Niinkuin edellä kerrotusta näkyy, oli Hagman ylioppilasvuosinaan monessa toimessa mukana, mutta silti hän ei laiminlyönyt seurusteluakaan — tarkotan seurustelua toveripiirin ulkopuolella. Useimmat nuoret pohjalaiset elivät täällä Helsingissä erillään kaikesta perhe- ja naisseurustelusta eivätkä liene sitä paljon kaivanneetkaan. Hagmanilla sitä vastoin oli sekä taipumusta että halua siihen, ja vuosien varrella hän sai useita naistuttavuuksia pääkaupungin seurapiireissä. Myöskin tiedetään hänen tälläkin alalla hyvin menestyneen. Yleismaailmallisessa merkityksessä hän kyllä ei ollut mikään lumoava kavaljeerityyppi, mutta silti hänellä oli mitä ruotsalaiset tarkottavat sanalla "fruntimmerstycke", toisin sanoen hänen olennossaan oli jotakin naisväelle erittäin mieleistä. Usein on tämä "jokin" sanoin selittämätöntä, mutta mitä Hagmaniin tulee se voidaan arvata piilleen hänen esiintymisensä teeskentelemättömyydessä, tunteenilmaisunsa välittömyydessä ja luonteensa vilpittömyydessä sekä siinä, "ettei hän naistenkaan seurassa lörpötellyt tyhjiä". Muun muassa hän oli tullut tutuksi kenraalikuvernöörin, vapaaherra Platon Rokassowskijn perheessä, mikä tosiasia ei kuitenkaan ole arvosteltava nykyisten olojen mukaan. Tämä, vuoden lopulla 1861 Helsinkiin tullut kenraalikuvernööri erosi ei ainoastaan edelläkävijästään, kreivi Bergistä, vaan muistakin sekä vanhemmista että myöhemmistä Venäjän vallan korkeimmista edustajista maassamme. Hän itse samoin kuin hänen lukuisan perheensäkin jäsenet olivat näet erittäin suosiollisia ja ystävällisiä suomalaisia kohtaan sekä elämältään porvarillisen yksinkertaisia. Sentähden Helsingin ylempi seurapiiri aivan luonnollisesti avautui perheelle, jossa myös osattiin ruotsia, ja tiistaisin, jolloin Rokassowskijlla oli vastaanotto, oli jokainen tervetullut, joka tavalla tai toisella oli tutustunut johonkin perheen jäseneen. Varsinkin kävi siellä silloin pääkaupungin hienoston nuoriso, sillä samalla kun ruuat ja juomat olivat hyvin yksinkertaista, vaatimatonta laatua, oli seurustelu aina vapaata ja hupaista, ja illan ohjelma päättyi säännöllisesti iloiseen karkeloon. Hagmanin tuttavallinen suhde perheeseen kuuluu saaneen alkunsa siten, että häntä pyydettiin opettamaan suomenkieltä eräälle nuorista parooneista. Tyttäristä oli toinen järjestyksessä, neiti Olga, samanikäinen kuin Hagman, ja hänellä toverit aina härnäilivät "Krassea" eli "Hackea" — "Krasse" ja "Hacke" olivat Hagmanin toverinimiä kouluajalta koko hänen elämänsä ajan. Neiti "Olja" ei ollut enemmän ensi luokan kaunotar kuin hienotarkaan, mutta — huolimatta siitä, että hänellä samoin kuin vanhemmalla Elisabet sisarella oli "hovineiden" arvo — hän oli vaatimaton, kiltti, iloinen ja hyvä tyttö, ja sangen luultavaa on, että Hagmanin sydän ei ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Toiselta puolen on yhtä luultavaa, jopa varmaakin että perheessä pidettiin suomalaisesta ylioppilaasta, jonka luonteenominaisuudet voitiin merkitä aivan samoin sanoin kuin ne, joita juuri olen käyttänyt Olga neidestä. Etteivät nämä arvelut ole tyhjiä, todistanee se, että Hagman kesäaikoina, jolloin kenraalikuvernööri asui Degerööllä, toisinaan kutsuttiin sinne. Tämmöiset kutsut, joiden kautta Hagman pääsi osalliseksi perheen yksinkertaiseen maalaiselämään, sai yhdessä neitien kanssa kävellä ja laskea leikkiä ja etsiä nelilehtisiä apilaita Degeröön vihantain puitten siimeksessä, tuottivat hänelle niin otollista vaihtelua kaupungin kuivaan kesäelämään, niin suurta hupia ja tyydytystä, että hän mitä hilpeimmin mielin kesti ja luotaan torjui toverien yritykset saattaa hänet hämille viittauksillaan ja vitseillään — semminkin kun niiden takana ei mitään pahansuopaa piillyt. Arvatenkin oli köyhä nimismiehenpoika pahemmissa pintehissä talvisaikana, kun hänet oli kutsuttu kenraalikuvernöörin talossa toimeenpantaviin suurempiin juhlatanssiaisiin. Jutellaan hänen semmoisina päivinä olleen syömättä päivällistä säästääkseen ne markat, joilla hänen oli ostettava valkoiset hansikkaat esiintyäkseen kaikin puolin comme il faut!

