinkielellä on painettu, ennenkuin A. Mörnen tutkimus Kivestä ja hänen suuresta romaanistaan ilmestyi 1911. — Aivan vuoden viimeisinä päivinä luettiin lehdessä J. V. Snellmanin kirjoitus "Totuutta painolakisäätämisestämme, arvatenkin epämieluista" — mikäli tiedän, ensimäinen, jonka Snellman oli kirjoittanut vartavasten Morgonbladetissa julkaistavaksi. — Kiistoja H. D:n kanssa sattui tavantakaa, vaikka aiheet usein olivat jotenkin mitättömiä. Esimerkkinä semmoisista olkoon mainittuna eräs, joka syntyi Dagbladin häväisevästä syytöksestä, että E. O. Stenberg muka Morgonbladetin aputoimittajana oli ylistänyt lehteä Porin sanomissa. Tosiasia on, että Stenberg ei ollut toimituksen jäsen, vaan käytti Bergbom häntä kääntäjänä maksaen erikseen joka työstä. Kerron tästä senvuoksi, etten voi myötätunnotta muistella aikoinaan kuuluisaa ylioppilasta, joka parin vuoden aikana usein nähtiin lehden toimituspaikassa humoristisilla, sukkelilla jutuillaan tuottaen meille monta hupaista hetkeä. Harvinaisen lahjakas ja tietorikaskin mies olisi vaikka mihin pystynyt, jos hän olisi osannut tavoissaan ja elämässään pitää vakavaa suuntaa. Kun hän pitkät ajat ennen kuolemaansa virui sairaalassa, Bergbom, hyväsydäminen kun oli, silloin tällöin kävi hänen luonaan, samalla kun tietääkseni Stenbergin varsinaiset toverit tuskin häntä muistivat. Hänen kuoltuansa kirjoitin minä muutamia muistosanoja hänestä Morgonbladetiin.

* * * * *