Lukiossa Gummeruksen runosuoni oikein alkoi tulvia, ja siihen nähden vuodet 1858—59 ovat erittäin merkille pantavat; v:n 1860 alussa tapahtui hänessä mielenmuutos, joka osaksi ehkäisi hänen kirjallista toimintaansa, osaksi muutti sen suuntaa. Paitsi erikseen kirjoitettua kertomarunoa "Suomen ensimäinen luostari" tavataan muut mainitun kahden vuoden tuotteet kolmessa vihossa Kaikenlaista I-III. Kaikki nämäkin ovat, paria poikkeusta lukuunottamatta, ruotsinkielisiä ja (paitsi yhtä kertomusta) runomittaisia. Kovin kypsymättömiä ovat kyhäelmät edelleenkin, ja ainoastaan kertovien runojen kasvava luku viittaa siihen, että tekijän luontainen taipumus kertomukseen vähitellen vahvistui. Aiheiltaan ovat runot aitoromanttisia ilman muita todellisuuspiirteitä kuin joku suomalainen henkilön- ja paikannimi; kaikessa tuntee romaanien tai muunlaisen runouden vaikutelmia. Erikseen on merkittävä, että muutamissa sepustuksissa jälleen tapaa Runebergin vaikutusta. — Pisimmät runoelmansa Gummerus sepitti kotona, väliaikoina, ja kerrotaan hänellä olleen tapana lukea tekeleensä ääneen äidin, ja sisaren kuullen. Miten suopeamielinen tämä pieni kuulijakunta yleensä olikin, oli enimmäkseen käynyt niin, että se kertomuksen saavuttua intohimoisimpiin ja julmimpiin kohtauksiin oli purskahtanut nauruun. Siitä runoilija puolestaan oli niin loukkaantunut, että hän paikalla keskeytti istunnon ja pakeni käsikirjoituksilleen yliskamariinsa. Kumminkaan Kalle ei kauan kantanut kaunaa arvostelijoitansa vastaan, vaan jonkun ajan päästä turvasi uudestaan heidän myötätuntoonsa. Tietenkin on luultavaa, että hän epäili sekä äidin että sisaren arvostelukykyä, mutta mistäpä ne paremmat arvostelijat otti! Totuuden nimessä on tunnustettava, ettei jälkimaailma voi muuta kuin yhtyä heihin.

Vaikka Gummerus vuoden päästä (keväällä 1858) pääsi lukion toiselle luokalle, ei tiedetä hänen halunsa läksyjen lukemiseen olleen entistä suuremman. Kaikesta päättäen hän oli sama iloinen toveri kuin ennen, kaikenlaisiin koirankureihin kärkäs. Epäilemättä hän oli niitä, jotka alituisesti rettelöivät lievästi sanoen omituisen venäjänkielen opettajan, G. W. Passelbergin, kanssa, ja muutenkin aina mukana, milloin jotain oli tekeillä, joka soti virallista järjestystä vastaan. Sen vuoksi ei ole ihme, että hän jo ensimäisenä vuotena sai istua pari päivää karserissa. Tapauksen hän on ikuistanut runossa, joka ei ole ollenkaan surullinen tunnelmaltaan, vaan jossa hän kertoo miten toverit klo 11 illalla ilahduttivat vankia pujottamalla hänelle savupiipun kautta tupakkaa y.m. hyvää! Tämä osottaa, että "Mutter" (Gummeruksen toverinimi koulusta saakka — johdettu sukunimen kahdesta ensimäisestä tavusta: Gumme — Gumma — Mutter) oli toveriensa suosima. Semmoisena hänet myöskin valittiin erinäisiin luottamusvirkoihin: Pohjalaisen toimittajaksi, (syyslukukautena 1858) toverikunnan rahastonhoitajaksi ja (viimeisenä lukuvuotenaan) konventin puheenjohtajaksi.