Viipurissa Ilmarisen toimittajana.

Syksyllä 1866 Hagman alkoi suorittaa tenttejä filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Samaan aikaan hän sai Viipurista tarjouksen, joka moneksi vuodeksi vei hänet pois Helsingistä. Se näkyy eräästä kirjakauppias N. A. Zilliacuksen 10/11 päiväämästä kirjeestä. Zilliacus oli päättänyt perustaa uuden suomenkielisen "kansanlehden", jonka tarkotus olisi Itä-Suomen kansassa herättää mielenkiintoa yleisiin ja paikallisiin asioihin, ja Hagman oli hänen pyynnöstään luvannut ruveta lehden toimittajaksi, niin pian kuin oli kandidaattitutkintonsa suorittanut. Siihen ehtoon Zilliacus ilmottaa suostuvansa, sitte kun kauppakonttoristi R. Mallenius oli sitoutunut vastaamaan toimituksesta siksi kuin Hagman saapuisi Viipuriin. Nyt hän lähettää painoylihallitukselle osottamansa anomuksen saada luvan julkaista lehteä ja antaa Hagmanille vallan lopullisesti määrätä uuden lehden nimen, kumminkin sillä ehdolla, että se tulee "lyhyeksi ja sointuvaksi" (kort och klingande). Itse hän oli ajatellut sentapaisia nimiä kuin Ilmari, Vellamo, Kalervo, mutta niistä ei tarvinnut välittää. Kumminkin Hagman piti ensinmainittua soveliaana, ja muodossa Ilmarinen hän sen lehdellensä antoi.

Koska Hagmanin julkinen tutkinto oli vasta 18/5 1867, oletan hänen toukokuun lopulla matkustaneen Viipuriin. Kuinka hänen kävi vieraalla paikkakunnalla, siitä tapaamme muutamia tietoja eräässä kirjeessä, jonka hän syyskuun alkupuolella on Jaakko Forsmanille lähettänyt. Hagman sanoo jotakuinkin menestyvänsä. Viipurissa "pelätään julkisuutta kuin pahaa henkeä", ja sentähden lehden toimittajaa kumarretaan, mutta myöskin katsellaan karsain silmin, kun hän, muukalaisena, koskettelee arkoihin kohtiin. Aihetta siihen ei puuttunut. Muun muassa poliisit, viskaalit y.m. venäläiseen tapaan ottavat lahjoja siitä, että ummistavat silmänsä kaikenlaiselle laittomuudelle. Toiselta puolen hänellä on legioona takanaankin, ja hän tuntee jo miltei kaikki, virkapohatoista käsityöläisiin saakka. Varsinkin hänellä oli tuttavia liikemiesten joukossa, ja Lydeckenin (toiminimi Lydecken & Harling) kanssa hän tuumiskeli lentokirjasta, jonka hän kirjoittaisi Lydeckenin antamien ainesten nojassa ja jossa kehotettaisiin ja neuvottaisiin kauppiaita edistämään ja välittämään maalaisteollisuustuotteiden menekkiä. — Elokuun viime päivinä oli piispa (F. E. Schauman), rovasti A. E. Borenius ja notaari filosofianlisensiaatti J. V. Calamnius hänen seurassaan, käynyt Viipurissa tarkastusmatkalla. Calamnius oli asunut Hagmanilla, ja silloin oli ollut hupaisia jutteluhetkiä. Niinikään oli Hagmanin luona asunut tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen ne pari päivää, jotka hän kiertomatkallaan Suomessa vietti Viipurissa. — Piispan käynti oli ollut erittäin tärkeä sentähden, että hän yhdessä koulun inspehtorin kanssa oli määrännyt Hagmanin v.t. ylimääräiseksi lehtoriksi, jonka tuli opettaa suomenkieltä koko lyseessä, s.o. seitsemällä luokalla. Hänen tulonsa lisääntyivät siten 2400 markalla. "Olen siis kokonainen lehtori!!" Mutta työtä on, että oikein pelkään — 24 tuntia viikossa, kirjoitusten korjausta y.m.

