Kun Furuhjelm tällä tavoin oli estetty olemasta kirkkoneuvoston esimiehenä, olisi asetusten mukaan seurakunnan pitänyt valita joku toinen hänen sijaansa, mutta siitä välittämättä Öhqvist tahtoi omavaltaisesti anastaa puheenjohtajatoimen. Niin tapahtui ensi kerran seurakunnan kokouksessa 1 p. helmik. 1870. Silloin Hagman osotti kokouksen olevan laittoman, kun ei sillä ollut laillisesti valittua esimiestä, ja kokouksen täytyi hajaantua. Mutta ei sekään johtanut lailliseen menettelyyn. Päinvastoin hankki Öhqvist kenraalikonsistorilta jonkinlaisen (ei suinkaan mihinkään lakiin perustuvan) määräyksen itse kirkonpatruunalle, h. ylh. kreivi Armfeltille, olla puheenjohtajana uudessa 12 p:nä maalisk. pidettävässä kokouksessa. Nytkin Hagman aikoi esittää vastalauseen kokouksen laittomuuden johdosta eikä häntä olisi sekään estänyt, että hän ei ollut tavannut kreiviä kotona, kun hän ennen kokousta tahtoi hänelle ilmoittaa aikeensa, mutta jäi se tekemättä syystä että Armfelt kohta, ilman mitään selitystä, käski sihteerin lukea vuosikertomuksen, ja Hagman huomasi puoluelaistensa olevan poissa. Vastustajat iloitsivat, mutta hämmästyivät joltisestikin, kun Armfelt kokouksen loputtua lähestyi Hagmania ja alkoi häntä hiljaa puhutella — älykäs diplomaatti, joka arvasi mitä Hagmanin mielessä liikkui, tahtoi julkisella läheisen tuttavuuden ilmaisulla lepyttää häntä. Komediakohtaus!

Pian sai Hagman mieskohtaisesti kokea kuinka vaarallista oli sekaantua vallanpitäjäin totuntatapoihin järjestää asiat mielensä mukaan. — Saman kuun 23 p. Hagman sai Öhqvistiltä kutsumuksen tulla kouluneuvoston kokoukseen samana iltana. Sen johdosta Hagman menee Armfeltilta kysymään, tuleeko hän johtamaan puhetta kokouksessa. Vastaus on kieltävä. Silloin Hagman sanoo, ettei hänkään sinne mene, ja lähettää Öhqvistille vastauksen, jossa hän esittää vastalauseen kokouksen laittomuutta vastaan. Pari päivää myöhemmin Hagman sai kouluneuvostolta (24/3) päivätyn kirjeen, jossa sanotaan rovasti Öhqvistin ilmoittaneen, että vaikka hänen, koulujen johtajana (Direktor), lähinnä tuli pitää niitä silmällä, oli Hagman kaikin tavoin koettanut estää häntä siitä, ottanut uusia opettajia antamatta hänelle siitä tietoa, eikä kokonaiseen vuoteen tehnyt esitystä kouluneuvoston kokoonkutsumisesta, jonka johdosta pyydetään selitystä. Omituisinta tässä oli, että kirjelmän olivat allekirjoittaneet Ch. Em. Frosterus ja V. Grönqvist, joista ei kumpikaan ollut neuvoston puheenjohtaja taikka sihteeri. — Hagman ei voinut muuta tehdä kuin kirjoittaa näille herroille yksityisinä henkilöinä, että heillä ei ollut oikeutta puhua kouluneuvoston nimessä, sekä osotti samalla Öhqvistin syytökset perusteettomiksi. Mitään kirjelmää kouluneuvostolta Hagman ei sen koommin saanutkaan, mutta tiistaina ennen pääsiäistä (12/4) Armfelt ilmoitti hänelle, että kirkkoneuvosto edellisenä iltana oli päättänyt sanoa hänet irti virasta. Se oli siis tapahtunut ilman että Hagman oli saanut antaa mitään selitystä häntä vastaan tehtyihin syytöksiin, ja sentähden ymmärtää, että asianomaiset vähän epäilivät antaa hänelle virallista tietoa päätöksestään. Vasta toista kuukautta myöhemmin hän sai kirkkoneuvostolta J. Öhqvistin ja A. Stråhlmanin 15/5 allekirjoittaman kirjeen, joka sisälsi ilmoituksen, että "esiintulleesta syystä" oli päätetty sanoa hänet irti koulujen inspehtorinvirasta.

