Olen jo sanonut, että Stenbäckin kanteleen ääni muuttui, kun hän oli liittynyt heränneisiin. Kuitenkaan hänen kehityksensä ei pysähtynyt siihen. Stenbäckillä oli se Jumalan lahja, jonka Goethe antaa Tasson sanoa korkeimmaksi, nimittäin lahja lausua julki, laulaa julki mitä kärsi. Mutta kärsimyksensä, tunteensa purkaminen lauluun ei ainoastaan tuota helpotusta runoilijan sydämelle, vaan on samalla myöskin korkeinta nautintoa, ja tämä sai heränneen runoilijan epäilemään, eikö runous ehkä ollut vaarallinen viettelijä, joka houkutteli häntä pois Kristuksesta. Näin ymmärrämme, että Stenbäck kerran väitellessään Topeliuksen kanssa sanoi runouden olevan "hienoa myrkkyä" kristitylle — mielipide, jonka Topelius päiväkirjassaan mainitsee "kauhean yksipuoliseksi". Kumminkaan ei Stenbäck vielä luopunut runoudestaan, kun oli lausunut tuon väitteen, enkä luule, että hän koskaan olisi siitä luopunut, jos hänen heränneet ystävänsä olisivat ymmärtäneet antaa sille arvoa. Mutta siksi he olivat liian ahdasmielisiä. Heistä oli kaikki n.s. maailmallinen hyljättävä, ja siihen he ehdottomasti lukivat myöskin runouden samoin kuin muunkin taiteen. Ajattelematta, että Stenbäck juuri runoudellaan kykeni tehokkaammin ja voimakkaammin kuin ainoakaan saarnaaja vaikuttamaan sen asian hyväksi, joka heistä oli kallein ja korkein kaikista, he ylenkatseellisesti ja loukkaavasti arvostelivat runoutta — nimenomaan sanotaan N. K. Malmbergin niin tehneen. Arvattavasti tämä johtui siitä, että heillä itsellään ei ollut runoilijalahjaa eikä myöskään kykyä kohota omaa itseänsä korkeammalle. Olisi ehkä voitu odottaa, että Stenbäck olisi pysynyt lujana ja puolustanut taidettaan, mutta niin hän ei tehnyt. Syynä kai oli hänen oma epäilynsä. Ystävien välinpitämättömyys ja ymmärtämyksen puute toi hänen epäilyynsä sen lisän, joka oli tarpeen ratkaisevan päätöksen perusteeksi, ja päätös oli se, että hän ripusti kanteleensa naulaan, siitä lähtien sulkeakseen tunteensa ja kärsimyksensä sydämeensä, niinkuin meidän tavallisten ihmisten aina on tehtävä.

Tässä Stenbäckin elämän käännekohdassa on jotain syvästi traagillista. Kirjallisuutemme kannalta emme voi muuta kuin valittaa asiaa, mutta runoilijaa itseään meillä ei sentään ole sydäntä tuomita, sillä millään muulla uhrilla hän ei olisi voinut selvemmin osottaa, kuinka täydellisesti tahtoi antautua Jumalalleen. Vastustamattomasti tulee mieleen seuraava hänen oma mietelmänsä Evangeliskt Veckobladissa: "Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se, joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa, on Abraham." Stenbäck uhrasi rakkaimpansa, kun luopui runoudestaan.

En aio kauan viipyä Stenbäckin myöhemmissä elämänvaiheissa, vaikka ne ovat kylläkin tärkeitä ja mieltäkiinnittäviä. Mainitsen siis vain lyhyesti, että hän uskonnollisen vakaumuksensa tähden sai kärsiä paljon muutakin kuin että hänen viikkolehtensä kiellettiin. Mentyään naimisiin nti Ebba Arpen kanssa, joka vielä elää 95-vuotiaana Vaasassa, hän vihitti itsensä papiksi, mutta jatkoi silti opintojaan tullakseen yliopiston dosentiksi. Kun hänen väitöskirjansa oli hyväksytty ja konsistorin enemmistö oli puoltanut häntä virkaan, niin se kuitenkin häneltä kiellettiin. Samoin häntä estettiin pääsemästä Vaasan lukion lehtoriksi. Peljättiin näet, että hän heränneenä miehenä olisi vaarallinen nuorten opettaja ja johtaja! Vasta 1846 hän vihdoin nimitettiin Vaasan ylialkeiskoulun rehtoriksi.

Stenbäck oli 9 vuotta koulun rehtorina, ja se aika oli hänen elämänsä onnellisin. Hänen terveytensä oli ylipäätään tyydyttävä, ja toimi oli hänelle mieluinen. Hän näet rakasti nuorisoa, ja vaikka hän ylläpiti ankaraa järjestystä, niin hän oikeamielisyydellään, suoruudellaan ja myöskin herttaisella ystävällisyydellään voitti oppilaitten sydämet. Opettajanakin hän erosi tavallisuudesta tahtoen ennen kaikkea herättää nuorisossa isänmaallista ja uskonnollista mieltä. Samoin kuin itseltään hän vaati muilta opettajilta täydellistä antaumista tehtäväänsä. Opettajan tuli hänen mielestään vaikuttaa nuorisoon ei ainoastaan tietojen antajana, vaan myös esimerkillään, ja hänen oli sentähden oltava vakaumuksen mies, jonka puhdas ja harras mieli esiintyi hänen käytöksessään ja koko olennossaan. Itse koettaen parhaimman mukaan toteuttaa kasvatusopillisia periaatteitaan Stenbäck oli uudemman koulun tienraivaajia maassamme.

