Stenbäckin lapsuuden- ja varhemmasta nuoruudenajasta tulee huomioonottaa varsinkin kaksi seikkaa, joilla oli määräävä merkitys hänen kehitykseensä nähden. Toinen on se, että hän, ollen alusta aikain ruumiiltaan hento ja heikko, sai kovien sairauskohtausten kautta pysyviä vammoja, joista johtui, että hänen terveytensä aina oli huononlainen, — se tietysti enensi hänen tunne-elämänsä herkkyyttä; toinen on syvä uskonnollinen heräys, jonka ensimäinen ripilläkäynti hänessä aiheutti. Huolimatta hänen omaistensa kertomuksista emme osaisi oikein arvostella tämän henkisen mullistuksen laatua ja merkitystä, jollei hän itse olisi jättänyt siitä epäämättömiä todistuskappaleita, nimittäin kuusi runoa, jotka nimellä "Rukouksia ensi kerran käydessäni Herran ehtoollisella", muodostavat sekä sisällyksen että hämmästyttävän kypsän muodon puolesta mitä arvokkaimman runollis-uskonnollisen tunnustuksen. Ensimäisessä hän tunnustaa syntinsä, toisessa hän julkilausuu luottamuksensa anteeksiantoon, kolmas saa meidät aavistamaan jonkun katkeran kokemuksen ihmisten puolelta, neljännessä hän laulaa pyhästä hetkestä, "tärkeimmästä elämässään", jolloin liitto taivaallisen Isän kanssa uudistettiin, viides on riemulaulu tapahtuman johdosta ja samoin kuudes, vaikka se on tyynempi ja tulevaisuuteen viittaava. Siitä ovat nämä säkeet:
Oi, kuinka olen iloinen,
Mä Herrassani riemuitsen.
Mä laulan lapsuuslauluan',
Sen laulan moneen kertahan
Ja taasenkin. — — —
Luo Herran paeta mä voin,
Kun loistaa säteet aamunkoin;
Kun ilta saapuu pimeten,
Niin nukun syliin hänellen
Kuin äidin luo. — — —[20]
Heräys tapahtui syksyllä 1827, jolloin Stenbäck oli 16-vuotias ja, tultuansa keväällä ylioppilaaksi, oleskeli kotona. Näennäisesti se kyllä oli ohimenevää laatua, mutta kumminkin se selittää, että hänen varhemmissakin runoelmissaan ja mietelmissään niin usein soi uskonnollinen pohjasävel, sekä että hän ajan tullen oli valmis avaamaan sydämensä toiselle, paljoa syvemmälle ja pysyvälle herätykselle.
Luonnollinen taipumus vei Stenbäckin vastustamattomasti esteettisten ja kirjallishistoriallisten opintojen alalle. Hän lueskeli hartaasti saksalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, ja jälkimäinen herätti hänessä, niinkuin monessa muussakin sen ajan nuoressa, halun päästä Ruotsiin, jossa toivottiin tapaavan virkeämpää, loistavampaa henkistä elämää kuin sodan jälkeen yhä vielä henkisesti lamaantuneessa kotimaassa. Kaksi vuotta (1830—32) Stenbäck harjottikin opintoja Upsalan yliopistossa, mutta lukuunottamatta sitä, että hän Puolan kapinan aikana ruotsalaisten toveriensa kanssa innostuneesti seurasi vapaustaistelun menoa ja suri sen kukistumista vereen, oli matka täydellinen pettymys. Sen on runoilija julkilausunut runosikermässä "Matkamuistelmia". Hän oli lähtenyt, hän laulaa, etsimään "kunniata
ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;
Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,
Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,
Vaan muuta siellä nähnyt en".
Stenbäckin kokemus oli siis sama kuin Topeliuksen kymmenen vuotta myöhemmin, se näet että suomalaisen isänmaa ja kansa ovat tällä puolen merta.
