Kun Hagman julkaisi viimemainitut kirjoitukset, oli hän jo muuttanut pois Viipurista. Hänen sielläolonsa tuli näet todellisuudessa paljon lyhemmäksi kuin hän oli ajatellut, sillä ennenmainitusta kirjeestä Jaakko Forsmanille näkyy, että hän syksyllä 1867 oli miettinyt mahdollisuutta päästä vakinaiseksi opettajaksi lyseehen. Itse asiassa kävi niin että hän jo tammikuulla 1868 sai virallisen kutsumuksen Pietarin P. Marian suomalaisen seurakunnan kirkkokoulujen tarkastajaksi. Kenen toimesta tai välityksestä se tapahtui, on tietymätöntä, mutta arvatenkin Hagman jo oli suostunut, ennenkuin mainittujen oppilaitosten kouluneuvosto virallisesti päätti kutsua hänet virkaan. Kutsumuskirjeessä, jonka varaesimies, kenraalimajuri O. Furuhjelm on allekirjoittanut, pyydetään, että Hagman mahdollisimman pian ryhtyisi toimeensa. Luonnollisesti hän ei kuitenkaan keskellä lukuvuotta voinut erota opettajavirastaan ja toiseksi hänellä kesäaikana ei ollut mitään tehtävää Pietarissa, sentähden hän luultavasti vasta elokuulla lähti sinne, jättäen Ilmarisen nytkin Malleniuksen hoidettavaksi. Pietarissa hän siis oli kirjoittanut viimeiset artikkelinsa Ilmarista varten.
Hagmanin Pietarissa-olo, joka kesti neljä vuotta, muodostaa hyvin tärkeän jakson hänen elämässään; paha vain että lähteeni ja tietoni siitä eivät ole niin täydelliset kuin suotavaa olisi. Sen verran on minulla kumminkin siitä kerrottavana, että selvästi tulee näkyviin, miten hän sielläkin pysyi uskollisena kansallisille harrastuksilleen, miten hän sielläkin osotti tarmokasta toimeliaisuutta sekä siten vaikutti herättävästi, jopa tavallaan aikaansai käänteen suomalaisten elämässä Venäjän pääkaupungissa.
P. Marian seurakunnalla oli silloin vain kaksi varsinaista koulua, nimittäin toinen poikia ja toinen tyttöjä varten, kumpikin 3-luokkainen. Näihin laitoksiin liittyi yksi valmistava luokka, joka oli yhteinen pojille ja tytöille. "Viikkokoulun" ohella oli vielä olemassa sunnuntaikoulu, useampiin osastoihin jaettu, mutta suoritettavan kurssin puolesta aivan vaatimaton.[50] Liian lyhyeksi oli viikkokoulunkin kurssi huomattu. Keväällä 1867 eräs kirjeenvaihtaja kertoo Ilmarisessa, että oli päätetty toimeenpanna neljäs luokka poikakoulun jatkoksi sekä kolme valmistavan luokan apuosastoa eri kaupunginosissa. Seurakunta oli ehdottanut erityisen verotuksen tapahtuvaksi, jotta saataisiin tarpeelliset varat näitä uudistuksia varten. Nähtävästi tämä kiitettävä puuha kuitenkaan ei saanut viranomaista vahvistusta, sillä kun Hagman tultuansa Pietariin todella perusti toivotun jatkoluokan, tapahtui se siten, että koulujen inspehtori itse, koulun kolme entistä opettajaa — pastori Piispanen, hrat Friman ja Glantz — sekä lakitieteen kandidaatti E. A. Forssell ja maisteri vapaaherra Johannes Gripenberg vapaaehtoisesti suostuivat palkatta antamaan opetusta. Näin syntynyt neljäs luokka oli voimassa kaksi vuotta (1868—70), mutta lakkautettiin sitten arvatenkin niiden rettelöiden johdosta, joista alempana kerrotaan.