Huolimatta toverien tunnustuksesta Gummeruksen kirjoitukset konventin lehdissä ovat tuskin kypsyneempiä kuin ennen mainitut. Ainoastaan kaksi lyhyttä suoranaista jutelmaa ansaitsee huomiota, sentähden että ne ovat kansan suusta saadut, toinen Hailuodolta, toinen Oravaisista. — Edellinen kertoo nuorukaisesta, jonka luultiin hukuttaneen itsensä ja joka haudattiin, sitte kun turhaan oli koetettu palauttaa hänet henkiin. Nuori tyttö, vainajan morsian, meni haikeassa surussaan yöllä hänen haudalleen, kuuli sieltä ääntä, josta arvasi armaansa heränneen valekuolemasta, ja kaivaen haudan auki vapautti sinne kätketyn. Tuultu itsemurhaaja ilmotti sitte kaikelle kansalle, että tytön äiti se oli, joka tehdäkseen nuorten liiton tyhjäksi, oli tahtonut hänet hukuttaa. Vanha vaimo vangittiin ja pantiin rautoihin, mutta tytär joutui siitä epätoivoon ja surmasi itsensä. Kertomus päättyy ilmotukseen, että sulhanen vielä eli 90-vuotiaana ruotiukkona, ja että hänellä koko elämässään ei ollut toista morsianta ollut kuin se, joka niin surkeasti lopetti päivänsä. — Jälkimäinen juttu, jonka hämärästi muistan itsekin muinoin kuulleeni, kertoo muutamasta oudosta näystä seuraavaan tapaan. Eräänä iltana noin klo 10 oli Oravaisissa erääseen kievariin saapunut matkustava rakennusmestari, joka kohta tahtoi jatkaa matkaansa. Juuri ennen oli talon ilkeä, juoppo isäntä aivan päihtyneenä kannettu sisään pihalta. Talon väki toimitti hevosen matkustajalle, ja isäntä pakotti pienen poikansa lähtemään yön selkään kyytiin. Kuljettuaan kuutamolla muutaman virstan matkustajat näkivät suuren rakennuksen tien varrella. Mies kysyi pojalta kenen se oli, mutta hämmästyneenä poika sanoi, ettei hän sitä tiennyt ja että hän kolme päivää ennen kulkiessaan samaa tietä ei ollut nähnyt koko rakennusta. Oudoksuen vastausta ja huomaten valon virtaavan kolmesta akkunasta päätti rakennusmestari mennä sisään ottaen mukaansa kauhistuneen pojan. Kun tulijat astuivat suureen saliin, näkivät he siellä kolme henkilöä, joista yksi kirjoitti pöydän ääressä ja kaksi palvelijantapaista seisoi oven suussa. Vieraitten ihmeeksi eivät sisällä-olijat olleet heitä huomaavinaankaan, ja kaikki oli haudanhiljaista, kunnes kirjoittaja kohottaen päätänsä ääneen kysyi palvelijoilta: "Eikö hän jo tule?" — Siihen palvelijat vastasivat: "Pian, herra!" Sen jälkeen kirjoittaja jatkoi kirjoittamistaan, vähän ajan päästä uudistaakseen kysymyksensä ja saadakseen saman vastauksen. Vielä kolmannenkin kerran kysymys uudistui, ja silloin palvelijat vastasivat: "Tulee, herra, nyt hän tulee!" Samassa ovi avattiinkin, ja kaksi miestä talutti väkisin sisään kievarin isännän, joka oli kuoleman kalpea ja itki. Silloin kirjoittaja nousi seisomaan, avasi paperinsa ja luki siitä ääneen isännän elämäkerran. Kuultuaan tämän ja nähtyään, miten lukija päättäessään lukemisensa kaameasti katsoi isään, poika pyörtyi. Kauhistuneena rakennusmestari otti pojan syliinsä, kantoi hänet rekeen ja ajaen täyttä laukkaa hän klo 2 aikana saapui seuraavaan kievariin. Näky oli hänen arvelunsa mukaan sattunut noin klo 12:n ja 1/2 2:n välillä. Perillä hän huomasi unohtaneensa matkalaukkunsa edelliseen kievariin ja palasi aamulla sitä noutamaan. Poika oli tietenkin mukana, mutta hän oli vielä niin tyrmistynyt, ettei hänen suustaan sanaakaan lähtenyt. Kievarissa heille kerrottiin järkyttävä uutinen, että isäntä klo 1 yöllä oli äkkiä kuollut.

