Z. Topeliuksen muisto.
Arvoisat juhlavieraat.
Nuoret pohjalaiset ovat tahtoneet, että tässä muistojen juhlassa ensimäiset hetket pyhitettäisiin sen miehen muistolle, joka oli viimeinen niitä osakunnan entisiä jäseniä, jotka koko kansamme tunnustaa suurimmiksi pojikseen, uuden Suomen luojiksi. Mutta niin kunniakas kuin minulle annettu tehtävä on, niin vaikea ja painava se on, tuo tehtävä vetää suruharso kaivatun runoilijan ja isänmaanystävän kasvoilta ja asettaa hänen kuvansa eteenne niin jalona, niin suurena, niin leveänä kuin sille tulee, jonka sija on kansan kalliimpien muistojen Pantheonissa. Minä pyydänkin kohta saada rajottaa vaatimuksenne lyhyen ajan ja puutteellisen kykyni mukaan: tahdon vain esittää muutamia piirteitä vainajan kehityshistoriasta, varsinkin hänen nuoremmilta ajoiltaan, jotka nykyiselle polvelle ovat vähemmin tunnettuja. Enkä luule tämän rajotuksen aineeni käsittelyssä ketään oudostuttavan, sillä menetteleväthän kansat suuriin miehiinsä nähden niinkuin maalaaja, joka muotokuvaa maalatessaan ei koskaan ota työhönsä tyytyäkseen, vaan lakkaamatta parantelee sitä. Hetkisen hän ehkä jo pitää kuvaa täysin onnistuneena, mutta sitten hän jälleen tarttuu siveltimeensä, milloin lisätäkseen jonkun piirteen, milloin poistaakseen jotakin, joka tuntuu loukkaavan totuutta. Samoin kansatkin aika ajalta, polvi polvelta pyytävät täydellisentää suurten miestensä kuvia joko lisäämällä uusia tietoja taikka arvostelemalla ennen tunnettua uudelta näkökannalta. Näin ollen olkoon yksityinen tyytyväinen, jos hän kykenee vähänkin täydentämään tai oikaisemaan ennen tiettyä, ja mitä nyt Topeliukseen tulee — joka toden totta on oleva yksi semmoisia yhä uudestaan tutkittavia ja kuvattavia — olen minä onnellinen, jos voin lisätä tai selvemmäksi tehdä edes jonkun piirteen siinä suuren runoilijan kuvassa, jota jo kannatte sydämessänne.
Ensin pari sanaa siitä sukupuusta, joka on niin jalon hedelmän kantanut.
Suku on kotoisin Limingan pitäjästä, jonka asukkaat alkuaan ovat karjalaista heimoa. Siellä oli muinoin talo, jonka omistajalla karjalaiseen tapaan oli erityinen sukunimi, Toppinen. Siitä talosta lähti 30-vuotisen sodan aikana nuorukainen Jaakko Toppinen Ouluun, ruvetakseen ensin kauppapalvelijaksi ja sitten itsenäiseksi kauppiaaksi. Jo tämä suvun kantaisä muutti nimen latinanpäätteiseksi. Jaakko Toppeliuksen jälkeläiset elivät sittemmin mainitussa kaupungissa toista sataa vuotta vaatimattomina kauppiaina ja tullivirkamiehinä. Vähitellen tuli talonpojista noussut uusi säätyläisperhe sukulaissuhteihin useiden silloisten oululaisten perheiden kanssa, mutta luonteeltaan pysyivät Toppeliukset muuttumatta ahkerina, käytöllisinä, rehellisinä, osottamatta erinomaisempia hengenlahjoja. — Niin on kerrottu vainajan jälkeenjättämissä muistiinpanoissa. Hän ei ole yrittänytkään selittämään suvussa myöhemmin ilmaantuneita taiteilija- ja runoilijataipumuksia karjalaisesta syntyperästä johtuneiksi, niinkuin on tehty F. M. Franzéniin nähden, joka samoin oli karjalaista ja oululaista sukujuurta. Arvattavasti kyllä Topelius ei olisi jättänyt huomauttamatta tätä yhtäläisyyttä — joka on sitä viehättävämpi, kun kummankin suvun etevin edustaja on ollut harvinaisen lahjakas lyyrillinen runoilija — jollei hänellä olisi ollut esiintuotavana toinen ja todennäköisempi perustus sukunsa taiteellisiin lahjoihin. Tämänlaisia lahjoja tiedetään näet suvussa esiintyneen vasta sitten, kun Mikael Toppelius