Vaikka Ilmarinen ilmestyi ainoastaan arkinkokoisena ja kerran viikossa, oli sen merkitys verrattomasti suurempi kuin minkään nykyisen maaseutulehden. On näet huomioon otettava, että Suometar — joka oli perustettu 1847 ja jolla 1856 oli ollut 4700 tilaajaa, sitä ennen kuulumaton luku — oli v:n 1866 päättyessä tilaajain puutteesta lakkautettu. Syynä siihen, että ennen niin kunnianarvoisa lehti sai niin kurjan lopun, ei ollut ainoastaan kova aika, vaan, niinkuin Ilmarisen helsinkiläinen kirjeenvaihtaja kertoo, se "kummallinen keikkaus", että lehti lopulta oli joutunut ruotsikiihkoisten johtomiesten haltuun ja tullut "vieraaksi suomalaiselle kansalle". Niin sattui että kovimpina nälkävuosina 1867 ja 1868 oli henkinenkin kato semmoinen, että Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti; kansallismielisten ainoa äänenkannattaja pääkaupungissa oli siis aikakauskirja Kirjallinen Kuukauslehti, joka, niinkuin nimi sanoo, esiintyi vain 12 kertaa vuodessa. Näissä oloissa ja koska muut suomenkieliset maaseutulehdet olivat kovin vähäpätöisiä, Ilmarinen ilmoitti koettavansa "järjestää sisältönsä koko maan yhteiselle sanomalle pantavain vaatimusten mukaan", s.o. kertoa kuulumisia laajemmaltakin kuin omalta paikkakunnalta ja ottaa "koko maan yhteiset asiat" puheeksi. Eikä tämä ollut tyhjää prameilua. Jos ottaa lukuun lehden ahtaan tilan, on tunnustettava että Ilmarinen ansiokkaasti suoritti tehtävänsä. Että lehti aikalaisissa herätti huomiota, sen voi päättää silloin tällöin muissa lehdissä tavattavista tunnustavista lauseista tai mainesanoista, jotka merkitsevät sitä enemmän, kun sanomalehdet yleensä ovat vastahakoisia sanomaan hyvää toisistaan. Itä-Suomen tietoja lehdessä annettiin ajan tavan mukaan lukijakunnan puolelta lähetettyjen kirjeiden muodossa.

Vuoden alkupuolella, jolloin Hagman vielä oli Helsingissä, tapaamme lehdessä säännöllisesti kirjeitä pääkaupungista; mutta suurin tila on annettu tiedoille valtiopäivien toiminnasta. Varsinaisen virkeytensä Ilmarinen kuitenkin sai vasta sitte kun Hagman oli tullut Viipuriin. Silloin näet uutisten monipuolisuudessa samoin kuin artikkeliosastossa ilmestyi ylempänä mainitun päämäärän harrastaminen. Eikä suinkaan puuttunut ainetta pääkirjoituksiin, kun pian selväksi kävi, että kesä oli pettävä kaikki hyvän vuodentulon toiveet. Kysymys miten yleinen uhkaava hätä oli torjuttava, miten kansa oli pelastettava nälkäkuolemasta, se oli tänä kaameana vuotena kysymyksistä tärkein, ja sitä Hagman yhä uudestaan käsitteli koko sillä hartaudella, jota asia vaati ja joka oli luonnollinen hehkuvalle isänmaan ja yhteisen kansan ystävälle. Ilmarisessa siis keskenään vaihtelivat kehotukset avunkeräyksiin pienemmissä ja laajemmissa piireissä, osotukset työansioon, kaikenlaisten pienten tavarain kokoilemiseen ja kaupaksi toimittamiseen,[48] neuvot hätäleivän valmistamiseen y.m. semmoiset esitykset. "On kunniallisempaa koettaa jotakin ansaita kuin suorastansa kerjätä ja viimein kuolla onnettomuuteen! — Meidän pitää pelastua nälkäkuolemasta!" Niin Ilmarinen huudahtaa pakahtuvasta sydämestä. Mutta koska ihminen ei elä ainoastaan leivästä, Hagman marraskuulla julkaisee kaksijaksoisen kirjoituksen: "Opetuslaitosten muutos suomalaisiksi", jossa hän innokkaasti taistelee niitä verukkeita vastaan, joilla siihen aikaan niin sitkeästi vastustettiin suomenkielisiä kouluja.