Epäilemättä Hagmanin toimeliaisuus jatkoluokan aikaansaamisessa tuotti hänelle monta ystävää seurakunnassa. Luokan hyöty oli näet silmiinpistävä: ennen oppilaat, 12—13-vuotiaina suoritettuaan kurssin, eivät välittömästi päässeet mihinkään muuhun kouluun opinkäyntiään jatkamaan; nyt he sitä vastoin jatkoluokasta voivat muuttaa Jyväskylän alkeiskouluun, niinkuin moni tekikin. Sitäpaitsi inspehtorin epäitsekäs menettely osotti, että seurakuntaan oli tullut mies, joka todella harrasti yleishyvää ja asetti aatteelliset päämäärät aineellisten edelle, sanalla sanoen semmoinen mies, jonka tapaisia ylempänä mainittu Ilmarisen kirjeenvaihtaja valittaa sieltä kokonaan puuttuneen. Luonnollista muuten on että yrityksen mahdollisuus oli ei ainoastaan koulun entisten opettajien auliudessa, vaan myöskin siinä onnellisessa sattumassa, että kaksi niin etevää ja innostunutta kotimaista avustajaa kuin Forssell ja vapaaherra Gripenberg oli tarjona. Forssell oli suoritettuansa lakitieteenkandidaatti-tutkinnon (18/5 1868) tullut Pietariin oppiakseen venäjänkieltä sekä, mikäli tiedän, aikeissa koettaa päästä palvelemaan ministerivaltiosihteerin virastoon. Kumminkin nousi hänelle tie pystyyn, ja muistan sangen hyvin, miten hänen ystävänsä Helsingissä sen johdosta ivallisesti selittivät, että siinä virastossa ei tarvittu niin tietorikkaita, niin teräväjärkisiä ja kyvykkäitä miehiä kuin Forssell kieltämättä oli. Todellisuudessa lienee sentään hänen suomenmielisyytensä ollut se ominaisuus, jota katsottiin vähimmin soveliaaksi. Kesällä 1869 tiedän Forssellin matkustaneen Moskovaan, jossa hän muun muassa Yrjö Koskisen pyynnöstä arkistosta etsi tekeillä olevaa Suomen kansan historiaa varten tietoja "pikku vihasta". Vuoden lopulla tai seuraavan alussa Forssell asettui Viipuriin ruvetakseen hovioikeuden auskultantiksi (11/3 1870). Vuodeksi 1871 hän otti hoitaakseen Ilmarista, silti luopumatta lakimiesuraltaan. — Kaiken tämän olen maininnut syystä että seuraavassa Forssellin nimi usein on esiintyvä.
Vapaaherra Johannes Gripenbergistä tahdon antaa vieläkin seikkaperäisempiä tietoja, sillä hän oli Hagmanin paras ystävä Pietarissa ja on nykyiselle polvelle jotenkin tuntematon. Gripenberg, myöhemmin senaattori vapaaherra Joh. Ulrik Sebastian Gripenbergin poika, oli syntynyt Sääksmäen Voipalassa 17/2 1842. Käytyään ensin Haminan kadettikoulua hän sieltä muutti Kuopion lukioon, josta 1861 tuli ylioppilaaksi. Suunnitellen lukunsa filosofiankandidaatti-tutkintoa kohti hän valitsi yleisen historian pääaineekseen ja tuli siten olemaan Yrjö Koskisen ensimäisiä oppilaita, kun tämä 1863 oli nimitetty professoriksi. Gripenberg oli erittäin lahjakas — muun muassa runollisestikin, vaikkei hän tiettävästi ole mitään julkaissut[51] — ja lisäksi ahkera töissään, ja hän edistyi samanmukaisesti. Jopa olen kuullut sanottavan, että Yrjö Koskinen oli niin tyytyväinen hänen tietoihinsa ja historiallisen arvostelukykynsä kypsyyteen, että hänestä Gripenberg olisi ollut mies paikallaan hänen seuraajakseen, jos näet hän itse olisi poistunut ja oppilas antautunut tiedemieheksi. Sitä tämä ei kuitenkaan liene ajatellutkaan. Tutkintonsa hän sentään oli suorittava, mutta ennenkuin hän sen teki sattui eräs seikka, joka asiaa myöhästytti. Nuorelle paroonille tapahtui se onnettomuus, että hänen toiveensa muutamassa sydämenasiassa pettyivät, ja se koski häneen niin syvästi, että hän lähti vuodeksi ulkomaille suruansa haihduttaakseen ja terveyttään vahvistaakseen, mutta myöskin jatkaakseen lukujaan