I.

Koti; koulu- (ja lukio-)aika 1840—61.

"Kun Kokkolasta matkustaa pohjoiseen päin, näkee viisi virstaa tuolla puolen Lohtajan emäkirkkoa tienviitan, jonka kolmesta osottimesta yksi, varustettuna kirjoituksella 'Ylikannuksen ja Toholammin kirkoille' viittaa kapealle pitäjäntielle. Jos matkustaja poiketen sille jättää valtamaantien, ei yksinäisyys ole häntä väsyttävä; kolmatta penikulmaa juoksee häntä vastakkaiseen suuntaan oikealla puolella tietä kirkasvetinen puro pienine putouksineen, ja vasemmalla on oivasti rakennettuja taloja ja niiden välimailla vihantia niittyjä ja peltoja. Tämän matkan kuljettuaan, juuri siinä missä puro katoaa näkyvistä, hän huomaa taivaanrannalla Ylikannuksen kirkontornin huipun. Kun hän sitten on jatkanut jonkun virstan pelkkää metsätietä, on hänellä edessään loiva mäki. Päästyään sen päälle matkustaja, joka jo on ennättänyt unohtaa nähneensä kirkontornin, kerrassaan hämmästyy. Hänen eteensä aukeaa näet laaja tasanko sinne tänne siroteltuine taloineen, ja kirkko on aivan käden koskettavissa — tavallinen puukirkko, v. 1817 rakennettu entisen, ukontulen polttaman kirkon sijaan kiviaidan ympäröimälle kummulle. — — Jätettyään kirkon taakseen matkustaja näkee vasemmalla rantatörmien välissä Raumanjoen ja edessään koivikon. Koivujen suojassa on joen rannalla pappila, leikkieni ja ilojeni kotipaikka."

Nämä Walter Scottista juontuvaan novellityyliin kirjoitetut rivit ovat otetut eräästä Kaarle Jaakko Gummeruksen, lukion ylimmällä luokalla, laatimasta ainekirjoituksesta, jossa hän on kuvannut kotiseutuansa. Ylikannus eli Kannus — jälkimäinen lyhempi nimi tuli käytäntöön sen jälkeen, kun kappeli 1859 oli muutettu eri pitäjäksi — ei kuitenkaan ollut hänen syntymäpaikkansa, vaan hän oli ensi kerran nähnyt päivän valon Kokkolan kaupungissa. Hänen isänsä Aleksanteri Jaakko Gummerus[30] oli näet, 24-vuotiaana tultuaan papiksi (1831), saanut ensimäisen toimialansa Kokkolassa, missä aluksi oli kirkkoherran, Kaarle Juhana Nordlingin, apulainen, sitten, esimiehensä kuoltua, armovuodensaarnaaja ja vihdoin pitäjänapulainen. Kummassakin ensinmainitussa virassa nuori pappi oli yhtä läheisessä suhteessa kirkkoherran perheeseen, ja seuraus oli tuo varsinkin ennen aikaan tavallinen, että hän nai esimiehensä tyttären, 5 vuotta nuoremman Emma Nordlingin. Ennen Kannukseen-muuttoa (1846) syntyi pariskunnalle neljä lasta, nimittäin Kaarle Jaakko 13 p:nä huhtik. 1840, Emma Maria 1841, Sofia Augusta 1843 ja Aleksanteri 1845.

Maallemuutto tuli määrääväksi perheen tulevalle kehitykselle, sillä vaikka suku tiettävästi, niinkuin nimikin muistuttaa, on puhdasta suomalaista alkuperää — Loimaan Pihkalasta (pihka lat. gummi) — ja esi-isät useassa polvessa olivat olleet pappeja Pohjanmaan suomenkielisillä seuduilla, olisivat lapset kuitenkin kaupungissa ruotsalaistaneet. Niin olisi sitä varmemmin käynyt, kun äiti, Kokkolassa kasvaneena, oli ruotsinkielinen. Suomalainen ympäristö ehkäisi vaaran: Kannuksessa oppi äitikin suomenkieltä, ja kansan keskellä lapset eivät ainoastaan tottuneet sen kieleen, vaan oppivat sitä omanaan pitämään ja rakastamaan.

Yllämainitusta kirjoituksesta otettakoon vielä muutamia piirteitä uudesta ympäristöstä: "Ylikannuksen väestö on puhtaasti suomalaista, niin että sen keskeltä tuskin tapaa ainoatakaan ruotsalaista siirtolaista. Kansa on avomielistä, hyväntahtoista ja vieraanvaraista; se noudattaa uskollisesti vanhoja totuntatapojaan, epäilee kaikkea uutta, harrastaa itsepintaisesti mitä on päähänsä saanut, on elämäntavoiltaan puhdasta ja naapuripitäjäläisiä vaatimattomampaa. Ystävyydessä tämä kansa on uhrautuvaa, vihassaan kauheaa, jonka vuoksi varsinkin muutamia kymmeniä vuosia sitte murhat eivät olleet harvinaisia. Varkauksia on minun aikanani Ylikannuksessa tapahtunut ainoastaan kolme — ja olen kuitenkin siellä asunut enemmän kuin 15 vuotta (!)"

