Pääerotuksen tekevät sanat "vårt land", joita ei vielä tavata 30-luvun runoissa, enemmän kuin isänmaanrakkautta ylipäätään. Että tämä tunne jo kumminkin kyti runoilijan sydämessä, on luonnollista, ja hänen päiväkirjansa sisältää kyllä todistuksia siitä. Niin esim. hän loppumietteissään vuoden 1837 johdosta puhuttuansa ensin Venäjästä jatkaa seuraavin sanoin:

"Och du, vårt älskade Finska Fosterland, som i resens armar slumrar en okänd framtid till möte! hvilket skall väl ditt öde blifva i dessa framtidens töckniga dagar? — — — Ditt andliga lif är ej vaket än. Blott här och der höjer en främmande blomma sin ensliga kalk öfver den öde ljungen. Men din tid torde ock komma engång! Herren upphöjer den ringa och förödmjukar den mägtigas stolthet".[6] — — Ja hän lopettaa rukoillen isänmaan puolesta.

Topeliuksen uskonnollisuus näyttää hänen ylioppilasaikansa loppupuolella niin enentyneen, että hän ajatteli ruveta papiksi. Siihen vaikutti epäilemättä ainakin jossakin määrin silloin alkanut herännäisyys, johon useat hänen toverinsa ja ystävänsä, jopa hänen ainoa sisarensakin liittyi. Tosin runoilijan terve, raitis luonto esti häntä hyväksymästä semmoista ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka piti kaikkea elämän ihanuutta ja muun muassa runouttakin syntinä, mutta toiselta puolen ei hänenkään herkkä sydämensä pysynyt tyynenä siinä henkisessä myrskyssä, joka kävi läpi kansan. Marraskuussa 1837 hän kertoo käyneensä Lauri Stenbäckin luona, missä oli kiivaasti keskusteltu runoudesta. Stenbäck oli sanonut sen olevan hienoa myrkkyä hengelle — "en rysligt vriden och ensidig åsigt",[7] arvostelee Topelius. Mutta kun 1839 muudan hyvä ystävä, Olof Helander, oli tullut heränneeksi ja lähettänyt hänelle tervehdyksen, että hän (Topelius) on perikadon tiellä, silloin hän kirjoittaa ystävälleen kirjeen (ohimennen sanottuna merkillinen näyte runoilijan ihmeen kehittyneestä proosatyylistä), jossa hän ankarasti moittii pietistein tuomitsemishalua, mutta myöskin tunnustaa omankin sydämensä olevan uskonnon liikuttaman ja kenties itsekin rupeavansa papiksi. Varmaa on, että ystävä käsitti kirjeen niin, että Topelius ennen pitkää oli liittyvä herännäisiin, ja kehotti häntä noudattamaan rintansa sisällistä ääntä. — Vielä 40-luvun alulla näyttävät uskonnolliset kysymykset syvästi liikuttaneen hänen sydäntänsä, niinkuin selvästi näkee niistä runoelmista, jotka muodostavat kolmannen ryhmän toisessa kokoelmassa "Ljungblommor". Niiden joukossa on pari kolme, jotka suorastaan muistuttavat Stenbäckin uskonnollisia runoelmia. Niin esim. "Villande vägar" (Eksyttäviä teitä, v:lta 1840).

O Gud, min Gud, förbarma dig i natten!
Min själ har natt, fast lifvets morgon randas,
Min ande törstar, räck mig lifvets vatten,
Ty jordens dryck med dödens floder blandas!
Fast lifvet ler och skön är ungdomsskatten,
Till jorden trycker mig den luft jag andas,
Och himlens stjernor slockna bort i natten.

I töcken går jag; vägen jag ej finner,
Som till din kärlek går igenom verlden;
Mig villar jordens glans, som snart förbrinner,
Jag kan ej trampa rosorna på färden,
Och derför aldrig fram till dig jag hinner.
En stjerna lik i djupet utaf fjärden,
Din herrlighet jag ser och aldrig finner.

