Kalle Gummerus on Suomettaressa (joulukuulla 1865) julkaissut sarjan "Koulumuistelmia", jotka pääasiassa tarkottavat ainoastaan hänen ensimäistä vuottansa Vaasassa, mutta kumminkin sisältävät niin paljon kuvaavaa, että me sen avulla voimme käsittää millainen veitikka hän yleensä koulun aikana oli. Niistä otettakoon seuraavat piirteet:

Isä itse saatti poikansa Vaasaan, ajaen omalla hevosella yhdenistuttavissa kieseissä, Kalle takaistuimella. Perille tultiin eräänä iltana elokuun lopulla, kortteeri saatiin sukulaisissa, ja seuraavana aamuna isä Kallen kanssa meni rehtorin luokse, joka kohta paikalla suoritti sisäänpääsytutkinnon. Rehtori — Lauri Stenbäck — oli ystävällinen, niin että pelko pian katosi ja Kalle sai kertoneeksi, kuinka Taavetti surmasi Goljatin, hänen mielestään hauskin juttu koko raamatussa. Huonommin hän suoriutui latinasta, mutta hyväksyttynä hän sentään rehtorin luota lähti, saatuaan kuulla, että kouluun oli tultava seuraavana aamuna klo 7. Rehtorin porstuassa Kalle oli nähnyt monta toveria, jotka olivat samalla asialla, ja myöskin erään entisen tuttavan, nimeltä Jussi,[32] joka oli samasta pitäjästä kotoisin. Jussin kanssa hän sitte, rehtorilta päästyään, lähti kaupunkia katselemaan. Toverukset, joista Kalle oli "pitkä hotikka" ja Jussi pieni, olivat monesti yhdessä leikkineet, mutta myöskin tapelleet, ja nytkin sattui niin, että he katseltuaan kauppapuoteja ja outoja ihmisiä ja tultuaan kanavan rannalle joutuivat riitaan, ja samassa oli tappelu käymässä. Kalle oli alussa voitolla, ja huolimatta pyhävaatteistaan molemmat kierivät maassa, isompi koettaen pitää pienempää allansa. Silloin tunsi Kalle yht'äkkiä selässään kipeän polton ja kuuli sanat: "Hunsvotti, kehtaat noin pikkuista lyödä!" Hän ponnahti ylös, ja hänen edessään seisoi outo herra keppi kädessä. Pojat saivat aika "läksyn" — ja sillä he pääsivät. Semmoinen oli Kallen ensimäinen seikkailu koulukaupungissa.

Ensi päivänä koulussa — tuossa vanhassa "rottatallissa", joka yksisuojaisena, pieni torni katolla, muistutti maalaiskappelin ristikirkkoa ja joka hävisi kaupungin palossa — ei sen pahempaa tapahtunut kuin että Kalle tultuaan sisään asettui istumaan lähimmälle penkille, joka pahaksi onneksi kuului neljänteen luokkaan. Siinä hänet huomasivat muutamat koulun vanhimmat oppilaat, ja ihmetellen he kysyivät mitä hän oli lukenut, kun oli valinnut itselleen niin arvokkaan paikan. Kohta selvisi, että Kalle oli liian korkealle joutunut, ja suurella melulla, koko koulun nauraessa, hänet saatettiin salin vastakkaiseen kulmaan, ensimäiseen luokkaan!

