Jo mainittiin, että perhe enentyi enentymistään. Entisten kahden pojan ja kahden tytön lisäksi syntyi näet Kannuksessa vuosina 1846—55 viisi poikaa, Yrjö, Jonathan, Valentin, Otto ja Julius, sekä sen jälkeen vielä kaksi tyttöä, Alba ja Irene; viimeinen, kahdestatoista sisaruksesta, Inez, syntyi puheena olevaa ajanjaksoa myöhemmin, Karkussa, ja hän oli 23 vuotta vanhinta veljeään nuorempi. Lapsena kuoli sisaruksista ainoastaan Yrjö ja Sofia Augusta, jälkimäinen 8-vuotiaana 1851.

Näin suuren perheen elättäminen ja kouluttaminen olisi arvatenkin ollut perin vaikeaa, jos kodin toimeentulo olisi yksistään ollut kappalaisviran tuottamissa tuloissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Gummeruksella oli alusta aikain perintötietä saatuja varoja, ja elämänsä loppupuolella hän samalla tavalla sai enemmänkin, joten perhekunnan taloudellinen kanta aina oli parempi ja varmempi kuin pappisperheitten tavallisesti on, joskaan ei siinä määrässä, että minkäänlainen ylellisyys olisi tullut kysymykseen.

Vanhemmista kerrotaan seuraavaa. Isä oli luonteeltaan jäykkä ja kiivas, elämänkäsitykseltään itsenäinen; äiti lempeä, tunteellinen. Molemmat liittyivät Kannuksessa herännäisiin, mutta siitä huolimatta osottautui varsinkin edellinen tavallisia uskonveljiään vapaamielisemmäksi. Pastori kirjoitti huolellisesti saarnansa, luki ne ulkoa ja saarnasi sitten, näennäisesti aivan vapaasti, voimakkaasti ja liikuttavastikin. Mieskohtaisesti hän lämmöllä ja reippaasti puhutteli heränneitä ystäviään, mutta arvonannolla hän kohteli suruttomiakin seurakuntalaisia. Säännöllistä kotihartautta ei pidetty pappilassa, mutta seuroja joskus. Niihin isä ei kuitenkaan vaatinut lapsiaan tulemaan, yhtä vähän kuin hän heille antoi uskonnollisia opetuksia tai ohjeita; hänestä oli herätys Jumalan vaikutuksessa eikä ihmisen — ei isänkään — tyrkytyksessä. Muutenkin isä vähemmän kuin äiti näytti huolehtivan lasten kasvatuksesta; hän eli omissa toimissaan jättäen kodin sisäisen elämän vaimonsa käsiin. Harvoin hän siis lapsiaan torui, mutta järjestystä hän vaati ja, milloin niiksi tuli, hän saattoi vesojaan vakavastikin kurittaa. Tällaisena, tasaisena, ankaranakin — joskaan ei enemmän muita kuin itseänsä kohtaan — paraasta päästä antaen jokaisen vapaasti hoitaa asiansa hän saavutti sekä kunnioitusta että rakkautta niin lapsiltaan kuin seurakuntalaisiltaan. Heränneistä on sanottu, etteivät he ymmärtäneet lasten luonnetta, vaan pitivät niitä liian ahtaassa ja kovassa kurissa, ja seurauksena siitä oli, että moni näistä päästyänsä vapaampiin oloihin ei kyennyt pidättämään itseään, vaan hukkui hurjisteluihin. Gummerus menetteli toisin ja totuttaen lapsiaan vapauteen hän säästyi moisista katkerista kokemuksista.