Ilmarisen toinen vuosikerta (1868) alkaa pitkällä kirjoituksella "Maan varallisuus ja virkalaitos", jonka tekstinä on erään kummassakin virallisessa lehdessä julkaistun "lähetetyn" kyhäelmän alkusanat: "Vähänpä hyötyä siitä on, että menneissä ajoissa, lainsäädännössä ja tavoissa haetaan syytä työttömyyteen" [s.o. köyhyyteen]. Hagmanista nuo virallisen tekijän sanat ovat mielettömiä. Hän väittää päinvastoin että ylellisissä tavoissa sekä asetuksissa, joita säätäessä ei ole silmällä pidetty kansamme elinehtoja, on yksi pääsyy kurjuuteen, ja erittäin hän ankarasti arvostelee virkamiesten palkkoja, jotka meillä ovat korkeampia kuin suurissa kulttuurimaissa, niinkuin seikkaperäisillä tiedoilla eri maista todistetaan. — Muita painavampi ja ehkä merkillisin nuoren sanomalehtimiehen kirjoituksista oli toukokuun 15 p. esiintynyt nimeltä "Mitä vaatii nykyinen hätä maassa?" lyhyesti kuvattuaan mihin oli tultu, siihen nimittäin että ihmisiä todella oli kuollut ja joka päivä kuoli nälkään, että monessa kohden maata tavallinen kylvö oli jäänyt tekemättä ja että siis pellot, parhaimmassakaan tapauksessa, eivät voineet antaa riittävästi leipää, kirjoittaja ehdottaa, "että maan säädyt kutsutaan kokoon valtiopäiville neuvottelemaan mitä on tehtävä, mitä varustettava kovaa hätää vastaan". — "Ennenkuin säädyt ovat olleet koossa, ei ole tehty mitä olisi voitu hädän vastustamiseksi. — Jos kysytään: mitä voivat säädyt? niin vastaamme: ne voivat pelastaa maan perikadosta. Millä lailla? Ne voivat esim. suostua varallisuuden mukaan maksettavaan suureen, 10- tai 20-prosentiseen, veroon, jolla hätää lievennettäisiin esim. siten, että maanviljelijöille annetaan vuodessa maksettavia, joko korollisia tai korottomia lainoja, taikkapa lahjojakin, ja nämä maanviljelijät voivat antaa työtä maattomalle kansalle. Voidaan sanoa, että tämmöistä suurta veroitusta ei ole kuultu. Olkoonpa niin. Me sanomme: mutta tämmöistä hätääpä ei ole kuultu järjestetyssä valtiossa. Se on myös kyllä tosi, että suurimman osan tätä veroa tulisivat palkansaajat, s.o. virkamiehet maksamaan, joskin muutamilta rahamiehiltäkin vähän karttuisi. Vaan onpa se parempi ja oikeampi, että virkamiehet näin, säätyjen päätöksestä ja suostumuksesta, antavat uhriksi maan hädälle osan palkoistansa, kuin että kuitenkin pakosta ja ilman suostumuksetta heidän palkkansa jäävät maksamatta, mikä kyllä tapahtuu, jos eivät tavalliset verot, niinkuin näyttää, tule maksetuiksi." — —

