Asettuessaan kaupunkiin Ebba Stenbäck arvatenkin oli ajatellut saavansa pian seurata puolisovainajaansa. Tosin hän ei vielä ollut 55 vuotta vanhempi, mutta hän oli niin paljon kokenut, että hän syystä saattoi olettaa saavuttaneensa elämän iltapuhteen. Todellisuudessa hänellä oli edessään uusi elämä — niin pitkäksi tuo puhde venyi. Mitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se kyllä turvattu. Tietääkseni oli hänen eläkkeensä 1,000 markan suuruinen, jota paitsi hänelle miehensä jälkeen oli jäänyt noin 30-40,000 markan pääoma.
Kun minä 1870- ja 1880-luvulla säännöllisesti vietin kesäkauteni Vaasassa, näin usein Ebba Stenbäckin, kuulin myös hänestä puhuttavan, mutta en muista silloin kertaakaan sattuneeni hänen seuraansa. Eikä se ollut kumma, sillä hän eli mahdollisimman hiljaista elämää, ollen enimmäkseen kotona. Kirkossa hän sentään kävi säännöllisesti joka sunnuntai, välittämättä ilmoista. Mitä seurusteluun tulee, oli se jotenkin rajotettu. Hänen aikaisempia ystäviään ja tuttaviaan Vaasassa olivat lehtorinrouva Paulina Friberg (A. Meurmanin sisar), lehtorinrouva Fredrika Lovisa Laurén, rehtorinrouva Sofia Vilhelmina Hallsten, pastorinrouva Karolina Forsman, neidit Hilda ja Anna Hellman, Stenbäckin serkuntyttäret kauppaneuvoksenrouva Mari Hartman ja hänen sisarensa Karolina Malmberg (sittemmin rovastinrouva Borg) y.m. Ystäviensä kanssa Ebba Stenbäck perusti lukuyhdistyksen, joka kokoontui määräpäivinä ja jossa yhdessä luettiin vakavanlaatuista kirjallisuutta. Myöhemmin hän myöskin, oli jäsenenä n.s. raamattukeskustelu-yhdistyksissä, joissa joku pappi oli keskustelua johtamassa.
Näissä ja muissakin samanlaisissa yhdistyksissä Ebba Stenbäck aivan luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään sai johtavan aseman. Vaikka hän esiintymisessään oli vaatimaton kuin ennenkin, hänen tietonsa, lukeneisuutensa ja kokemuksensa hengellisissä asioissa sekä lisäksi selvä ja johdonmukainen esitystapansa vaikuttivat, että häntä erityisellä kunnioituksella kuunneltiin. Kun hänen kuulonsa aikaa myöten heikontui, oli muitten tapana lukiessa ja keskustellessa asettua istumaan hänen ympärilleen, joten hän, niin sanoakseni, ruumiillisestikin tuli muodostamaan pienen seurapiirin keskipisteen.
Ymmärrettävää on, että Ebba Stenbäckin ystäväpiiri, josta olen joitakuita luetellut, ei pysynyt koossa ja muuttumattomana läheskään niin kauan kuin hän itse pysyi elossa. Jollei se olisi uudistumistaan uudistunut, olisi hän vihdoin jäänyt aivan yksikseen. Toiset muuttivat pois paikkakunnalta, toiset kuolivat taikka tulivat muuten kykenemättömiksi olemaan mukana, mutta aina ilmestyi toisia sijaan, ja nämä myöhemmin tulleet olivat yhä nuorempia Ebbaan verrattuina. Aivan erikoisen, entisen pappilanrouvan tuttavapiirin muodostivat eräät Isonkyrön ja Ylistaron köyhät muorit ja mummot sekä myöskin samankaltaiset vieraat Klemetsöön "Vapaakodista" (kaupungin köyhäintalosta), joiden oli tapana käydä hänen luonaan saamassa vaate- ja raha-apua. Nekin kuolivat ennenkuin heidän suosijansa, joten niitä viime aikoina ei enää nähty. Eräs Ebba Stenbäckin nuoremmista ystävistä on minulle kertonut kaikenlaista hänen loppuelämästään, mutta ennenkuin puhun siitä, tahdon mainita pari sanaa siitä persoonallisen tuttavuuteni uudistumisesta hänen kanssaan, jonka yritykseni kirjoittaa Lauri Stenbäckin elämäkerta aiheutti.