Montpellierissä Etelä-Ranskassa. Palattuaan kotimaahan hän suoritti kandidaattitutkintonsa 21/1 1867, ja siihen hänen varsinainen yliopistoaikansa päättyi. Sen jälkeen hänen ensi tehtävänsä oli oppia venäjänkieltä, ja siihen hän täydellisesti perehtyikin muun muassa ollessaan vuoden ajan 1867—68 kirjoitettuna Kasanin yliopistoon. Vähän ennen häntä oli Kasaniin asettunut eräs hänen tovereitaan Kuopion lukiosta, tarkotan maisteri Emil Hårdhia, joka sitä ennen Pietarissa tutkittuaan arapiaa nyt tahtoi oppia tatarinkieltä. Koko vuoden Kasanissa he asuivat yhdessä, ja ymmärtäähän sen että kummallekin olo kaukana kotimaasta siten kävi hupaisemmaksi. Vuoden loppupuolella 1868 tapaamme Gripenbergin jälleen Pietarissa, missä hän, niinkuin jo tiedämme, otti auttaakseen Hagmania suomalaisen seurakunnan koulun jatkoluokalla ja jouluaattona nimitettiin ylimääräiseksi virkamieheksi keisarin kansliassa Suomea varten. Tästä virastosta hän kuitenkin pian muutti samaan asemaan Venäjän ulkoasiainministeriöön ja vähän enemmän kuin vuoden päästä hänet (13/3 1870) nimitettiin Venäjän konsuliksi Norjan Hammerfestiin. Tuolla kaukana, jäämeren rannikolla, Gripenberg oleskeli yhden vuoden, kunnes hän, 28/3 1871 nimitettynä toimitussihteerin apulaiseksi ministerivaltiosihteerin virastoon, palasi Pietariin. — Edemmäksi minulla ei ole aihetta tässä seurata Gripenbergin elämän vaiheita.
Johannes Gripenbergistä on sanottu, että hän, jos ken meillä, oli luotu valtiomieheksi. Jo siinä nuoressa iässä, jota tässä etupäässä tarkotan, hänellä oli kaikki tarpeelliset ominaisuudet menestyäkseen hienoissa salongeissa ja ylhäisissä piireissä. Hänen esiintymisensä näet ei ollut vain ulkonaisesti täydellisen gentlemannin ja ylimyksen vaan herätti hän missä tahansa huomiota sujuvapuheisuudellaan, älykkäisyydellään ja tietojensa runsaudella. Erittäin hän oli mainio kertoja, jonka lahjan hän sanoi isältään perineen samalla kuin huomautti, että kertomuksen vaikutus oli täsmällisissä tiedoissa. Ruumiiltaan Gripenberg oli pitkähkö ja solakkavartaloinen ja käytökseltään, ryhdiltään tavallisuudesta niin eroava, että Aleksanteri II kreivi Armfeltin hautajaisissa oli huomannut hänet muitten joukosta ja sanonut, ettei hän siviilivirkamiehessä ohut semmoista ryhtiä nähnyt. Kuultuaan tämän Gripenberg oli nauraen virkannut: "Enhän minä toki suotta ole kadettikoulussa ollut!" — Ystävien ja toverien seurassa oli kuin Gripenberg olisi kokonaan unohtanut ylimyksellisyytensä; hän oli suorapuheinen, avomielinen, iloinen, yksinkertaisesti inhimillinen, käsitystavaltaan — huolimatta jo mainituista runollisista taipumuksistaan — realistinen, mielipiteiltään oikeutta rakastava ja kaiken päätteeksi vilpitön ja lämmin isänmaanystävä ja suomenmielinen. Olen vartavasten koettanut päästä selville siitä, mitkä vaikutukset olivat hänen suomenmieliseksi tehneet. Ei ole oletettavissa että hän kodissaan olisi saanut johdatusta kansallisen asian ymmärtämiseen, joskin siellä isänmaallinen henki yleisemmässä merkityksessä vallitsi. Yhtä vähän hän on voinut kadettikoulussa tulla suomenmieliseksi, mutta sitävastoin ei ole mahdotonta, että kuopiolainen ympäristö sekä semmoiset opettajat kuin apulaislehtori Eero Salmelainen (Rudbäck) ja rehtori Z. J. Cleve ovat siihen suuntaan vaikuttaneet. Luultavinta lienee sentään, että vasta yliopistoaikana asia hänelle selvisi ja että hänen tutustumisensa Yrjö Koskiseen oli merkitykseltään ratkaiseva. Näin voisi käsittää, että hän myöskin tuli tutuksi nuorempien