En löydä Östringin kirjeitä. Minun olisi pitänyt kirjoittaa uudestaan tämä sotku, mutta en enään ennätä, sillä posti menee pian. —
Vielä tahdon lisätä vähän hänen virantoimituksestaan, mikäli muistan. Sitä aikaa, jolloin hän oli rehtorina Vaasassa, piti hän itse onnellisimpanaan. Hänellä oli silloin mieluinen virka ja, lapsista kun piti, hän rakasti poikiansa, ja nämä pitivät myöskin hänestä. Kun hän tuli Isoonkyröön, oli hänellä paljon suuria suunnitelmia, ja vilkasluontoisena hän kävi asiaan käsiksi liian kiihkoisesti, niin että hän lukukinkereillä saattoi jatkaa k:lo 6:een tai 7:ään illalla, mutta ei hän sitä kauan kestänyt, hänen terveytensä murtui, ja jo 1857 oli hän niin heikko, että hän vaivalla saattoi saarnata. Se oli hänelle suureksi ristiksi, hän valitti sitä usein ja hän mietti paljon, kuinka voisi päästä lähemmäksi kansaa. Eräänä syksynä hän määräsi yhden päivän viikossa taikka kuukaudessa, jolloin ken tahansa saisi tulla hänen luokseen, ja silloin puhuttaisiin kaikenlaisista asioista. Mutta ei sitä kestänyt kauan, vähitellen jäi toinen toisensa perästä tukematta, niin että lopuksi tuli ainoastaan yksi, ja silloin hänen täytyi lopettaa. Ja niin kävi monen hänen suunnitelmansa. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan kaikki näytti niin helpolta toteuttaa, mutta yritykset törmäsivät jokapäiväisyyden koviin kallioihin. — Mutta ei hän silti masentunut, vaan koetti sirottaa siemeniä, milloin vaan sopi. Nyt hänen kuolemansa jälkeen kuuleekin monen kiitollisuudella muistelevan hänen sanojaan ja puheitaan. Ja harvoin hän päästi ketään luotansa tekemättä jotakin omalletunnolle käypää kysymystä: Oletkos herännyt ihminen? tuletkos autuaaksi, kun kuolet? j.n.e.
Mari on nyt kotona ja toi todella muassaan vähän [tietoja] Laurin lapsuudesta ja nuoruudesta, joka kenties on mielenkiintoista. Lotta ja Mari Ottelin olivat ensin panneet muistonsa paperille. Mari Achrén toimitti sen sitte runolliseen tyyliinsä, mutta me lähetämme myöskin Lotan proosamaisen kyhäelmän täydennykseksi Mari Achrénin kukkasesitykseen, joka on laadittu korkean runolliseen henkeen. Myötä seuraa Laurin kirje isälleen Östringin kuolemasta y.m. sekä myöskin eräs Laurin kirje Östringille. Muuta ei meillä ole lähettää. Hyvästi!
Ebba.
Tuskin on tarpeen huomauttaa, että tämä kirje ei ainoastaan liikuttavasti todista, kuinka rakkaana vainajan kuva eli jälkeenjääneen puolison sydämessä, vaan myöskin esityksen puolesta on perin huomattava. Helposti näkee, että se on kirjoitettu suoraan paperille, mutta antaessaan, niinkuin itse sanoo, ajatuksensa kulkea omaa tietään on tekijä luonut miehensä luonteesta sekä ulkonaisesta ja sisällisestä elämästä kuvauksen, jonka eheyttä ja täydellisyyttä hän suuressa vaatimattomuudessaan ei arvannutkaan.
IV.
En tiedä mitkä salaiset syyt sen vaikuttavat, mutta jotenkin säännöllistä näyttää olevan, että merkkimiehen nimi hänen kuoltuansa odottamattomalla tavalla ensiksi peittyy unhon verhoon. Hänestä puhutaan ja kirjoitetaan niin vähän, että saattaisi luulla hänen muistonsa tuomitun iäksi katoamaan. Niin ei kuitenkaan ole laita. Jonkun ajan, noin kolmisen kymmenen vuoden päästä — joskus varemmin, joskus myöhemmin — alkaa muistoa pimennys hälvetä, vainajaa aletaan jälleen muistella, hänen tekojaan ja luonnettaan esitellä ja arvostella, jopa ottaa joku seikkaperäisesti kuvatakseen hänen elämäänsä ja toimiansa, siten palauttaakseen hänet kirkastettuna hahmona kansan tietoisuuteen. Toisin sanoen: on kuin samanikäiset harvoin haluaisivat kuvata poismenneen merkkimiehen elämää, vaan se jää lähinnä seuraavan polven asiaksi.
Semmoinen oli Lauri Stenbäckinkin kohtalo. Se mikä sai minut kirjoittamaan hänen elämäkertansa oli lähinnä, että vähän ennen olin tutkinut ja kertonut isokyröläisen Elias Brennerin elämänvaiheet; vanhemmat Isonkyrön-muistot toivat mieleeni myöhemmätkin, joista Stenbäck oli minusta merkillisin. Että hänen kuolemastaan juuri sopiva aika, 30 vuotta, oli umpeen kulumaisillaan, sitä en silloin ajatellut. — Lauri Stenbäckin ohella muistui mieleeni myöskin hänen leskensä, joka vielä oli elossa, ja ensimäisiä tehtäviäni oli lähteä tapaamaan häntä.
Ebba Stenbäck oli miehensä kuoleman jälkeen, nautittuaan yhden armovuoden, v. 1871 muuttanut Vaasaan. Siellä hän oli vuokrannut asunnon kamarineuvos Herman Rosenbergin talossa, joka on viimeinen Koulukadun pohjoisessa päässä. Sekä läntiseltä että pohjoiselta puolelta on talo Marian puiston koivujen ja kuusien ympäröimä, ainoastaan katu välillä. Avaran pihan pohjoispuolella on pienehkö rakennus, jossa "tohtorinna" oli asuttavakseen saanut salin, kaksi kamaria ja keittiö. Ja siinä hän sitten pysyi koko elämänsä, vaikka talo useat kerrat vaihtoi omistajaa. Rosenbergin kuoltua 1874 se joutui H. F. Antellin haltuun, ja kun hän oli kuollut 1893, osti sen merikapteeni, asessori Alfred Burman, joka hänkin vuorostaan kuoli jättääkseen talon leskelleen, joka nykyään sen omistaa.
Vuokralaisen ja talon omistajien väli oli aina mitä parhain. Rosenbergin rouvan (Katarina Kristina Kaskas) sanotaan olleen Stenbäckin serkku, ja vaikka hän jo oli kuollut (1859), selittää se osaltaan, että kamarineuvos ystävällisesti seurusteli Ebba Stenbäckin kanssa; joskus heidän nähtiin yhdessä ajavan kirkollekin. Yhtä kohtelias vanhaa rouvaa kohtaan oli Antell. Vaasassa ollessaan hän ei laiminlyönyt käydä hänen luonaan sekä silloin tällöin kutsua luokseen hänet sekä täysihoitolaisen (joku kansakoulunopettajatar), jolle Ebba Stenbäck oli luovuttanut toisen kamarinsa, ja matkustaessaan ulkomaille hän varotti palvelijoitaan mitenkään häiritsemästä vuokralaista; heidän tuli aina kunnioittavasti kohdella häntä.