Yksityisistä kirjeistä saadaan tietää, että "esiintullut syy" oli se, että Hagman oli kirjoittanut lehteensä seurakunnan asioista! Sen ohella sanotaan Öhqvistin edeltäkäsin sopineen kirkkoneuvoston jäsenten kanssa, että Hagman oli saatava pois ja sijaan otettava eräs titulus Wahlström, joka jo ennen oli ollut koulujen inspehtorina, mutta juopottelun tähden oli virasta erotettu. — Tietysti syyttömästi tuomittu ei ilman muuta tyytynyt kohtaloonsa. Hagman kääntyi kahdella eri kirjoituksella kenraalikonsistorin puoleen selittääkseen, miten häntä oli mielivaltaisesti kohdeltu ja miten yksinkertaisimpiakin laillisia muotoja oli laiminlyöty, mutta sieltäpäin hän ei näy saaneen mitään vastausta, ja Armfeltin käytös oli kaksimielinen. "Kun sanoin, että Armfelt on esiintynyt kaksimielisesti" (tvetydigt), Gripenberg kirjoittaa, "tarkotan minä, että hän on näyttänyt puolustavan Hagmania, joka useita kertoja sekä kutsuttuna että kutsumatta on ollut hänen luonaan. Kirkkoneuvostossa hän sitä paitsi on vastustanut Hagmanin irtisanomista, mutta, niinkuin tietty on, voimakkaat toimenpiteet eivät ole hänen mieleensä — on sentähden luultavaa, että hän myöntyy." Tämä Gripenbergin arvelu oli aivan oikea, sillä 8-9 viikkoa myöhemmin sai Hagman kirkkoneuvostolta uuden, Armfeltin ja Stråhlmanin (9/6) allekirjoittaman kirjeen, jossa "täydennyksenä kouluneuvoston (sic! pitää olla: kirkkoneuvoston) kirjelmään 15 p:ltä toukok." ilmoitetaan, että inspehtorin virka lukukauden loputtua lakkautetaan ("kommer att indragas")! — Tämä kirje "täydentäville" ilmoituksineen on minusta kaikista kuvaavin. Tosin se näyttää, että Armfelt ei ollut suostunut Wahlströmin kutsumiseen inspehtoriksi, mutta mitä itse ilmoitukseen tulee, niin se luonnollisesti merkitsi, että viranomaiset olivat päättäneet kerrassaan lakkauttaa viran, jotta Hagman ei edes siinä tapauksessa että hänen erottamisensa huomattaisiin laittomaksi voisi siihen takaisin päästä! On vieläkin alustelmia, joista huomaa Hagmanin yhä yrittäneen saada oikeutta, mutta tiettävästi oli kaikki turhaa vaivaa.

Mutta rettelöt eivät siihenkään loppuneet. Syksyllä Öhqvist kirkossa luki ääneen erään kuulutuksen, jossa ilmoitettiin että koulujen menosäännössä oli tehty muutoksia, jotka tuottivat 500 ruplan "hyödyn", tehdessään Hagman osotti tämän vääräksi, mainiten että muutoksiin oli myös luettu neljännen luokan lakkautus, vaikka opettajat olivat palkatta opetusta antaneet. Seuraavana sunnuntaina apulaispappi Tornell kirkossa puolusti edellistä kuulutusta ja varotti seurakuntalaisia kuulemasta niitä, jotka yrittävät selittämään asioita toisin. En tiedä miten tämäkin juttu tuli kenraalikonsistorin eteen, mutta Hagmanin paperien joukossa on alustelma, jossa hän konsistorille selittää Öhqvistin esityksen muutoksista kouluissa olevan harhaanvievän. — Että melkoinen osa seurakuntalaisia oli Hagmanin takana, on itsestään selvää, ja tuli se usein näkyviin. Niin esim. kun lokakuun lopulla kirkkoneuvoston jäsenten ja esimiehen vaali toimitettiin, oli Hagman asetettu ehdokkaaksi kreivi Armfeltia vastaan. Kumminkin jälkimäinen tuli valituksi, niinkuin Hagman itse, ehdokkuudestaan eräässä kirjeessä mainitessaan, edeltäkäsin oli olettanut. Muuten oli vaalitoimitus ollut niin mielivaltainen ja valvontaa vailla, että senkin johdosta valitus tehtiin kenraalikonsistorille. Vielä merkitsevämpää oli että Hagman maaliskuulla 1871 valittiin toiseksi tilintarkastajaksi, jopa niin yksimielisesti että ainoastaan seitsemän oli äänestänyt vastaan. Kirkkoneuvosto oli turhaan ilmoittanut mitä ankarimman vastalauseen vaalia vastaan. Kun sitte tarkastus oli tapahtuva, sama neuvosto kieltäytyi antamasta pöytäkirjojaan tarkastajien nähtäväksi. Näin estettyinä tehtäväänsä suorittamasta ei tilintarkastajilla ollut muuta neuvoa kuin siitäkin asiasta valittaa kenraalikonsistorille! — Lopuksi mainittakoon vielä, että Hagman 1871 parissa kirjoituksessa yhtä asiallisesti kuin ankarasti arvosteli seurakunnan kirkossa toimeenpantuja muutos- ja korjaustöitä. Ne olivat maksaneet paljon, tuottamatta toivottua hyötyä, siitä puhumatta että ne taiteelliselta kannalta arvostellen olivat enemmän rumentaneet kuin kaunistaneet kirkkoa.