kolmannessa polvessa oli nainut kastetun juutalaisneidon, Maria Zebulonin, jonka isä, kauppias Isak Zebulon, Kaarle XI:n aikana oli Lyybekistä muuttanut Ouluun. Se "pisara juutalaisverta", joka silloin tuli sukuun, ei ole ainoastaan jättänyt jälkiä myöhempien Toppeliusten ulkonäköön, vaan on myöskin rikastuttanut suvun henkistä perintöä. Mainitun pariskunnan pojalla sanotaan jo olleen soitannollisia lahjoja, hänen poikansa oli tunnettu maalaaja Mikael Toppelius, jonka kuvausvoiman vilkkautta monet meidän aikaan säilyneet maalaukset Pohjanmaan kirkoissa vielä todistavat, ja tämän pojanpoika oli meidän Sakari Topeliuksemme, jossa, niinkuin joku on sanonut, Israelin muinaisten tietäjäin henki uudistui.
Kun runoilijan esi-isiltä saamaa henkistä perintöä luetellaan, on vielä huomioon otettava, että isoisä ei ollut ainoastaan maalaaja, vaan että hän, niinkuin muutamat hänen pojalleen osotetut, vaihdellen suomen- ja ruotsinkielellä sepitetyt kirjeet näyttävät, myöskin osasi ilmilausua ajatuksensa yhtä sujuvasti runo- kuin suorasanaisessa muodossa. Pojanpoika on muuten käsittänyt isoisänsä monipuoliset lahjat tulevaisuudenenteiksi, mainiten hänestä, että hän syntyi sata vuotta ennen Kalevalaa ja runoili suomeksi sata vuotta ennen aikaansa samoin kuin hän maalaustaiteessa esiintyi sata vuotta ennen Suomen taideyhdistystä — "semmoiset valonsiinteet taivaanrannalla aikoja ennen auringon nousua", lisää hän, "ennustavat päivän koittoa". Pikku Zakke oli vain neljä vuotta vanha, kun isoisä kuoli, eikä hänellä sentähden voinut hänestä olla omia muistoja; mutta jälestäpäin on hänelle kerrottu, että hän oli ollut ukon lemmikki ja vapaasti saanut leikkiä hänen siveltimillään.
Mitä runoilijan vanhempiin tulee, ei hän näy heiltä perineen erityisiä nerolahjoja. Sen sijaan he antoivat poikansa siveelliselle ja uskonnolliselle maailmankäsitykselle ensimäisen ohjauksen ja muodostuksen, siksi vakavan ja pysyvän, ettei se kehittyessään enää muuttanut kerran saamaansa suuntaa. Sakari Topelius vanh. — ensimäinen, joka alkoi kirjoittaa nimen yhdellä p:llä — oli, niinkuin tiedämme, lääkäri, eikä aivan tavallisia. Hän oli Porthanin oppilaita ja oli jonkun ajan sihteerintapaisena ollut osallisena F. M. Franzénin kirjallisissa töissä. Tämä kai teki, että hän, sitten kun ankara ja pitkällinen, lopuksi hautaan vievä tauti oli katkaissut hänen suurella menestyksellä alottamansa lääkärintoimen, ei kumminkaan jäänyt toimettomaksi, vaan rupesi keräilemään vanhoja suomalaisia runoja toimittaen kotiinsa, Kuddnäsin kartanoon lähellä Uudenkaarlepyyn kaupunkia, sairasvuoteensa ääreen vaeltavia karjalaisia, n.s. laukkuryssiä, siten myöskin viitaten Lönnrotille mistäpäin runsaimmat runolähteet olivat etsittävät. Tauti tuotti hänelle niinikään enemmän aikaa kuin hänellä muuten olisi ollut lastensa kasvatukseen ja opetukseen. Koko ikänsä runoilija säilytti kiitollisen, kunnioittavan muiston isästään, jonka hän 13 vuoden vanhana kadotti. Vielä hellempi oli pojan ja äidin keskinäinen suhde. Äidilleen hän uskoi kaikki ilonsa ja murheensa, ja me tiedämme kuinka vahva ja kehityskykyinen se uskonnollinen perustus oli, jonka äiti, joka ilta rukoillen lastensa kanssa, oli laskenut hänen sydämeensä. Kun äiti kuoli 1868, oli poika jo täyttänyt 50 vuotta, mutta heidän keskinäinen rakkautensa oli pysynyt muuttumatta, niinkuin nähdään siitä harvinaisen kauniista runoelmasta, jonka runoilija on pyhittänyt hänen muistolleen.