I dina armar, Gud! i dina armar
Jag hvila vill. Min själ är trött till döden,
Och lifvets lust mig outsägligt härmar;
Förbrunnen är den vilda ungdomsglöden,
Och jag vill dö, om du dig ej förbarmar.
Om du mig flyr, skall jag förgås i nöden;
O Gud, min Gud! jag flyr i dina armar.[8]

Sittemmin Topelius kumminkin rauhoittui — ei tullakseen välinpitämättömäksi, vaan vakaantuessaan valoisammassa kristillisyydessä kuin herännäisten edustama.

Se pohjavirta, jonka syvyydessä iäisyyden tähdet kuvastuivat, ei suinkaan estänyt pintaa olemasta kirkas, tuhansien ilonsäteiden peili. Päiväkirja todistaa miten Topelius ylioppilaana oli iloinen seuramies, hauska ja miellyttävä käytöksessään ja puheessaan. Varsinkin hän kotiseudullaan aina oli mukana nuorison huveissa. Tammikuussa 1839 hän vallattomasti luettelee kaupungin nuoret "daamit ja kavaljeerit tanssissa", sanoen siinä itsestään: "Zachris Topelius, i det hela stor vindbeutel, lofvar att stadga sig om något decennium, ifrig danseur, föga vältalig curtiseur, valsar si och så, journalist bättre och sämre".[9] — Muutama viikko myöhemmin hän taas oli Helsingissä, ja tällä kertaa olivat äiti ja sisar seuranneet häntä nähdäkseen pääkaupunkia. Kun hän eräänä päivänä oli näiden ja kolmen tutun pohjalaisen neidon oppaana saattanut seuransa yliopiston museoiden ja lukusalien läpi ja vihdoin saapunut juhlasaliin, tekeytyi hän juhlalliseksi ja piti puheen, jonka ponsi oli, "att närvarande unga damer, som i dag gått genom akademin, äro värdiga att beklädas med lyra och uniform samt således utnämnas till studenter af Österbottniska Afdelningen".[10] Tämä pikku pila oli sekin tulevaisuudenenne, sillä tapahtuipa Topeliuksen professorina ollessa, että ensimäiset Suomen naiset vastaanotettiin yliopistoon.

Ennenkuin erotaan 30-luvusta, on mainitseminen pari tilaisuutta, jotka jättivät Topeliuksen sydämeen katoamattoman muiston Toinen oli 8 p. toukokuuta 1837 vietetty jäähyväisjuhla Runebergin muuttaessa Porvooseen. Aina siitä saakka kun Topelius pääsi asumaan Runebergin luokse ja tämä rupesi hänen opettajakseen, oli hän ollut täynnä kunnioitusta ja ihailua suurta runoilijaa kohtaan. Kun 26 p. helmikuuta 1834 Stenbäck osakunnan vuosijuhlassa oli esittänyt yleisen veljenmaljan, tuli, kertoo Topelius, Runeberg, "Finlands ära, akademins prydnad och österbottningarnas ljus",[11] ja selitti minulle, että esitys myöskin koski meitä molempia. Miten tämä 14 vuotta vanhemman toverin ystävällisyys liikutti Topeliusta, huomaa hänen sanoistaan: "Detta ansåg jag som det mest hedrande som mig härstädes vederfarits".[12] Muistiinpanonsa erojuhlasta hän jälleen päättää sanoilla: "En koskaan unohda tätä hetkeä enkä Runebergiä, nyt sydämillemme kaksinkertaisesti rakasta."

Toinen merkillinen tilaisuus oli Ensimäinen Porthaninjuhla, josta hän 1889, viisikymmentä vuotta myöhemmin, antoi meille sen hauskan kuvauksen, joka nyt on painettu Joukahaisen XI:een vihkoon.