Kun Vaasan kaupunki 3 p. elok. 1852 paloi, oli Stenbäck Munsalossa kesää viettämässä. Kun hän sieltä riensi Vaasaan, tapasi hän kotinsa ja muun muassa arvokkaan kirjastonsa hävinneenä. Palon jälkeen koulu muutettiin Uuteenkaarlepyyhyn. Siellä ollessaan Stenbäck 1853 kutsuttiin Runebergin ja professori B. O. Lillen kanssa osalliseksi ruotsalaisen virsikirjan uudistamistyöhön. Aluksi hänellä ei kuitenkaan sen johdosta ollut paljon työtä, sillä Runeberg otti päätehtävän ensimäisen virsikirjaehdotuksen laatimisessa. Näin ollen Stenbäck saattoi noudattaa ystäviensä kehotusta ja hakea silloin vastaperustettua kasvatusopin professorinvirkaa yliopistossa. V. 1855 hän nimitettiinkin professoriksi, ja saman vuoden syyslukukauden hän oli Helsingissä tätä virkaansa hoitamassa; kumminkaan hän ei sen kauemmaksi tänne jäänyt. Epätietoisena saisiko professorinviran sekä siitäkin, oliko hänellä enää voimia ja kykyä tieteelliseen työhön, josta niin kauan oli ollut erillään, Stenbäck näet oli samaan aikaan hakenut Isonkyrön kirkkoherranvirkaa, ja kun hän joulukuulla 1855 nimitettiin tähänkin virkaan, niin hän otti sen vastaan luopuen professorinvirastaan. Syyt tähän päätökseen, joka aikoinaan herätti melkoista huomiota, olivat pääasiallisesti terveydellistä laatua — hänen kuulonsa oli käynyt huonoksi, eikä hänen rintansa ollut täysin parantunut erään Uudessakaarlepyyssä sairastamansa keuhkotulehduksen jälkeen. Muuttamalla Isoonkyröön Stenbäck tuli viettämään loppuelämänsä, samoin kuin oli elämänsä alottanut, suomenkielisen kansan keskellä. Suuren pitäjään esipappina Stenbäck ensi vuosina toimi tavallisella innollaan, ja pannen alkuun kansankirjasto- ja koulupuuhia hän näyttäytyi kansanvalistusharrastuksessa olevansa aikansa edistyneimpiä pappeja; mutta pian enentyvä sairaalloisuus ehkäisi hänen toimintansa seurakunnan opettajana. Koko talvikaudet hänen täytyi pysytellä huoneissaan. Mutta vaikka hän ruumiillisesti oli raihnainen, oli hän edelleen henkisesti virkeä, ja niin saattoi tapahtua, että hän tällä viimeisellä elämänsä jaksolla palasi runoilijatoimeensa, siten nimittäin, että hän, sitte kun Runebergin virsikirja 1857 oli julkaistu ja huomattu kaipaavan korjauksia, ryhtyi laatimaan kokonaan itsenäistä virsikirjaehdotusta. Uusia virsiä Stenbäck tosin sepitti hyvin vähän, mutta hän pani koko suuren kykynsä liikkeelle luodakseen hyvät vanhat virret uuteen, nykyajan vaatimuksia tyydyttävään muotoon sekä niiden lisäksi ruotsintaakseen parhaimpia vanhoja saksalais-protestanttisia virsiä, sillä hänestä nykyaika ei pystynyt semmoista tuottamaan, joka olisi voittanut sen mitä entisaikain hurskaat laulajat olivat sepittäneet.

Syvästi Stenbäckiin koski, ettei hänenkään virsikirjansa semmoisenaan tullut hyväksytyksi, vaikka kyllä yksityiset asiantuntijat asettivat sen erittäin korkealle, mutta silti hän kiitti onnelliseksi sitä aikaa ja työtä, jonka oli siihen uhrannut.

Vanhanakin Stenbäck oli herkkätunteinen niinkuin nuoruudessaan, jopa saattoi hän vielä osottaa entistä tulisuutta ja kiihkomieltä. Mutta kuitenkin hän oli suuresti muuttunut. Yksipuolisuus uskonnollisissa asioissa oli poissa; hän arvosteli ihmisiä lempeämmin, ja jos hän kiihtyikin, niin hän pian taas leppyi ja tunnusti erehdyksensä. Runouteen nähden yleensäkin hän oli muuttanut mielensä. Kun 1868 hänen runoelmiensa kolmas painos ilmestyi, oli hän niihin liittänyt runollisen "Epilogin" (jälkilauseen) ystävilleen ja siinä hän tunnustaa:

Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan. —

Nämä sanat sisältävät liikuttavan ja täydellisen hyvityksen runoudelle; mutta selittääkseen oman kantansa, vaikenemisensa, hän jatkaa:

Mut yhden paljon suuremman
Kuin runo tiedän päällä maan.
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan. —