Muoto- ja muistikuvia III

by Eliel Aspelin-Haapkylä

Pitkä kamppailu päättyi sovintoon ja rauhaan, ja saavuttamansa onnen on runoilija julkilaulanut eri lauluryhmässä nimeltä "Sointuja". Ensimäinen näitä sointuja on tämä:

Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!
Olen Jumalan laps';
Oi kelle mä riemuni kerron?
Oi Luojalle riemuni kerron.
Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!

Ensimäiset soinnut ovat vuodelta 1837. Edellisenä syksynä Stenbäck oli alkanut suorittaa filosofiankandidaatti-tutkintoa, mutta äkkiä sairastunut lavantautiin. Siitä hän toipui vasta kevätpuolella mainittuna vuonna ja silloin, parantuen yhdellä kertaa sekä ruumiillisesti että sielullisesti, hän antoi soinnuissa voitonriemunsa helähtää. Samana keväänä hän tuli kandidaatiksi ja muutti teologiseen tiedekuntaan; hän oli päättänyt ruveta papiksi.

Mutta Stenbäck oli liian tulinen sielu ollakseen tunnustamatta ja levittämättä muihinkin riemuisaa uskoaan jo ennenkuin oli virallisesti oikeutettu pukeutumaan papinkauhtanaan. Ystäviensä Essenin ja Julius Berghin kanssa hän esiintyi heränneitten ylioppilaitten johtajana, ja ystävysten luona nämä kokoontuivat "seuroihin", joissa yhdessä luettiin ja veisattiin; sitä paitsi hän kirjailijana edusti herännäisyyttä taitavammin ja voimakkaammin kuin kukaan muu. Ensiksi se tapahtui, kun Runeberg "Vanhan puutarhurin kirjeissä" oli heränneitä arvostellut kannalta, joka muinoin oli ollut Stenbäckin oma, ja hän sepitti "Vastauksensa Vanhalle puutarhurille"; toiseksi ja vaikuttavammin hän sen teki, kun alkoi Essenin avustamana 1839 toimittaa viikkolehteä "Evangeliskt Veckoblad". Tässä julkaisussa hän kolmatta vuotta raamatullisen kristinopin kannalta yhtä suurella innolla kuin kyvyllä taisteli ajan järkeilevää ja laimeaa kristillisyyttä vastaan, ja aina väliin siinä nähtiin joku hänen sepittämänsä sointu tai muu runoelma, joka muistutti, että lehden takana seisoi lämminsydäminen runoilija. Ettei Stenbäck kauemmin jatkanut tätä kirjallista yritystä — johon verrattavaa silloin ei ollut toista olemassa — johtui sensuurin ankaruudesta. Silloin nimittäin kirkolliset viranomaiset pitivät herännäisyyden äänenkannattajaa yhtä kovalla kuin konsanaan valtiollinen sensuuri myöhempinä aikoina on pidellyt maallisia lehtiä. Kirjoitukset olivat täältä Helsingistä lähetettävät Porvoon tuomiokapitulin tarkastettaviksi, ja hyvin usein ne sieltä palautettiin joko pahanpäiväisesti silvottuina taikka kokonaan kiellettyinä. Mutta kun toimitus ei väsynyt, vaan jatkoi työtään muuttumattomalla innolla, niin arkkipiispa Melartin kääntyi itse kenraalikuvernöörin puoleen pyytämään apua, ja tulos oli, että "Evangeliskt Veckoblad" 1841 kokonaan kiellettiin ilmestymästä — ensimäinen tapaus laatuaan maassamme.

