Oi, miks' on koskaan rintan' paisunut,
Sen miksi suuret aavistukset täytti?
Miks' riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?
Miks' siitä valonsäde mulle näytti
Valaisten syömen syvät, mailman piirin
Ja rintani sai ilmitulehen,
Mut hetken vain, oi, hetken lyhyen?
Tuo säde tunki sielun syvyyteen,
Se entisaikaan oli elämäni,
Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen
Näin elon valoisana edessäni.
Mut päivä laski, yö on noussut musta,
Ja tallattu on mailma syömeni,
Kuin tyhjä, hävitetty temppeli. — —
Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,
Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!
Oi perintöni, saatu aikaiseen,
Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,
Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle.
Ansaittu, vaikk'en tunne syytä sen,
Mut pantu kantaakseni kärsien?
Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan
Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.
En elää tahdo horroksissa vaan,
Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;
En tahdo, että keväästäin, mi loisti,
Tää musta muisto nyt vain jäljell' on
Ja rinnan rauhattomuus rajaton. — —
Alistuvaisempi ja sovinnollisemmin päättyvä on lähinnä seuraava, ihmeen kaunis runo nimeltä "Murheelle". Siinä Murhe eli Surutar, "kuningatar elämän", viittaa rauhattomalle laulajalle tien rauhan maahan. Mutta kahta tuskallisempi on, erittäinkin alkupuolelta, runoelma "Katumus":
Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
Se valon riistää elon taivahalta,
Se kauheana minuun tuijottaa,
Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa. — —
Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
Oo toivoa, ei kuolemassakaan.
Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
Mi mulle voitto oli, mullaks' muuttuu,
Ja paljastettuna mä syntinen
Nyt Herran tuomiota vapisen.
Näin vaikerrellessaan hänelle muistuu mieleen, miten hän oli onnellinen lapsuudenpäivinään, jolloin Jeesus oli hänen ystävänsä, ja häneen, sovittajaan ja vapahtajaan, hän nytkin turvaa —
Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan!
Sun tähtes syntinen viel' armon saan.