Kouluun lähetettiin Sakari 11-vuotiaana, ei läheiseen Vaasaan, vaan suvun vanhaan kotikaupunkiin, Ouluun, missä poika sai asua setänsä, entisen sotalääkärin Kustaa Toppeliuksen perheessä ja missä isä toivoi hänen oppivan suomenkieltä. Tämä sivutarkoitus saavutettiin sen verran, että hän oppi jokapäiväistä puhekieltä, mutta kun koulu oli ruotsalainen ja hän sen jälkeen taas liikkui ainoastaan ruotsia puhuvissa seurapiireissä, niin ei siitä sen enempää tullut. Tosin Topelius myöhemminkin — syksyllä 1840 — varta-vasten rupesi suomea lukemaan, jopa yritteli suomeksi runoilemaankin, mutta kun jälleen muut toimet ehkäisivät tämän puuhan, jäi kuin jäikin hänen suomenkielen-taitonsa vaillinaiseksi. — Vanhoilla päivillään hän eräässä Porthaninjuhlassa puhui tästä asiasta, selittäen miten ajanhenki ja tavat hänen nuoruutensa aikana vielä olivat vastahakoisia tämmöisille harrastuksille ja miten hänkin vaipui niiden alle.
Muuten on Oulun ajalta mainittavana, että hän tätiensä luona tapasi kaupungin lainakirjaston ja sen romaanivarastolla sai mielinmäärin tyydyttää lukuhaluaan. Nämät luvut, kertoo hän, melkein vaarallisesti kiillottivat hänen mielikuvitustaan, mutta onneksi vaikutti reipas toverielämä vastakkaiseen, terveellisempään suuntaan. Kumminkin hän suuresti rakasti vaipua haaveihiihinsa. Muun muassa hän mielellään istui pakkahuoneen rannassa katsellen, miten aurinko laski Pohjanlahteen. Mitä hän siinä haaveili, sen näkee sadusta "Luftslotten" (Pilvilinnat), jossa eräs kappale alkaa sanoilla: "Usein, kun minä olin pieni, istuin minä meren kivisellä rannalla ja katselin aaltojen tanssia kaukana illan hohteessa". — Ohimennen huomautettakoon tässä, että Topelius enemmän kuin ylimalkaan on aavistettu on satuihin käyttänyt piirteitä omasta elämästään, omasta kokemuksestaan — seikka, joka suuressa määrässä on syynä niiden tosirunouteen ja osaltaan selittää niiden suurta vaikutusta niin lapsiin kuin vanhempiinkin lukijoihin.
Kesäkuussa 1832 Topeliuksen koulunkäynti päättyi, ja syksyllä samana vuonna hän ensi kerran lähti Helsinkiin, niissä sai asunnon Runebergin luona. Runebergin johdolla hän sitten myöskin yhdeksän kuukautta jatkoi lukujaan ylioppilastutkintoa varten, jonka hän suoritti 5 p. kesäkuuta 1833. Seuraavana päivänä hänet otettiin Pohjalaisen osakunnan jäseneksi. "Efter mötet", kertoo hän päiväkirjassaan, "tågade afdelningen ut till Sällskapsträdgården på den plats, der Kaisaniemi bygdes sex år senare. Sällskapet, som medförde punsch och pipor, roade sig med de homeriska hjeltarnes spjutkastning mot oskyldiga träd".[2]