Miten Stenbäck olikaan säälimättömästi tuominnut entisyytensä, ei hän sentään vielä ollut lakannut silloin tällöin runoilemasta. Hänen kanteleensa ääni oli tosin muuttunut, mutta vielä sen kielet soivat. Jopa hän 1839 Pohjalaisosakunnan ensimäistä Porthaninjuhlaa varten sepitti yhden kauniimpia runoelmiaan, joka päättyi Runebergin maljan esittämiseen. Tässä verrattomassa runopuheessa Stenbäck ensin ylistää Porthania, Suomen historian isää, joka antaessaan meille muinaisuutemme antoi meille tulevaisuuden; toiseksi hän kiittää nuoruuden ääretöntä voimaa ja vihdoin viittaa siihen sisälliseen rikkauteemme, jota ei mikään ulkonainen mahti voi meiltä ryöstää. Ulkonaisen loiston ja maineen sijasta, runoilija näet sanoo, me

— saimme sisällisen elon rikkauden,
Ja hengen maailma on meille avoinna
Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.

V. 1840 vietettiin suurenmoisesti, lukuisten ulkomaalaistenkin vieraitten läsnäollessa, yliopistomme 200-vuotisjuhla. Juhlan kunniaksi valmistettiin erinäisiä julkaisuja, ja silloin Stenbäckkin, toverien kehotuksesta, ensi kerran painatti runoelmansa koottuina. Kokoelma muodosti pienen vihkosen, ja vaikka myöhemmin uusia painoksia toimitettaessa siihen on tullut hiukan lisää, eivät runoelmat nytkään täytä enemmän kuin noin 11 painoarkkia, s.o. ei täyteen 180 sivua. Siitä huolimatta runokokoelma arvoltaan on verrattava Runebergin ja Topeliuksen teoksiin, jotka täyttävät monta nidosta. — Jo kouluaikanani muistan kuulleeni kerrottavan, että joku saksalainen kirjallisuudentuntija (niin sanottiin, vaikka ruotsia osaavat saksalaiset ovat harvinaisia) oli lausunut, että jos Runebergin runoelmat pannaan toiseen vaakakuppiin ja Stenbäckin toiseen, niin jälkimäiset huomataan yhtä painaviksi. Epäilen suuresti jutun historiallista todenperäisyyttä, mutta jos se onkin kokonaan keksitty, ei se sentään ole aiheettomasti syntynyt, vaan se antaa meille syytä kysyä, mikä se tuottaa Stenbäckin runoille niin suuren arvon, tekee ne niin painaviksi, että mainitunlaista vertailua on voitu edes ajatella.

Vastaukseksi riittää yksi ainoa sana: tunne, taikka selvemmin tunteen voima. Tunteessa nimittäin on runouden arvo. Miten kaikki maailmassa ja ihmiselämässä liekään muuttuvaista, ovat kuitenkin ihmisten tunteet, joissa kyllä ensi hetkessä luulisi kaikkein vähimmän pysy väistä tapaavansa, eri aikakausina ja eri kansakunnissa laadultaan pääasiassa muuttumattomia. Satojen ja tuhansien vuosien väliajat eivät enemmän kuin tuhansien peninkulmien välimatkat estä ilon ja itkun aiheita ihmisten kesken olemasta samoja. Siitä johtuu, että voimakas tunne julkilausuttuna runoudessa aina ja kaikkialla ymmärretään, ja Stenbäckillä oli erinomaisen voimakas tunne-elämä. Toinen runouden arvon ehto on täydellinen muoto, jonka tunnusmerkki on se, että laulun sanoissa ja soinnussa tunne ilmenee mahdollisimman välittömästi, voimakkaasti ja vaikuttavasti, ja Stenbäckin runoudella on tämäkin ansiopuoli. Kun sydän avoinna, mieli vapaana luemme hänen runoelmiaan, niin liikutus valtaa meidät, ja laulun syvät tunnearvot herättävät sielussamme saman väreilyn, joka muinoin sai runoilijan tarttumaan kanteleeseen. Mainitut ominaisuudet tekevät Stenbäckin runoelmat niin painaviksi, kohottavat hänen runoutensa yhtä korkealle kuin Runebergin ja Topeliuksen. Mikä taasen on erotus hänen ja näiden toisten runoilijain välillä, huomaamme jos otamme tarkastaaksemme mitä hän on laulanut.