Saatuaan Hagmanin pois inspehtorinvirasta näyttää Öhqvist aikoneen tehdä hänelle sanomalehtitoimenkin Pietarissa mahdottomaksi. Hän perusti näet uuden suomenkielisen lehden nimeltä "Pietarin sunnuntailehti", jonka näytenumero, "hyvin kurjana sisältä ja ulkoa", ilmestyi joulun edellä ja joka oli alkava säännöllisesti ilmestyä 1871 v:n alusta. Lehden toimittajaksi ilmoittautui Thomas Friman, eräs koulun opettajista, joka näin luopui Hagmanista — tämä nimittää häntä eräässä kirjeessä "kavaltajaksi". Pietarin Sanomat tervehti tulokasta vähän myrkyllisesti: "Lehden kustantaja kuuluu olevan yksi kirkkoherroista P:n Marian seurakunnassa, pastori Öhqvist, joka on lehteä varten palkannut muutamia kirjoitusmiehiä. — Hengellinen sanomalehti", lisätään sitte, "on itsessään ilahuttava ilmiö, ja semmoinen lehti voi olla suureksi hyödyksi ja paljon vaikuttaa kansaan, jos, näet, kristillinen ja uskonnollinen henki todella elähyttää ja täyttää itse toimittajia." Tervehdys päättyy väitteeseen, että lehti on alkanut vaikutuksensa "pienillä valheilla", nimittäin antamalla vääriä tietoja koulujen oppilaiden luvusta seurakunnan kouluissa. Valittuna tilintarkastajaksi saattoi Hagman, joku kuukausi myöhemmin, koulujen kirjoista todeta, että hänen tekemänsä huomautus oli ollut oikea.[52] Maaliskuulla Hagman mainitsee Pietarin Sanomilla olevan 700 tilaajaa, jonka lisäksi noin 300 irtonaiskappaletta säännöllisesti myytiin. Pietarin sunnuntailehdellä oli, mikäli hän tiesi, samalla aikaa vaille 300 tilaajaa. Kovin suurta hallaa kilpailija siis ei tehnyt, mutta tietysti se sittenkin vaikeutti Hagmanin toimeentuloa. Sentähden ei ole ihme, että hän 9/3 kirjoittaa ystävälleen K. F. Enebergille Leipzigiin: "Kuinka tulen toimeen vuoden loppuun, sitä minä en todellakaan tiedä, jollei mitään olosuhteiden muutosta tapahdu. Kolme kuukautta eteenpäin elän kai vielä, mutta sitten — — —."