"Ylpeyttä", jatkaa nuori kuvaaja-edelleen, "havaitaan ainoastaan taipumuksessa rakentaa komeasti: kaikkialla nähdään korkeita, usein kaksikerroksisia asuinrakennuksia. Kumminkaan ei niiden sisäpuoli vastaa ulkonäköä, sillä siisteyden harrastus ei ole kiitettävä. Kansan toimeentulo nojautuu pääasiassa maanviljelykseen, vaikka pellot ovat pieniä, mutta osaksi myöskin tervanpolttoon. Jälkimäisen elinkeinon syyksi on luettava, että laajat metsämaat nykyään kasvavat vain pientä metsää. Männyt kolotaan nuorina, koivuja ei säästetä, ja kuusia on harvassa. Paitsi jokivarsilla ovat viljellyt maat hallanarkoja. Sentähden sattuu tavan takaa katovuosia, joskaan ei sentään pettuleipää ole pitkiin aikoihin syöty." — —

Otteessa mainittu ajanmäärä, 15 vuotta, ilmaisee kirjoituksen olevan keväältä 1861, jolloin sen tekijä pääsi lukiosta tullakseen ylioppilaaksi. Kuvaus tarkottaa siis oloja puoli vuosisataa ennen nykyaikaa, ja luonnollista on, että ne ja koko seutu, jonka läpi nyt rautatiejunat ajaa porhaltavat, ovat muuttuneet. Mutta juuri tuo entinen Kannus meille tärkeä onkin. Siellä kirjoittaja kuudennesta vuodestaan alkaen vietti varsinaisen nuoruutensa, ja sieltä hän vei mukanaan syvimmät, unohtumattomimmat vaikutelmat kodistaan sekä Pohjanmaan luonnosta ja kansasta.

Silloinen Kannuksen pappila ei lainkaan ollut mikään seurakuntalaisten ylpeyden todistaja, mutta se olikin perussuunnitelmaltaan ja rakennuksiltaan vanha, edellisiltä vuosisadoilta peräisin. Pihaan ajettiin etelän puolelta, "portin alta", s.o. hämärän ja kolkonlaisen solan läpi keskellä maantienpuolista rakennusta, jonka alakerrassa olivat talon ruoka-aitat ja yläkerrassa palkollisten kesäasunnot, "renkien luhti" ja "piikain luhti", joiden edessä olevalle käytävälle jyrkät portaat veivät. Vastapäätä luhtirakennusta oli suorakulmaisen pihan toisella puolella kaksi rakennusta, joista isompi käsitti; asuin- ja leipomatuvat sekä maitokamarin ja pienempi oli n.s. "prykytupa", missä näihin aikoihin muun muassa viinaakin poltettiin; pohjoisella puolella pihaa oli talli ja vaunuliiteri, karjapiha takana, ja vastapäätä näitä oli kirkon puolella pihaa talon päärakennus, jonka paanuista tehty taitekatto ilmaisi sen korkeaa ikää ja jota länsi- ja pohjoispuolella joen rantaan ulottuva puutarha ympäröi. Korkeita portaita nousten tultiin avonaiselle, katetulle kuistille ja siitä porstuaan, joka oli yhteinen keittiölle ja asuinhuoneille, joita alhaalla oli, niinkuin tavallista vanhoissa pappiloissa, vain sali ja kolme kamaria ja ylhäällä kaksi "vintti"- eli yliskamaria. Huoneet olivat tietysti pieniä meidänaikaisiin verraten, joskaan eivät matalia, ja sentähden pastori Gummeruksen täytyi, kun perhe enentymistään enentyi, rakennuttaa kaksi kamaria lisää rakennuksen jatkoksi maantienpuoliseen päähän. — Vaikka pappila rakennusten aseman puolesta muistutti muinaisia umpikartanoita, eivät ne kuitenkaan ympäröineet pihaa umpeen; missä aukeama oli, oli se aidalla suljettu, ja tuparakennuksen päässä oli "krinti", veräjä, joka johti läheiselle joenrannalle. Näin oli, paikoittain ruohoa kasvava, piha oivallinen leikkitanner lapsille, ja vanhempien oli mukava akkunoista tai kuistilta luoda tarkkaava katse heidän puuhiinsa.

Tutustuttuamme kodin ulkopuoliin on nyt huomio käännettävä sisempiin.