Jos isältä näytti lempeyttä puuttuvan, hän kun esim. ei koskaan lapsiaan hyväillyt, niin oli sitä yllin kyllin äidillä. Aina hän kohteli lapsiaan sydämellisesti, hellästi, olematta silti hemmotteleva tai leväperäinen kasvatuksessaan. Häneen lapset lähinnä turvasivatkin, ja täydestä syystä; kaikessa vaatimattomuudessaan oli Emma Gummerus erinomainen äiti. Kaupungissa syntyneenä hän oli saanut paremman kasvatuksen kuin tavan mukaan papintyttärille oli tarjona maalla, ja olihan se tarpeen, koska vanhempien tehtävänä myöskin oli antaa lapsille se alkuopetus, jota kouluunpääsy edellytti — niin ainakin kunnes vanhemmat sisarukset kykenivät opettamalla nuorempiansa heitä auttamaan. Sitä tärkeämpi oli äidin luontainen lahjakkuus, joka ei ollut vähempi pään kuin sydämen puolesta. Hänen kirjeensä ovat esitystavaltaan sujuvia, välittömiä niinkuin mahdollista on vain silloin kun kirjoittajan ajatus- ja tunne-elämä on vilkas ja herkkä. Vaikkei olisikaan tiettynä, että hän joskus puki mietteensä ja tunteensa runomittaankin, saattaisi jo hänen kirjeistään päättää, että vanhin poika oli äidiltään perinyt kirjailijalahjansa. Mutta kaiken mainitun kruunasi ylitsevuotava, uhrautuva äidinrakkaus. Uskonnollisuudeltaan äiti oli hyvin harras ja, niinkuin naiset ainakin, milloin ovat täydestä sydämestään johonkin suuntaan antautuneet, vähemmin taipuvainen myöntämään oikeutta vapaalle katsantotavalle. Hänen mielestään tuli lasten ottaa osaa hartausharjotuksiin, hän vastusti huvituksia, jotka isän mielestä olivat luvallisia ja viattomia, ja aina hän myöskin lastensa kanssa puhui uskonnollisista seikoista. Sanotaan, ettei ollut sitä iltaa, jolloin hän ei olisi kulkenut vuoteelta vuoteelle puhutellen ja siunaten joka lasta. Sen tehtyään hän usein istui pianon ääreen soittamaan ja laulamaan, joskus kyyneliin saakka heltyen, ja suloista oli lasten ollut sävelten viihdyttäminä vaipua uneen. Niinkuin tämä viimeinen piirre todistaa, oli äiti kumminkin, miten innokas olikaan, kaukana kuivasta nuhtelemisesta ja saarnaamisesta. Kaikista hänen toimistaan ja puheistaan loisti rakkaus, ja vaikka lapset tuhannet kerrat menettelivät toisin kuin hän olisi toivonut, eivät he koskaan nähneet, että hänen sydämensä olisi hetkeksikään toista tai toista kohtaan kylmentynyt.

Paitsi isää ja äitiä ja lapsia tavattiin muinoin tällaisissa kodeissa miltei säännöllisesti joku naimaton naissukulainen, joka eläen ja kohdeltuna perheen jäsenenä avusti lasten hoidossa y.m. Gummeruksella oli niitä kaksikin: Maria täti ja Emma täti. Edellinen, sukunimeltään Nordling, oli rouvan serkku, jälkimäinen, nimeltä Riska, orvoksi joutunut nuoruudenystävä Kokkolasta. Maria täti pysyi perheessä kuolemaansa asti, mutta Emma täti muutti noin kymmenen vuoden päästä Pietarsaareen (myöhemmin Vaasaan) elääkseen pitämällä lukiolaisia y.m. nuoria täysihoidossa. Molemmat tädit olivat heränneitä, hiljaisia ja vaatimattomia; häiritsemättä perheen sopusointua he voimiensa mukaan puuhasivat kodin hyväksi ja maksoivat siten sen suojan ja turvan, jota he siinä nauttivat.

Kodin elämäntavat, ruuat ja juomat olivat yksinkertaisinta laatua. Kuitenkin juotiin aamuin ja iltapäivin kahvia, jota annettiin lapsillekin kullekin puoli kupillista. Vieraille tarjottiin totia — ajan tapa oli semmoinen — mutta isäntä kun oli täysin kohtuullinen, eivät muutkaan liikoja juoneet. Muuten olivat vieraat harvinaisia syrjäisessä pappilassa. Kun pojat olivat koulussa, oli elämä sangen hiljaista. Mutta sitä hartaammin odotettiin perheen kokoontumista täyteen lukuunsa. "Nyt on se iloinen päivä tullut, jolloin saamme lähettää teitä noutamaan", äiti kirjoitti rengin lähtiessä omalla hevosella tuomaan poikia Vaasasta. Ja kun tulijat 21 penikulman matkustettuansa lähestyivät kotia, oli äiti jo tiellä vastaanottamassa ja sulkemassa lapsensa lämpimään syliinsä, eikä isäkään ollut ilmestymättä tervehtimään poikiansa, toverillisesti kysymään koulusta ja opettajista ja katsomaan, oliko hevonen pitkällä matkalla laihtunut. Kauan poissa olleita lapsia kohdeltiin kuin tervetulleita vieraita ainakin, ja tulopäivä muodostui perhejuhlaksi.

* * * * *

Mutta aika on kääntyä kuvaukseni sankariin.