suomenmielisten kanssa, joiden varsinaiseen seurapiiriin Helsingissä hän kyllä ei kuulunut, mutta jotka — sen muistan itse — puhuivat hänestä tunnettuna, omana miehenä. Ainoastaan siten on sekin ymmärrettävissä, että hän Pietarissa näyttää ensi hetkestä olleen mitä ystävällisimmissä väleissä August Hagmanin ja Forssellin kanssa, puhumatta muista suomenmielisistä (K. F. Eneberg, J. R. Aspelin j.n.e.), jotka eri aikoina oleskelivat siellä tutkimuksia varten. Erinäisiä tuttavuuksia suomenmielisten piirissä hän kuitenkin lienee myöhemminkin tehnyt, nimittäin kun hän Hagmanin kanssa tuli Helsinkiin ottaakseen osaa 1869 vuoden maisterivihkiäisiin. Miten läheinen Gripenbergin ja Hagmanin ystävyys oli, todistanee paraiten se, että he asuivat yhdessä sekä ennen että jälkeen edellisen Hammerfestissä-oloa sekä että he näyttävät aina olleen kirjeenvaihdossa, milloin asuivat eri paikkakunnilla. — Valitettavasti ei Johannes Gripenberg valitsemallaan uralla noussut niin vaikuttavaan asemaan kuin toivottavaa oli, 1:senä toimitussihteerinä, jona hän kauan oli, hän olisi voinut huomattavampaa aikaansaada ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen päällikkönsä olisivat kaivannut tietoja Suomen laeista ja oloista ja aina tahtoneet maamme parasta edistää. Että hänen siitä huolimatta joskus, jopa mitä tärkeimmillä hetkillä, onnistui valppaudellaan välillisesti vaikuttaa isänmaansa hyväksi, on kyllä tiettyä. Niin esim. tulee hänelle ansio siitä, että vapaaherra Stjernvall-Walleen Aleksanteri II:n kuoleman jälkeen viipymättä hankki Aleksanteri III:n vahvistuksen Suomen valtiosäännölle. Sitä paitsi Gripenbergin alkuaankin heikonlainen terveys huonontumistaan huonontui Pietarin vaarallisessa ilmastossa. Mutta silti hän olisi sinne jäänyt, jollei 1880-luvun lopulla Venäjällä nouseva vihamielisyys Suomea kohtaan olisi vienyt häneltä viimeisetkin toiveet voida siellä mainittavasti isänmaataan hyödyttää. Sentähden hän palasi kotimaahan, missä ensin toimi Mikkelin läänin kuvernöörinä ja sitte senaattorina, kunnes kuolema hänet saavutti 52-vuotiaana (20/5 1893). Että hän aina pysyi uskollisena ja hartaana nuoruutensa ihanteille, todistaa hänen kirjeenvaihtonsa August Hagmanin ja Yrjö Koskisen kanssa.
Käänteentekeväksi Venäjällä asuvien suomalaisten elämässä on toinen Hagmanin yritys arvosteltava. Tarkotan sitä, että hän v:n 1870 alusta alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä, ensimäistä Suomen rajojen ulkopuolella, nimeltä Pietarin Sanomat. Asiaa oli kyllä ajateltu ennen Hagmanin tuloa, mutta hänen tarmonsa sen toteutti. Eikä kumma että lehteä oli ajateltu ja kaivattu. Yksistään käytännöllisistä syistä, tavaranhintojen ja muitten, liikemiehille välttämättömien tietojen välittäjänä oli suomenkielinen lehti Venäjällä tuhansille tarpeen, puhumatta omakielisen äänenkannattajan merkityksestä henkisenä yhdyssiteenä, etten sanoisi pelastusköytenä, rannattomaan venäläiseen mereen uppoavien suomalaisten kesken sekä näiden ja entisen kotimaan välillä. Ettei yleisöä puuttunut, huomaa siitä, että Pietarissa jo 1870:n vaiheilla oli 20,000 suomalaista, joten se, niinkuin Kaarlo Bergbom sanoi, oli suurin suomalainen kaupunki, että Inkerissä asui 90,000 suomalaista sekä että lukijoita oli odotettavissa myöskin Itä-Suomesta, Karjalasta ja Savosta. Kuinka paljon tilaajia Pietarin sanomille todellisuudessa karttui, sitä en tiedä, mutta jos se ensi vuonna olikin verraten runsas, niin ilmestyi jo toisena vuonna kilpailija hajottamaan lukijakuntaa.
