Topelius oli ainoastaan viisitoista-vuotias, kun tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin vielä lapsi ja, omien sanojensa mukaan, pysyi lapsena seuraavan vuosikymmenen alkuun saakka. Näin arvostellen itseään runoilija tarkottaa kai sitä, että hän koko tämän ajan huolettomasti, vaikkakin viattomasti, nautti elämän iloa, tulevaisuutensa toimialan selvenemättä hänelle. Perhetraditsionin mukaan piti hänestä tulla lääkäri, vaikkei hänellä ollut erityistä taipumusta siihen. Ensimäiset seitsemän ylioppilasvuottansa hän sentähden enimmiten lueskeli matemaattiseen osastoon kuuluvia aineita. Kumminkaan eivät nämä luvut olleet järjestelmällisiä. Niin esim. hän kemiallisessa laboratoriossa piti huvinaan sotkea yhteen mitä erilaisimpia aineksia, nähdäkseen mitä siitä syntyisi. Hänen runoilijafantasiansa haaveksi silloin muinaisten alkemistien etsimiä salaisuuksia. Ensi vuosina hän tosin myöskin jatkoi lukujaan Runebergin johdolla ja todistaa tulleensa hänen kauttansa ensiksi käsittämään mitä historia on, mutta nähtävästi opettaja ei yrittänytkään vaikuttamaan hänen elämänuran-valintaansa. Hän katsoi kai parhaaksi, että Topelius siinäkin kohden oli yhtä vapaa ja itsenäinen kuin runoilussaan, johon nähden hän kehotti nerokasta oppilastaan ehdottomasti noudattamaan omaa luontoansa.
Mutta vaikka Topeliuksen ylioppilasaika ei näytäkään vastaavan sitä, mitä vakavan tieteellisyyden kannalta olisi voinut odottaa, niin eivät nämä vuodet kumminkaan kuluneet hukkaan. Hänen henkinen kehityksensä hyötyi näet suuresti niistä seurapiireistä, joissahan eli. Hän seurusteli ahkeraan ja häntä pidettiin rakkaana useassa hienosti sivistyneessä perheessä (muun muassa vapaaherra Carl von Rosenkampfin, tunnetun "Koskiparonin" luona), ja Pohjalaisen osakunnan silloiset etevimmät jäsenet tulivat varhain hänen ystävikseen. — Topelius on monesti sekä suullisesti että kirjallisesti kuvannut ylioppilaselämää ja -oloja 30-luvulla, eikä hän ole voinut niitä kiittää. Silloin ei vielä ollut olemassa suurempia valtiollisia kysymyksiä, jotka olisivat kiinnittäneet nuorten huomiota, vaan he kuluttivat tarmoansa kapinayrityksiin rehtorin omavaltaisuutta ja kaupungin poliisivirastoa vastaan, "jota pidettiin kaiken pahan alkujuurena", puhumatta siitä, että moni antautui hurjaan elämään, jossa joko kokonaan menetti tulevaisuutensa taikka ainakin vähensi ruumiinsa ja henkensä voimia. Niin oli kyllä laita Pohjalaisessakin osakunnassa, mutta samalla ilmeni tässä ylioppilaspiirissä voimakas virtaus tuota hurjistelua vastaan. Osakunnan johdossa olivat näet silloin Nervander ja Snellman, Runeberg oli sitä vielä lähellä, ja semmoiset kuin M. A. Castrén, C. G. von Essen, L. Stenbäck, R. I. Holsti y.m. kävivät toverikunnan etunenässä jalojen nuorukaisten esikuvina. Näiden mainittujen piirissä, johon myöskin Fredr. Cygnaeus liittyi, kypsytettiin mielipiteitä, jotka aikaa voittaen tulivat ei ainoastaan yliopiston, vaan koko isänmaan tunnussanoiksi.
Tätä toverijoukkoa oli Topeliuskin, ja hän tunnustaa, että Pohjalainen osakunta on kasvattanut hänet niinkuin monen muunkin kansalaiseksi. "Se oli kansanvaltainen tasavalta, joka milloin kantoi suuria miehiänsä riemusaatossa, milloin kapinoitsi heitä vastaan; mielen muutoksille ja liikutuksille altista, kiittämätöntä nuorta väkeä, mutta myöskin suurille aatteille avonaista." Miten hän huolimatta nuoruudestaan oli saavuttanut toveriensa luottamuksen, näkee muun muassa siitä, että kun osakunta 31 p. lokakuuta 1837 Nervanderin ehdotuksesta valitsi 10 tarkastajaa (censores), joiden tehtävänä olisi ollut valvoa, etteivät kevytmieliset toverit huonolla elämällään tahraisi osakunnan nimeä, niin hän sai Castrénin, Piponiuksen ja Lauri Stenbäckin jälkeen useimmat äänet. Itse puuha jäi muuten sikseen, kun Nervander, suuttuneena siitä, että jotkut hänen vastustajansa olivat antaneet äänensä muutamille pahamaineisille tovereille, samassa kokouksessa luopui kuraattorinvirasta.
Parhaimman käsityksen Topeliuksesta hänen ylioppilaana ollessaan antanevat kumminkin hänen runoelmansa 30-luvulta. Uskonnollisuuteen perustuva ihanteellisuus on niiden yleisenä tunnusmerkkinä, ja ihmetellä täytyy, miten runoilija jo niissä saa täyteläisiä ja omintakeisia säveliä soimaan. Eivätkö esim. seuraavat säkeet vanhimmasta painetusta runosta "Vetandets törst" (Tiedon jano) v:lta 1833, pari viikkoa ennen ylioppilastutkintoa, näytä olevan täysin kypsyneeltä ajalta:
Eviga ljus, vårt hopp, vårt mål, du ständigt oss lede
Han genom nattliga dimmor ditbort, der lefnadens vågor
Brytas emot det oändligas strand! Der hamnar vår längtan,
Der, obunden och fri, når anden sin svalka och renad
Vetandets törst, oändlig sjelf, det oändliga hinner.[3]
(Ljungbl. II.)
Uskonnollinen maailmankäsitys ilmenee kenties puhtaimpana kappaleessa "Århundradets natt" (Vuosisadan yö, v:lta 1835), missä unelman muodossa kerrotaan, miten Jumalan sana on äärimäiseen syvyyteen karkottava väkevän, kammottavan pahan enkelin nimeltä Uskottomuus. Siinä jo tuomitaan 18:s vuosisata niinkuin useasti myöhemmin runoilijan teoksissa. Edelleen tapaamme jo näissä runoelmissa vaatimattomuuden ja itsensäkieltämyksen aatteen, jonka Topelius aina on asettanut todellisen suuruuden, hedelmällisen toiminnan välttämättömäksi ehdoksi. Runoelma "Dröm lifvet bort" (Haaveile elämäsi; v:lta 1835) päättyy näet sanoilla:
Dock ej för mig —
Ett ringa grand, —
Min ädla and'
Förbränne sig;
Men tusende upplysande,
Den slockne af I natt och graf![4]
Onhan se sama ajatus kuin ylioppilaslaulussa (v:lta 1852) kauniimmin ja täydellisimmin lausuttu:
Vårt land, som vi åt ljuset vigt,
Skall blifva stort och ärorikt:
Vi sjelfva må förgätna dö
Som vågen i dess sjö.[5]