Latinan kirjoitus tuotti Kallelle ensi kerran patukkaa, s.o. sopivan määrän iskuja paljaalle kämmenelle koivun varvuista punotulla pampulla ("klobba"). Pojat käänsivät lauseita Snellmanin harjoitusesimerkeistä ja käyttivät salaa apunaan edeltäjiensä keräämiä oikaistuja kirjoituksia. Jotta opettaja ei sitä huomaisi, tehtiin joskus tahallinen virhe. Niinpä kirjoitti Kalle, kun oli käännettävä sanat lehmän häntä (cauda vaccae), tahallaan väärin: vakka haude! Siitä tuli kuin tulikin viisi lyöntiä kummallekin kämmenelle. "Opi siitä", sanoi rehtori, jonka luona Kalle asui kolmen muun pojan kanssa, "että salaiset vehkeet eivät onnistu". — Ymmärrettävää on, että Kalle oli innostunut sankari siinä loppumattomassa sodassa, joka Vaasassa riehui katupoikain ja "rottien" (koulupoikain) välillä. Rehtori oli ankarasti kieltänyt tappelut, mutta aina kun viholliset kohtasivat toisensa, kuultiin haukkumasanoja puolelta ja toiselta, ja samassa olivat aseetkin, tervatut köydenpätkät eli pamput, esillä ja tulinen ottelu syttynyt. — Tappeleminen poikain kesken oli ainakin silloin ja myöhemminkin niin tavallista, ettei siitä kannata enempää sanoa; mutta omituisempia olivat toiset kepposet. Patukkaa käytettiin koulussa ahkerasti ja kovin sitä peljättiin, mutta silti moni ja varsinkin Kalle oli vastahakoinen turvaamaan ainoaan varmaan keinoon pelastaa siitä, nimittäin lukemiseen. Kun hän jälleen kerran oli laiskotellut ja koulutunnin läheneminen toi patukan mieleen, pisti hänen päähänsä ihka uusi keino. Hän repi napit irti toisesta liivistään, avasi koulun taka-akkunan, kömpi siitä sisään ja tukki kaikkien luokkapöytien lukot napeilla. Kun sitten opettaja rangaistakseen Kallea, joka ei ollenkaan osannut läksyänsä, käski sensorin ottaa patukan esiin pöytälaatikosta, ei tämä mitenkään saanut lukkoa auki. Silloin opettaja käski hänen mennä lainaamaan patukan toisesta luokasta, mutta sielläkään ei päästy laatikkoon, ja pian huomattiin, että kaikkialla oli samoin. Helppo oli arvata, että joku pojista oli syypää tähän, mutta kun syyllistä vaadittiin tunnustamaan, hän ei hiiskunut sanaakaan. Eikä asiaa myöhemminkään saatu selville. Sinä päivänä Kalle siis pelasti nahkansa, ja seuraavaksi päiväksi, jolloin seppä oli korjannut lukot, hän oli lukenut läksynsä niin hyvin, että opettaja antoi anteeksi edellisenkin laiminlyönnin. — Toisen kerran, kun Kalle taas oli ollut läksyään lukematta, hän tunnin aikana, opettajan seisoessa selin häneen päin, avasi kirjansa katsoakseen jotain läksyn kohtaa. Rehtori, joka opetti neljännellä mokalla, huomasi tämän ja huusi: "Kalle Gummerus ensimäisellä luokalla, pane kirja kiinni!" Se oli viittaus opettajalle luettaa Kallea, joka ei asiasta selvinnyt ilman patukkaa. Tämä suututti poikaa kovasti, ja kun "Ilmarinen", kaupungin ruotsalainen lehti, painettiin naapuritalossa, päätti hän oikein kirjailijan tavalla kostaa rehtorille. Hän sepitti kirjoituksen, joka alkoi kysymyksellä: "Onko rehtorilla lupa silmätä ensimäiseen luokkaan ja nähdä mitä siellä tapahtuu?" ja sisälsi ankaran muistutuksen koulun johtajalle olla sekaantumatta toisten asioihin! Suljettuansa nimettömän kyhäelmänsä kuoreen hän pisti sen Ilmarisen kirjelaatikkoon. Mutta mikä pettymys! Kirjoitusta ei painettukaan lehteen eikä edes mainittu, että semmoinen oli tullut. Kun Kalle oli väsynyt odottamaan, hän mietti keinoa, joka näytti mahdolliselta sentähden, että kirjapaino oli niin lähellä ja että hän ollen tuttu latojain kanssa oli oppinut vähin latomaankin,— hän päätti omin päin toimittaa kirjoituksen lehteen! Eräänä päivänä — keväällä 1850 — jolloin oli painettu Stenbäckin tervehdysruno Edvard Bergenheimille, joka vastanimitettynä arkkipiispana oli tuleva koulua tarkastamaan, oli Ilmarisen latominen myöhästynyt, niin että sitä oli jatkettava illallisen jälkeen. Kun silloin faktori ja latojat noin klo 7:n ajoissa menivät syömään, hiipi Kalle, joka tiesi avaimen piilopaikan, kirjapainoon latoakseen tekeleensä. Ennen pitkää hän kuitenkin huomasi, ettei hän ennättäisi suorittaa tehtäväänsä ennen faktorin tuloa, ja silloin hän suuttui ja kiukuissaan sekotti kirjakkeet latojain kasteissa ja juoksi tiehensä, pois kotoa erään toverin luokse. Tietäähän sen mikä mellakka siitä syntyi. Latojat näkivät kohta mitä tapahtunut oli ja vimmastuivat ylityöstä, jonka kirjakkeiden järjestäminen heille tuotti, ja vihaisia olivat myöskin faktori ja painon omistaja. Ei kukaan ollut Kallea nähnyt, mutta kaikki epäilivät häntä, ja rehellinen kirjanpainaja P. Lundberg meni rehtorille valittamaan. Rehtori toimeenpani ankaran tutkimuksen, mutta Kalle kielsi ja sanoi koko illan olleensa toverinsa luona. Kirjanpainaja ei uskonut poikaa, mutta Stenbäckistä oli mahdotonta, että Kalle uskaltaisi niin röyhkeästi valehdella. Kuullessaan tämän päätelmän poika kipeästi tunsi, että oli pettänyt rehtorin luottamuksen, mutta ei hän sentään tunnustanut. Ilman rangaistusta Kalle ei kuitenkaan päässyt. Eräänä lupapäivänä muuan latoja tekeytyi ystäväksi, narrasi hänet viheliäiseen kellariin pienessä talossa lähellä Korsholmaa, ja siellä veitikan täytyi lujan lukon takana virua suuri osa päivää. —