Stenbäck oli yksistään lyyrikko, laulurunoilija, ja hänen aihepiirinsä rajottui hänen omaan persoonalliseen tunnepiiriinsä eikä se ollut laaja. Tietysti rakkauden tunne tavallisessa merkityksessä ei ollut hänelle tuntematon, mutta ainoastaan kahdessa runossa se esiintyy, ja toisessa niistä hän sen mainitsee ainoastaan sanoakseen jäähyväiset maalliselle rakkaudelle turvatakseen Jumalaan, joka on oikea rakkaus. Rakkautta korkeammalle hän asettaa ystävyyden, jonka ehtona hän pitää yhteisharrastusta elämän ylevimpiin päämääriin katseen, eikä hänen laulunsa koskaan ole soinut sydäntäkouristavammin kuin runossa "Eräs yö", jossa hän valittaa ja tuskittelee rakkaimman ystävänsä kuoleman johdosta, vihdoin saadakseen lohdutuksen ja rauhan siitä ajatuksesta, että ystävä ei uinukaan pimeässä haudassa, vaan on noussut taivaan valoisaan asuntoon. Myöskin kodin- ja isänmaanrakkauden tapaamme Stenbäckin runoissa, mutta nekin tunteet hän on, niin sanoakseni, sulkenut ahtaisiin puitteisiin. Koti on ennen kaikkea "äidin maja", ja suomalaisen isänmaansa hän näkee "syrjäisten majain suojassa", turmeltumattomassa kansassa, joka on meidän voimamme. Luonnossa hän eniten rakastaa aamua, päivänkoittoa, auringon kultaista valoa — sanalla sanoen valoa ylipäätään, joka on näennäisesti aineettomin puoli luontoa. Mutta kaiken mainitun yli runoilija asettaa totuuden etsinnän, pelastuksen ja sovinnon toivon, eikä vain yksityisen, vaan koko luomakunnan, niinkuin nähdään runoelmasta "Luontokappalten huokaus", joka minusta on suurenmoisin ja syvällisin kaikista Stenbäckin sepitelmistä. Kuinka hän julkilauloi omat uskonnolliset tunteensa, siitä on jo ennen lyhyesti mainittu. Puhtaasti runolliseltakin kannalta arvostellen ovat "Öiset sävelet", joissa hän kuvaa kääntymyskamppailunsa vaiheita ja lopullista voittoa, erittäin suuriarvoiset. Tietääkseni ei kukaan ole ennen senlaatuista kamppailua runoudessa esittänyt, ja nämä runot ovat sentähden kerrassaan alkuperäisiksi tunnustettavat, samalla kun niillä on täydessä määrässä ne ansiopuolet, jotka olen maininnut Stenbäckin koko runouden tunnusmerkkeinä. Vaikk'emme olisikaan samoja tunteita kokeneet, emme epäile niiden todellisuutta, että elävä ihmissielu on niistä kärsinyt ja riemuinnut, sillä vieläkin niissä piilee sytyttävä ja liikuttava voima.

Se aihepiirin ahtaus, laulun rajottaminen persoonallisten tunteitten purkamiseen, joka on Stenbäckin runoudelle ominainen ja josta nyt olen puhunut, erottaa hänet Runebergistä ja Topeliuksesta. Nämä jälkimäiset ovat omien tunteittensa ohella julkilaulaneet mitä parasta enemmän tai vähemmän hämäränä liikkui koko kansamme tunne-elämässä heidän aikanaan, ja siihen heidän ääretön merkityksensä kansallisina runoilijoina perustuu. Stenbäckin kansallinen merkitys on heihin verrattuna vähäinen, mutta se ei lainkaan koske hänen arvoansa runoilijana ylipäätään — semmoisena hän on heidän vertaisensa.