Helsingissä Stenbäck liittyi läheisesti Pohjalaisosakunnan silloisiin etevimpiin jäseniin, joista paitsi häntä itseään seuraavat ovat tulleet mainioiksi Suomen sivistyshistoriassa: M. A. Castrén, nerokas kielentutkija, E. A. Ingman, yksi lääkintätieteen uudistajia maassamme ja harras suomenkielen ystävä. F. A. Ehrström, ensimäinen säveltäjämme, ja C. G. von Essen, yksi herännäisyyden päämiehiä. Tämän toveripiirin johtava henkilö ei kumminkaan ollut kukaan mainituista, vaan J. J. Östring, Stenbäckin paras, uskottu ystävä. Vuosi 1834 oli näitten ystävysten onnellisin aika. Silloin he innokkaasti ja menestyksellisesti koettivat kohottaa oman osakuntansa ja välillisesti koko ylioppilasnuorison yhteiselämää aatteelliseen ja isänmaalliseen suuntaan — ja silloin Stenbäck sepitti useat kauniimmat runoelmansa; mutta heidän ilonsa oli lyhyt. Mielenosotuksen aikaansaamiseksi erästä opettajaa kohtaan he omin päin toimeenpanivat ylioppilaskokouksen, ja syytettyinä tästä yliopiston järjestystä loukkaavasta omavaltaisuudesta heidät kaikki (paitsi Esseniä) karkotettiin puoleksi vuodeksi. Tämä tapaus oli käänteentekevä Stenbäckin elämässä.
Lähtiessään kotia Stenbäck otti mukaansa ystävänsä Östringin, eivätkä he olleet Vöyrin pappilassa kauan nauttineet pakollista vapauttaan, ennenkuin täydellinen mullistus oli tapahtunut heidän maailman- ja elämänkatsomuksessaan. Oli näet juuri se aika, jolloin Paavo Ruotsalaisesta johtuva herännäisyys oli alkanut levitä Pohjanmaalla, ja tämän henkisen liikkeen valtaan molemmat, niin Stenbäck kuin Östringkin, antautuivat. Seuraus oli, että he palatessaan Helsinkiin olivat kokonaan muuttuneet ja että he kieltäen ja hyljäten entiset harrastuksensa vetäytyivät syrjään toverien iloisesta seurasta ja suunnittelivat ei ainoastaan yksityiselämänsä, vaan koko elämänsuuntansa ja -päämääränsä muuttamista. Aluksi Stenbäckin uskonnollisuus sentään vielä näyttää olleen verraten valoisa, mutta kun Östring kevättalvella 1836, hänen äärettömäksi surukseen, oli kuollut keuhkotautiin, se muuttui siksi synkäksi, kaikkea maailmallista tuomitsevaksi, sanoisinko, kiihkomielisyydeksi, jommoisena herännäisyys ensi aikanaan esiintyi lukuisissa uskovaisissa ympäri maata. Tämmöisiä kääntymyksiä tapahtui silloin tuhansittain, mutta kumminkin Stenbäckin kääntymys on meille muita merkillisempi, jopa yksinäinen laatuaan, sentähden että hän erityisessä runosarjassa on kuvannut mielenmuutoksensa eri asteet, julkilaulanut mitä hän kärsi ja miten hän tuskallisesti taisteli kukistaakseen entisen itsensä ja sen kauneudenmaailman, jonka runoilijaunelmansa ja -haaveilunsa olivat hänen sisässään rakentaneet. Suorasanaisesti kerrottuna tämä kääntymys kyllä ei meitä liikuta enemmän kuin muut senlaatuiset historialliset tosiasiat, mutta sydämemme heltyy ja värisee myötätunnosta, kun kuulemme runoilijan itsensä purkavan tuskansa, esim. runoelmassa "Huokaus", joka arvattavasti on kirjoitettu Östringin kuoleman jälkeen.
Kuin synkkä koto kuoleman on tää!
Mun taivaani on iäks' suljettuna.
Sen kultahohdett' en mä enää nää
On riemu mailman multa murjottuna.
Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,
Niin rauhatonna vaellan ma vain,
Vain varjo olen aikain parempain. — —