Kaarle Jaakko eli Kalle oli luonnostaan herkkätunteinen, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu, iloinen ja kujeikas miehenalku. Hänen lähin leikkitoverinsa oli vuotta nuorempi Emmi sisar, ja he kiintyivät toisiinsa erityisellä ystävyydellä. Kun veljet olivat paljon nuorempia eikä säätyläisperheitä ollut likimaillakaan, Kalle valitsi poikatoverinsa samanikäisistä kansan lapsista, ja näiden kanssa hän täysin määrin nautti kaikista niistä huvituksista, jotka vaihdellen vuodenaikojen mukaan ovat maalaisille tarjona. Suhteestaan näihin tovereihin on hän samassa kirjoituksessa, josta jo olen antanut pari otetta, esittänyt kuvaavia piirteitä. Se mikä ensiksi häiritsi heidän seurusteluaan oli Kallen puolelta Strelingin latinan kielioppi ja toisten puolelta heidän osanottonsa kotoisiin maalaistöihin. Kun Kalle ylpeillen leikkitoveriensa kuullen sijoitteli mensaa, he katselivat häntä ihmetellen, ja tuttavallisuus heidän välillään sai ensimäisen kolauksen. Kun sitte Kalle oli lähtemäisillään kouluun, he kyynelsilmin kättelivät toisiaan, ja toverit sanoivat: "Kun sinusta tulee herra, niin et saa olla niinkuin muut herrat; sinä et saa ylenkatsoa meitä, vaan sinun pitää olla sellainen kuin nytkin." Tietysti Kalle lupasi, ja parhaimmalle ystävälleen hän kuiskasi: "Kun tulen papiksi, pitää teidän ottaa minut." Koulun väliaikoina he vielä joskus luistelivat yhdessä tai pitivät muuta lystiä, mutta luonnollisesti vain silloin, kun nuo toiset olivat työstään vapaat. Kun Kalle saarnasi ensi kerran, hänen toverinsa itkivät, ja niin teki hän itsekin. Vihdoin kun Kalle oli pääsemäisillään lukiosta, ja perhe samaan aikaan oli muuttava toiseen, kaukaiseen seurakuntaan, hän tapasi toverinsa täyskasvuisina miehinä, minkä nuorena talon isäntänä, minkä renkinä. Vielä kerran yhdessä käytyään leikkitantereillaan he lausuivat toisilleen haikeat hyvästit, tietämättä näkisivätkö toisiansa enää koskaan.

Ymmärtääksemme Kalle Gummerusta hänen kouluaikanaan täytyy kuitenkin haihduttaa se haavemielinen tunnelma, joka huokuu tästä hänen omasta kuvauksestaan. Totta on, että hän väliin oli tunteellinenkin, ja totta on, että häneen jäi pysyvä muisto lapsuudentovereistaan ja rakkaus kansaan, mutta sittenkin hän poikana oli kaikkea muuta kuin sellainen, sanoisinko, pyhäkoulukertomuksen sankari, joksi häntä noista piirteistä päättäen voisi luulla. Päinvastoin viittaavat muut tiedot siihen, että Kalle oli kerrassaan pahankurinen poikaviikari. Onpa hän itsekin kertonut erään muistelman, joka kelpaa todistukseksi.[31] — Alkaessaan 7-vuotiaana lukea Strelingin latinan kielioppia hän ensin ahkerasti luki läksynsä, niin että isä kiitti häntä, mutta ennen pitkää hän siihen väsyi, mieli ja katseet kiintyivät kaikkeen muuhun kuin kirjaan, ja hän mietti vain miten päästä toverien pariin. Eräänä päivänä isä lähti sairaan luokse käskien äidin luettaa Kallea. Välittämättä äidin varotuksista Kalle ankaran isän poissaollessa otti täyden vapauden velvollisuuksistaan. Hän juoksi ulkona ja leikki suruttomasti koko päivän; mutta illan suussa isä tuli kotia, ja hänen ensimäinen kysymyksensä oli: "Oletko lukenut läksysi?" Silloin Kalle vastasi: "Äiti on luettanut minua ja minä osasin." Valhe pelasti pojan hetkeksi, mutta se vaivasi häntä kuitenkin, ja hän arveli parhaaksi mennä tunnustamaan asian äidille. Mutta tavatessaan tämän häntä kohtasi uusi kysymys: "Osaatko nyt läksysi?" Silloin Kalle unohti aikeensa tunnustaa ja vastasi uudella valheella: "Isä luetti minua ja minä osasin." Jo samana iltana Kalle joutui kiinni valheistaan, ja "minä sain", niin hän kertomuksensa päättää, "minkä laiskuuteni ja valheeni olivat ansainneet". — Jos Kalle olisi ottanut opikseen tämän kokemuksen, niin ei hairahdukseen olisi painoa pantava; mutta tosiasia on, että hän kouluaikanaan osottautui ihan samaksi kuin tässä omassa kuvauksessaan. Oppikirjat eivät lainkaan huvittaneet häntä, vaan hän oli aina valmis ja innostunut kaikenlaisiin kepposiin sekä juttu-, romaani- ja runokirjojen ahmimiseen, puhumatta siitä, että hän liian varhain oppi tupakkaa polttaa tupruttamaan ynnä muitakin pahoja tapoja. Tämä selittää hänen koulunkäyntinsä tavattoman hitauden. Hänet kirjoitettiin syksyllä 1849 Vaasan koulun 1:selle luokalle, mutta vasta kolmen vuoden päästä hän pääsi 2:selle, jolla viipyi kaksi vuotta; 3:s luokka vaati niinikään kaksi vuotta, ja vasta 4:nnen luokan hän suoritti yhdessä vuodessa. Lukio taasen, johon hän tuli 1857, vei häneltä neljä vuotta, joten hän ylioppilaaksi tullessaan oli käynyt koulua 12 ja täyttänyt 21 vuotta.