Olihan se rohkea ehdotus pienen maaseutulehden puolelta, mutta sitä merkillisempi on että muu sanomalehdistö siihen yhtyi, ei ainoastaan Oulun Viikko Sanomat ja Åbo Underrättelser, vaan myöskin Helsingfors Dagblad ja Kirjallinen Kuukauslehti. Niin Ilmarinen itse huomauttaa 3 p. heinäk., jolloin se jälleen ottaa asian puheeksi. Kuitenkaan ei siitä sen enempää tullut, joko senvuoksi ettei hallitus katsonut ehdotuksen toteuttamista mahdolliseksi taikka että suotuisat kesäilmat tekivät toimenpiteen tarpeettomaksi. Hagmanille itselle asiasta koitui se ikävyys, että hän joutui kiistaan Kirjallisen Kuukauslehden kanssa. Ilmarisessa tavataan nimittäin 16 p. lokak. ankaranlainen kirjoitus, "Puolustusta", jossa Hagman puolustautuu muutamaa loukkaavaa lauselmaa vastaan, jolla aikakauskirjan (syyskuun) "kuukauskirjeessä" oli viitattu hänen ehdotukseensa. Kun näet siinä oikeutetulla kansallisella itsetunnolla moititaan "kerjäämiseen tottumusta", joka kirjoittajan (Yrjö Koskisen?) mielestä meillä on sekä yksityisissä että yleisemminkin kansassa ilmaantunut, pistetään väliin seuraava lause: "Mihin kurjuuteen ja kehnouteen onkaan jouduttu, kun eräs sanomalehti, joka tähän asti ei ole näyttänyt olevan kaikkea ajatusta vailla, luulee voivansa puolustaa valtiopäiväin tarpeellisuutta sillä mietteellä, että kansan edusmiesten olisi asia säännöllisesti jakaa nuo ulkomailta ja omasta maasta kerjättävät armolahjat! Kenties heidän pitäisi sitä varten vielä lähettämän ulos julkinen kerjuuproklamationi kaikkiin maailman ääriin, jotta ylevä valtiollinen kantamme tulisi joka paikassa tiettäväksi!" Tätä hyökkäystä — siltä se näet ehdottomasti tuntuu — ei voine muuten selittää kuin että kirjoittaja, erikoista ainettaan ajatellessaan, vain hämärästi muisti mitä Ilmarisessa oli lukenut eikä kenties ollut ollenkaan huomannut, että lehdessä nimenomaan oli puhuttu ulkomaan armolahjoja vastaan.[49] Että Hagmanin oli mahdotonta hyvänään pitää noita sanoja, jotka loivat aivan väärän valon hänen tarkotuksiinsa semmoisessa sydämenasiassa kuin kansan hätä hänelle oli, on ymmärrettävää, ja sentähden on hänen kirjoituksensa ankaruuskin käsitettävissä. — Yksityisistä kirjeistä näkee, että tämä kiista herätti melkoista huomiota jungfennomaanien piirissä, mutta niinikään, että loukkaavien sanojen takana tuskin oli minkäänlainen mietitty isku Hagmania vastaan. Calamnius, joka oli Kuukauslehden lähimpiä miehiä, kirjoittaa esim. E. A. Forssellille, joka tänä syksynä samoin kuin Hagman oli Pietarissa, että Hagmanin ei olisi pitänyt välittää asiasta, ja jatkaa: "Terveisiä hänelle, sano, että ei kukaan häntä vihaa, me pidämme Krassesta paljon."

Vielä mainitsen yhden Hagmanin kirjoituksen Ilmarisessa, nimittäin syyskuun 4 p. ilmestyneen, jonka on aiheuttanut J. V. Snellmanin eroaminen hallituksesta. Luotuaan katsauksen Snellmanin edelliseen elämäntyöhön kirjoittaja puhuu hänen toiminnastaan hallituksen jäsenenä. Kaunis ja lämmin kirjoitus päättyy: "Niin kauan kuin Snellman oli hallituksessa, oli tällä hallituksella kansan luottamus. Kansan silmät olivat käännetyt häneen ja jokaisen huulilla oli aina: mitä Snellman asiassa sanoo? Mitä hän tekee? Hänessä oli kansan turva. Kun hän taas on hallituksesta poissa, niin on ikäänkuin se väkevin pylväs, joka kannatti olojamme, olisi kadonnut."

Pietarissa.