Alkulauseessaan, "Lukialle", Hagman sanoo ajavansa "kansallisen sivistyksen" asiaa, ja samoin kuin ennen Luonnottaressa nytkin hänen sanoistaan tuntee J. V. Snellmanin oppilaan. Oppi-isän tapaan hän näet muun muassa lausuu: "Yhteisten asiain harrastaminen, niin että työllä ja teolla niihin ottaa osaa ja niiden hyväksi antaa oman itsensä, omat yksityiset etunsa alttiiksi — kas siinä sivistyksen korkein kukkula." Huolimatta siitä ei Pietarin sanomat suurestikaan muistuta kotimaisia sanomalehtiä — selvästi näkyy, että se ilmestyi vieraassa ympäristössä, jossa varovaisuus oli pakollinen. Kansallisuusaatetta taikka valtiollisia kysymyksiä kävi tuskin kosketteleminen. Mutta yksistään se, että lehdessä puhuttiin suomalaisten oloista, tavoista ja elinehdoista Pietarissa ja Inkerissä, että siihen painettiin kirjeitä ja tiedonantoja, jotka valaisivat heidän elämäänsä, ja että sen ohella ainakin pääkohtia myöten seurattiin Suomen ja ulkomaitten valtiollista elämää, vaikutti herättävästi, yhdistävästi lukijoihin, joilla ennestään oli tuiki vähäsen, jos ollenkaan, tietoa toisistaan ja jotka eivät koskaan olleet säännöllisesti saaneet edes vihiä aikansa yleisistä riennoista. Jopa saattoi herättävä opetus kätkeytyä "följetongiinkin", niinkuin ensimäiseen kertomukseen, Tyhménit, jossa kuvataan alkuperästään vieraantunutta käsi työläisperhettä. Siinä tapaa m.m. seuraavan, kuvaavan lauseen: "Te, herra Sorveliin, aina suomen kielestänne puhutte; mutta missä sivistyneessä talossa sitä puhutaan? Valtioneuvos Ahrenbergin perhe puhuu saksaa, översti Degenfeldtin talossa puhutaan ruotsia, hovineuvos Hedströmin joukko puhuu franskaa. Kaikissa näissä perhekunnissa lapset tuskin sanaakaan osaavat suomea, ja hyvin kyllä ovat oikeassa, sillä suomen kieli pilaa kaikkinensa lapsien 'ulospuheen'." Taloon tuli sattumalta kansallismielinen suomalainen ylioppilas ja hän palautti perheen oikealle tielle, saaden samalla mestariväen ihmisellisesti kohtelemaan työväkeään. — Tarkotusperäinen novelli on nähtävästi erään Pietarissa syntyneen suomalaisen ylioppilaan tekemä. Toisen kertomuksen, "Otteita ihmissydänten salaisuuksista", on K. J. Gummerus lähettänyt vanhalle toverilleen. Sen tarkotusperä on yleissiveellinen. Siinä näytetään miten hovineuvos ja luutnantti, setä ja veljenpoika, saavat rangaistuksensa samanlaisesta rikoksesta — kumpikin oli vietellyt ja pettänyt köyhän tytön.
Tietenkin Pietarin sanomista huokuva kansallinen mieli ja uudistuksen henki herättivät iloa ja innostusta lukuisissa lukijoissa, mutta käsitettävissä on toiselta puolen että ne myöskin saivat vastavoimia liikkeelle. Hagman ei ollut ainoastaan tunnettu "fennomaani" tavallisessa merkityksessä, vaan hän oli luonteeltaan ja vakaumukseltaan demokraatti, kansan mies. Sentähden hän asetuttuaan Pietariin ja tultuaan sikäläisen seurakunnan jäseneksi oli katsonut velvollisuudekseen ottaa osaa sen asioiden käsittelyyn ja erittäinkin taistella sitä mielivaltaisuutta vastaan, joka näyttää liiaksikin päässeen tavaksi niiden hoidossa. Jos hän jo sen kautta ennenkin oli saanut vastustajia, niin nämä, sen jälkeen kuin hän lehdessään oli uskaltanut arvostella taikka oikeammin vain valaisevalla tavalla kertoa erinäisiä tapahtumia seurakunnan kokouksissa, entistä enemmän kiihtyivät, ja niin syntyi loppumaton sarja rettelöltä, joiden keskustana hän oli. Kun kysymys Hagmanin vastustajien puolelta kohdistui hänen olemiseensa taikka ei-olemiseensa tai toisin sanoin kun he panivat kaikki voimat liikkeelle saadakseen hänet pois tieltä, on luonnollista että hänen, vähäpätöisen suomalaisen maisterin, jolla ei ollut mahtavia suhteita taikka tuttavuuksia saatikka tukevaa aineellista pohjaa, lopulta oli pakko väistyä ylivallan edestä; mutta silti hänen toimintansa ei voinut olla jälkiä jättämättä, herättämättä itsetietoisuutta, arvostelukykyä ja halua yleisiin harrastuksiin siinä osassa seurakuntalaisia, jotka muutamina vuosina näkivät Hagmanissa oikeuksiensa hartaan edustajan. Näin ollen tahdon koettaa luoda ainakin yleiskatsauksen sekaviin juttuihin. Lähteenäni ovat erinäiset yksityiset kirjeet sekä Hagmanin jälkeenjääneiden paperien joukosta löytämäni asiakirjat ja alustelmat.