Samoilta ajoilta asti, jolloin Hagmanin toimeentulo Pietarissa, viran menettämisen takia, alkoi muuttua arveluttavaksi, näyttää hänen elämänsä muutenkin käyneen raskaaksi. Noin puoleentoista vuoteen hän ei ollenkaan kirjoita kotiinsa, arvatenkin siitä syystä, että hänellä ei ollut mitään kerrottavana, joka olisi tuottanut iloa vanhalle äidille, ja kirjeissä ystäville, joita on useita säilynyt talvikaudelta 1870—71, hän valittaa ikävää. Hänellä oli kyllä hyviä pietarilaisia tuttavia, esim. pastori A. J. Piispanen, joiden kanssa hän paljon seurusteli, mutta hän kaipasi niitä läheisiä, uskotuita ystäviä, jotka varhemmin olivat tehneet Venäjällä-olon hupaiseksi, nimittäin Forssellia, Gripenbergiä ja K. F. Enebergiä, joka edellisen lähdettyä Hammerfestiin oli asunut yhdessä Hagmanin kanssa, kunnes syksyllä 1870 muutti Leipzigiin jatkaakseen itämaalaisten kielten tutkimuksia, joita Pietarissakin oli harjottanut. Lähinnä näistä ystävistä oli Forssell Viipurissa, ja hänen luonaan Hagman tavantakaa pistäytyi. Erittäin mainittakoon, että hän oli Viipurissa myöskin niinä "iloisina päivinä" joulukuun keskivaiheilla, jolloin Kaarlo Bergbom siellä esitti ensimäistä oopperaa suomenkielellä, Trubaduuria, Ida Basilier Leonorana. Toisen kerran Bergbom tuotti virkistystä ja iloa Hagmanille, kun hän ensimäiselle suurelle ulkomaanmatkalleen lähteneenä tuli Pietariin tammikuun lopulla 1871 ja asui kaksi viikkoa ystävän luona. Tietenkin Bergbom nyt sai tyystin perehtyä Hagmanin oloihin, ja sen johdosta hän kirjeissään kotia surkuttelee sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi jättää toimialansa Pietarissa.[53] —

Vaikkei tiettävästi mitään huomattavaa "olosuhteiden muutosta" tapahtunut, jäi Hagman edelleen Pietariin, ja näyttää hän yhä ajatelleen mahdolliseksi siellä toimeenkin tulla. Suuren helpotuksen ikävyydessä tuotti hänelle Gripenberg-ystävän palaaminen Pietariin keväällä 1871. Nyt Hagmanilla jälleen oli kenen kanssa iloista pakinaa pitää ja vakaastikin neuvotella milloin mistäkin. Toimeentuloon nähden pysyivät kai asiat jotenkin ennallaan. Hagmanin yrityksistä niitä parantaa on tässä ainoastaan pari seikkaa mainittavana. Vuoden lopulla hän ensiksikin julkaisi "Pietarin Suomalaisen kalenterin karkausvuodelle 1872", jommoista ennen ei oltu nähty. Kalenteri, 120 sivua kooltaan, oli tarkotukseltaan yksistään käytännöllinen, se kun sisälsi Pietarin kaupungista ja Inkerinmaan seurakunnista semmoisia tietoja, osotteita y.m., jotka olivat välttämättömiä kaikille suomalaisille, jotka siellä asuivat ja joilla siellä oli asioita ajettavana. Näennäisesti oli tämä julkaisu hyvinkin mitätön, mutta Venäjällä asuville suomalaisille se epäilemättä oli erinomaisen tervetullut ja ansaitsee sentähden tulla huomioon otetuksi, kun muistellaan, mitä Hagman on vaikuttanut suomenkielisten pietarilaisten ja inkeriläisten hyväksi. Toinen merkille pantava seikka on se, että Hagman ei suinkaan ajatellut lehtensä lakkauttamista, vaan päinvastoin laajentamista. Sitäpaitsi hän lupasi, ilman lisämaksua, joka toinen kuukausi liittää Pietarin Sanomiin lisälehden, joka sisältäisi uskonnollisia kirjoituksia, tietoja kirkollisista oloista y.m.s., ja oli pastori A. J. Piispanen sitoutunut tätä lisälehteä toimittamaan.

Näin näyttää siis Hagman jollakin luottamuksella vastaanottaneen uuden vuoden (1872); mutta että hän sittenkin oli saanut kyllänsä Pietarista eikä enää suuria odottanut tulevaisuudestaan siellä, sen huomaa siitä, että hän, niinkuin pian on kerrottava, kohta oli valmis myöntymään, kun häntä kehotettiin tulemaan Helsinkiin ruvetakseen suomenmielisten vastikään perustaman ruotsinkielisen lehden toimittajaksi.

Helsingissä Morgonbladetin toimittajana.

Ennenkuin jatkan kertomustani on tarpeen tutustua siihen lehteen ja tehtävään, jota varten Hagman Pietarista palasi, se on puhua Morgonbladetin synnystä ja tarkoituksesta. Tosin olen jo ennenkin siitä jutellut, nimittäin Suomalaisen teatterin historiassa kuvatessani sitä valtiollista taustaa, jota vasten nähtynä kansallisen näyttämön synty esiintyy oikeassa merkityksessään; mutta en voi sitä tässäkään syrjäyttää. Onhan Morgonbladet nyt melkein varsinaisena pääaineenani, koska näet lehden ja Hagmanin olemassaolo pian sulivat yhteen.