Edellisiin juttuihin lisättäköön toisesta lähteestä vielä yksi, joka laadultaan on viattomampi, mutta ei silti vähemmin kuvaava. Kerran — Uudessakaarlepyyssä, siis Gummeruksen ollessa toisella tai kolmannella luokalla — hän tuli myöhään kouluun. Opettaja, "Matti" Laurén, kysyi, mikä oli syynä myöhästymiseen. "Oli niin liukasta", Kalle vastasi, "että luiskahdin kaksi askelta taaksepäin, kun otin yhden eteenpäin". — "No kuinka sinä siinä tapauksessa ensinkään pääsit perille?" kysyi opettaja. — "Minä käännyin selin kouluun päin!" — Matti oli humoristi, ja hänen suustaan kuultiin usein leikillisiä lauseita, mutta ei hän kuitenkaan hyväksynyt Kallen selitystä, vaan komensi patukan esille.

Nämä esimerkit riittänevät osottamaan, miten Kalle Gummerus oli rohkea, vallaton ja sukkela puuhissaan ja puheissaan ja miten häikäilemättä hän veti opettajiaan nenästä. Asuiko hän vielä Uudessakaarlepyyssäkin, jonne koulu Vaasan palon jälkeen 1852 (neljäksi vuodeksi) muutettiin, Stenbäckin luona, siitä ei ole tietoa, mutta yhdentekevä, näkyyhän edellisestä, ettei rehtori kyennyt pitämään häntä kurissa. Tosiasia on, että Kallen edistys viisaudessa ei käynyt rinnan iän enentymisen kanssa.

Lukuvuoden 1856—57 Gummerus jälleen oli Vaasassa, ja silloin minä — ollen ensimäistä vuottani koulussa — pintapuolisesti tulin hänet tuntemaan. Kun hän sitte muutti lukioon, joka koko hänen aikansa vielä oli Pietarsaaressa, Vaasan palon aiheuttamassa "maanpaossa", hän katosi silmistäni, kunnes tuttavuutemme uudistui Helsingissä. Lukion ajalta on hänestä runsaammin tietoja, ja varsinkin sisältävät hänen jälkeenjääneet paperinsa sekä lukiolaisten toverikunnan käsinkirjoitetut sanomalehdet, Pohjalainen ja Tapio, lukuisia näytteitä hänen varhaisimmasta kirjallisesta tuotannostaan. Totta kyllä ei näillä näytteillä ole vähintäkään kirjallista arvoa, mutta koska niillä kumminkin on merkitystä nuoren tekijän kirjailijataipumusten tuntemiseen nähden, ei niitä voi kokonaan mainitsemattakaan jättää.

Varhaisin vihkonen sisältää 17 runoa. Vanhimmat merkityt ovat v:lta 1855, jolloin tekijä oli 15-vuotias ja siis vielä koulun kolmannella luokalla. Yksi ainoa on suomenkielinen, kaikki muut ruotsalaisia, josta huomaa, että koulu ja tarjona oleva runollinen kirjallisuus olivat Gummerukseen tehneet tavallisen vaikutuksensa. Ennen kouluuntuloa oli hänelle niinkuin useimmille papinpojille, jotka olivat kotoisin suomalaisilta seuduilta, suomenkieli tutumpi, mutta koulunaikana ruotsi astui etusijaan. Ja eihän runoilijanalulla silloin ollut nimeksikään esikuvia, jos olisi halunnut suomeksi runoilla. Turhaan etsii mitään alkuperäistä Gummeruksen kokeista; sitä vastoin näkee, että hän oli lukenut Franzénia, Runebergia, Tegnériä, Braunia y.m., joiden teoksia oli saatavissa 4:nnen luokan toverikirjastosta. Pisin runo, Antti ja Hilma, kesältä 1857, on kertova laatuaan ja ilmeisesti syntynyt Runebergin vaikutuksesta; muut lyhyemmät viittaavat eri tahoille. Kuinka naiivisti koulupoika voi ponnistella epäkypsiä tunteitaan julkilausuessaan, sen osottakoot seuraavat säkeet:

O! hvarför ej tala?
O! hvarför blott skrifva?
O! hvarföre kyssa
Mitt papper, som förer
Till dig dessa rader?
O! hvarföre kyssa
Blott papper, blott papper?
O! hvarföre kyssa
Blott papper, ej dig?[33]

Niin "Carlos" huokailee sepittäessään runoa "Selmalle"! — Jo näiden runojen alla on merkki —l—b—s. (loppukirjaimet ruotsalaisesta nimestä Karl Jakob Gummerus), jota hän myöhemminkin säännöllisesti käytti.