Joulunaikana 1896 kävin ensi kerran vanhan rouvan luona, jota en ollut tavannut sen jälkeen kuin koulupoikana olin ollut Isonkyrön pappilassa. Astuessani eteisestä vasemmalle, suureen saliin, jossa oli akkuna sekä pohjois- että eteläseinässä, lehahti vastaani oikea maalaispappilan tunnelma. Matot lattialla, yksinkertaiset, pitkin seiniä asetetut huonekalut, ruukkukasvit, kaikki muistutti monesti ennen nähtyä. Vastaanottamaan ilmestyi palvelijatar eli emännöitsijä. jolle ilmaisin nimeni ja toivomukseni tavata tohtorinnaa. Hän meni toiseen niistä kahdesta kamarista, joiden ovet nähtiin salin perällä, ja pian tuli näkyviin se, jota olin kysynyt. Ebba Stenbäck oli silloin 80 täyttänyt, valkohapsinen, vuosien kutistama mummo, mutta vakavin askelin hän astui minua kohti, tervehti minua vanhana tuttuna ja vaati minua istumaan keinutuoliin. Itse hän istuutui aivan lähelle, sillä hänen kuulonsa oli heikko, vaikkei vielä siinä määrässä, että keskustelu olisi ollut vaikea. Kun selitin käyntini tarkotuksen, hän luonnollisesti tarjoutui antamaan kaiken avun, minkä suinkin voi, ja haastattelu alkoi. Mitä Ebba Stenbäck silloin ja myöhemmin minulle kertoi, on tarpeetonta tässä esittää, sen olen jo pannut Lauri Stenbäckin elämäkertaan. Mitä minä sitävastoin tahdon tässä painostaa, on se erinomainen muistintarkkuus, se selvyys ja täsmällisyys tiedoissa, se vaatimattomuus itseensä ja hienotunteisuus muihin nähden, jonka huomasin hänen puheissaan. Niinkuin jo ennen olen maininnut, sain nyt aivan toisen käsityksen Ebba Stenbäckistä kuin mikä minulla ennestään oli, ja sentähden minä täysin ymmärsin rehtori Alfred Kihlmanin, joka, kun minä Helsinkiin palatessani satuin yhteen matkaan hänen kanssaan, lausui aina mielihyvällä käyneensä vanhan sukulaisensa luona, sillä hän oli henkisesti harvinaisen etevä nainen ja elämänkokemukseltaan rikas. —
Seuraavina vuosina kävin vielä useita kertoja Ebba Stenbäckin luona, sillä paitsi elämäkertaa oli siihen muitakin aiheita; olin näet myöskin ottanut julkaistakseni Stenbäckin runoelmat uutena lisättynä painoksena. Toisinaan kun en voinut persoonallisesti häntä tavata, tein kysymykseni kirjallisesti, ja hänen kirjeensäkin olivat niin selvästi ja virheettömästi kirjoitettuja, että oudon olisi ollut mahdoton ajatella tekijän olleen yhdeksännellä kymmenellä. Viimeisellä käynnilläni — silloin hän jo aikoja ennen oli saanut käteensä puolisonsa elämäkerran — Ebba Stenbäck uskoi minun haltuuni vainajan jälkeenjääneet paperit, jotka minä sittemmin lupaukseni mukaan, ennen hänen kuolemaansa, olen toimittanut yliopiston kirjastoon. Sekin, että hän luovutti nämä paperit — enimmäkseen yksityisiä kirjeitä — jälkimaailmalle säilytettäväksi, osottaa valistunutta mieltä, jommoista ei suinkaan aina tapaa. Kuinka paljon sivistyshistoriallisesti arvokkaita kirjeitä ja asiapapereita onkaan maassamme hävitetty sulasta yksinkertaisuudesta ja ahdasmielisyydestä!
Vihdoin tulee minun tähän kuvaukseeni Ebba Stenbäckistä lisätä erinäisiä piirteitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen olen kuullut hänen ylempänä mainitun ystävänsä suusta.
Uskonnolliselta kannaltaan Ebba Stenbäck muuttumatta pysyi raamatullisella ja kirkollisella pohjalla, itsekseen lukien J. T. Beckin ja M. F. Roosin teoksia. Jo Stenbäckin eläessä oli hän samoin kuin tämäkin vapautunut herännäisyyden yksipuolisuudesta — huomaahan sen jo kuvastakin, joka esittää hänet keski-ikäisenä —, ja edelleenkin hän, niinkuin yleensä entiset vanhat heränneet, oli vapaamielisempi kuin ennen. Muun muassa se näyttäytyi siinä, että hänellä oli tapana käydä kuuntelemassa vapaakirkollisia saarnaajia. Väärin olisi kumminkin luulla hänen olleen taipuvaisen liittymään toiseen tai toiseen lahkoon. Hänen mielenkiintonsa vapaakirkollisiin johtui nimittäin yksinkertaisesti harrastuksesta oppia tuntemaan maassamme ilmaantuvien eri uskonsuuntien laatua ja luonnetta. Sillä alalla hänellä kuuluukin olleen sangen laaja- ja seikkaperäisiä, tietoja, ja se saa kysymään, perustuuko tässä ilmenevä, laadultaan, niin sanoakseni, tieteellinen mielenkiinto johonkin alkuperäiseen taipumukseen vai Stenbäckin vaikutukseen? — Charlotte Achrén, joka myöskin eli 90-vuotiaaksi, piti puolestaan ankarasti kiinni vanhasta herännäisyydestä, ja sentähden hänen sanotaan tulleen hyvin levottomaksi, kun hänelle oli kerrottu, että Ebba kävi vapaakirkollisten kokouksissa, jopa oli hän keventänyt sydäntänsä kirjoittamalla kälyllensä varottavan kirjeenkin.