Kirjeistä valaisevin on eräs Gripenbergin juuri ennen Hammerfestiin lähtöänsä (10/4 1870) E. A. Forssellille kirjoittama, mutta hänen sanansa ovat osalta niin suoria ja repäiseviä, etten voi sitä käyttää muuten kuin selostamalla ja — lieventämällä. Sen mukaan, samoin kuin kaikesta muusta päättäen, oli P. Marian seurakunnan silloinen pääpappi, rovasti J. Öhqvist, Hagmanin varsinainen vastustaja. Koulu- ja kirkkoneuvostojen kokouksissa oli 1868 ja 1869 säännöllisesti käynyt niin, että Hagmanin ehdotukset ja mielipiteet olivat päässeet voitolle ja Öhqvistin joutuneet vähemmistöön. Kirkkoneuvoston esimies, kenraalimajuri O. Furuhjelm, oli Hagmanin kanssa ystävällisissä väleissä, ja he olivat yksimielisiä siitä, miten seurakunnan asioita oli ajettava, ja tämä tietysti enensi Öhqvistin katkeruutta kärsimiensä tappioiden johdosta. Kun sitte vielä tuli tunnetuksi, että Hagman aikoi perustaa sanomalehden, jommoista Öhqvist ennen oli puuhannut kykenemättä viemään tuumaansa perille, näyttää hän päättäneen millä keinoin tahansa syöstä tieltään henkilöt, jotka eivät ainoastaan olleet vähentäneet hänen vaikutusvaltaansa, vaan uhkasivat tehdä sen kerrassaan mitättömäksi. Saavuttaakseen päämääränsä Öhqvist etsi tukea saksalaisesta kenraali-konsistorista syyttäen ensiksi Furuhjelmia mieskohtaisesta solvauksesta. Aikaisin käsillä olevista asiakirjoista onkin eräs Evankelisluterilaisen kenraalikonsistorin kirjelmä 5 p:ltä jouluk. 1869 kenraalimajuri Furuhjelmille. Siinä mainitaan pastori Öhqvistin esittäneen konsistorille, että muudan neuvoston jäsen esimiehen loukkaamana oli eronnut ja että esimies — sitte kun pastorin oli onnistunut estää häntä käyttämästä poliisin apua erään toisen jäsenen ulosajamiseen, joka ei mitenkään ollut järjestystä häirinnyt — oli kohdistanut vastenmielisyytensä pastoriin ja kokouksessa 6 p. lokak., lyöden nyrkkinsä pöytään, käskenyt hänen pitää suunsa kiinni sekä kokouksessa 3 p. marrask. kieltänyt häntä puhumasta neuvostossa ja sekaantumasta seurakunnan talouteen ja kouluasioihin. Näistä syytöksistä tuli kenraalimajurin viipymättä antaa selityksensä ja vastaiseksi pysyä erillään esimiehyyden toimista, sillä juttu oli rikosasiana jätettävä oikeuden käsiteltäväksi. — Mitä Furuhjelmillä oli syytteiden johdosta sanottavaa, ei papereista näy, mutta epäilemättä hänellä oli ollut syytä suuttumukseensa, vaikka Öhqvist esittää asiat niinkuin olisi kenraalimajuri raivonnut vallan viattomia vastaan. Hagman puolestaan arvostelee julkisesti Furuhjelmia kirkkoneuvoston esimiehenä seuraavin sanoin: "Tunnettu on millä jalolla hartaudella ja uhraavaisuudella nykyinen esimies on kokenut edistää kaikkea hyvää, josta hänelle olisi suotava parempi palkinto kuin riita" — ja totta puhuen kuuluu tämä aivan uskottavalta lausuttuna hienosti sivistyneestä miehestä, joka Suomea koskevien historiallisten asiakirjojen kokoilijana ja ylevämielisenä lahjoittajana on saavuttanut pysyvän suomalaisen isänmaanystävän maineen.