Joskin hengelliset asiat aina olivat Ebba Stenbäckistä tärkeimmät, ei hän sentään ollut tietämätön maailmankaan menosta. Niin kauan kuin voimat suinkin sallivat, hän luki sanomia ja ylläpiti kirjeenvaihtoa sukulaistensa kanssa, siten seuraten sekä julkista että läheisempien yksityistä elämää. Toiselta puolen ei häntäkään unohdettu, kun toista tai toista tarkotusta varten vedottiin yleisön myötätuntoon. Paikkakuntalaisten oli näet tapana esittää hänellekin listoja, joihin oli merkittävä apua milloin minkin asian hyväksi. Yleensä hän ei pitänyt "listoista" — eikä ihme, sillä kukapa on kuullut kenenkään niistä pitävän? Hän tiesi näet mitä tahtoi avunannollaan edistää eikä sentähden halunnut avustaa semmoista, joka oli ulkopuolella hänen omaa harrastuspiiriänsä. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että hän esim. kieltäytyi merkitsemästä mitään Vaasaan pystytettävää Z. Topeliuksen muistopatsasta varten, mikä luullakseni tapahtui uskollisuudesta miehensä muistoa kohtaan. Stenbäck näet ei ihaillut Topeliuksen runoutta: hänestä se oli liian kevyttä, jopa tyhjän helkkyvää, ilman sitä ajatuksen ja tunteen syvää totuutta ja hehkua, jotka olivat hänen oman runottarensa tunnusmerkit. Sitä paitsi hän ei voinut hyväksyä niitä perusjohteita, jotka nuorempi runoilija, myöhemmin kutsuttuna ruotsalaisen virsikirjan uudistamiskomiteaan, oli ottanut noudatettavakseen. Ebba oli vielä vanhanakin puhunut siitä pettymyksestä, jonka Stenbäckille tuotti hänen virsikirjaehdotuksensa hylkääminen, ja siihen oli ensi sijassa Topelius ollut syypäänä. Jollei Ebba, niinkuin on hyvin mahdollista, yleensä pitänyt muistopatsaita pelkkänä turhuutena, riittää tämä selittämään, miksi hän kieltäytyi antamasta ropoansa sellaiseen tarkotukseen. Missään tapauksessa ei ole oletettavissa, että hänen menettelynsä olisi johtunut kostonhalusta Topeliusta kohtaan; pikemminkin on se osotuksena hänen rakkaudestaan puolisovainajaansa, jonka kanssa hän tunteessaan yhä oli yhtä maata.
Muuten näkee Ebba Stenbäckin testamentista, minkälaisia yrityksiä ja laitoksia hän tahtoi auttaa. Paitsi eräälle ottotyttärelle ja erinäisille sukulaisille oli hän siinä määrännyt annettavaksi miltei poikkeuksetta 2,000 markan eriä Isonkyrön ja Ylistaron kansakouluille, pyhäkoululaitokselle, pakanalähetykselle, köyhille säätyläisille (pauvres honteux), köyhille polttopuiksi, varattomien säätyläisnaisten kodille j.n.e. — Pari omituista lahjotusta osottaa, kuinka tarkkamuistinen Ebba Stenbäck oli. Hän sanoo saaneensa sisareltaan naimisiin mennessään 2,000 assignationi-ruplaa (2,000 mk.) sekä myöhemmin, kun Stenbäckin ja hänen toimeentulonsa ensi aikoina oli hyvin niukka, sisarentytärtensä miehiltä, Frans Bergrothilta ja A. W. Ingmanilta, kummaltakin 1,000 ass.-ruplaa, ei lainaksi, vaan palkkioksi siitä, että hän oli ollut sisarentytärtensä opettaja, ja nyt hän noiden aikoja sitten kuolleitten antajien jälkeläisille määrää niin suuren summan, kuin hän muinoin (noin 70 vuotta sitten) oli saanut.