Lukioaikansa ensimäisenä vuotena Gummerus oli kokenut arestia; toisena vuotena häntä kohtasi ankarampi tuomio, nimittäin kolmen kuukauden karkotus, luettuna maaliskuun 28 p:stä 1859. Sinä päivänä rehtori, olennoltaan ja ryhdiltään enemmän kenraalin kuin tavallisen koulunopettajan näköinen, Fredrik Julius Odenwall, oikein esiintyi sinä ankarana kurittajana ("castigator severus"), jona hän aikanaan oli tunnettu. Ja olihan siihen syytä. Ensiksikin oli 22 oppilasta, tyytymättöminä karkotustuomioon, joka oli kohdannut erästä toveria, syystä että hän alinomaa oli nenäkkäillä puheillaan häirinnyt Passelbergiä (m.m. kerran kysyä tokaissut: "Eikö ole hauskaa olla ihminen?"), saattanut tuomittua Sundbyn kievariin ja siellä laulamalla, puheita pitämällä ja maljoja tyhjentämällä viettänyt erohetkeä. Toiseksi oli kolme oppilasta saatu kiinni kortinlyönnistä kaupunkilaisten toimeenpanemissa tanssiaisissa. Seisoen kateederissaan rehtori alotti jylisevän rangaistuspuheen, joka vapisutti kuulijoita, ja julisti lopuksi kaksi uutta karkotustuomiota. Muistiinpanossa, josta nämä tiedot on otettu, sanotaan, että kortinpelaajista rangaistiin kaksi (kolmas oli salaa pyytänyt anteeksi rehtorilta, jonka tähden hän, kun asia tuli ilmi, erotettiin eli ekskommunisoitiin toverikunnasta), mutta nimiä ei mainita. Kumminkaan ei ole epäiltävää, että toinen oli Kalle Gummerus, sillä tiettyä on, että hän muutama päivä myöhemmin erään karkotetun toverin ja sisarensa Emmin kanssa, joka samaan aikaan oli ollut käymällä Pietarsaaressa, saapui kotia Kannukseen, missä heidän odottamaton ilmestymisensä oli kaikkea muuta kuin iloinen yllätys vanhemmille. Vuotta myöhemmin äiti muutamassa kirjeessä muistuttaa siitä päivästä, lisäten että se oli ollut "raskas aika". Sitä vastoin Kalle itse ei näytä olleen masentunut, vaan nautti täysin siemauksin vapaudestaan, niinkuin näkyy eräästä hänen Pohjalaiseen lähettämästään tunteenpurkauksesta, "Karkotetun kevätlaulusta" (Den religertes vårsång). Se on päivätty: "Ylikannus 20 p. toukokuuta" ja sen kertosäe kuuluu:

"Allt andas blott glädje, blott trefnad och fröjd
Om våren (!)"[34]

Tästä vapauden suruttomasta nautinnosta oli luonnollisena seurauksena, ettei hän syksyllä päässytkään kolmannelle luokalle.

* * * * *

Vaikka Kalle oli 19 vuotta täyttänyt, eli hän niinkuin edellisestä näkyy yhä edelleen kevytmielisesti, etten sanoisi lapsellisesti, päivästä päivään. Monta murheellista hetkeä ja unetonta yötä hän oli tuottanut vanhemmilleen ja varsinkin äidille, jonka sydäntä iloinen ja lahjakas esikoinen oli, jos mahdollista, toisia lapsia lähempänä. Turhaan he olivat vuosi vuodelta toivoneet, että Kallessakin tapahtuisi sellainen kääntymys, joka monesti havaitaan vilkasluontoisissa pojissa, nimittäin että ne kauan oltuaan laiskoja ja huolettomia yht'äkkiä vakaantuvat ja alkavat ahkerasti harrastaa tehtäviänsä. Onhan tapana sanoa: "Antakaapas vain ymmärryksen tulla, kyllä se vielä — — —!" Kalle vain ei näyttänyt saavan ymmärrystä; vanhempien huokaukset, varotukset, uskonnolliset ja muunlaiset opetukset olivat kuin hukkaan heitetyt. Mutta sittenkin oli hänen hetkensä tuleva, jopa koulupojalle (sillä se hän vielä oli) jotenkin harvinaisessa muodossa. Miten suruttomasti hän olikaan elänyt, olivat kodin vaikutelmat kuitenkin painuneet hänen sydämeensä, ja niin on käsitettävissä, että eräänä päivänä Pietarsaaressa hänen nuoruudensyntinsä näyttäytyivät hänelle niin suurina, niin kauheina, että hän jähmettyen peräytyi sisäisen näkynsä edestä. Murtunein sydämin hän ei ainoastaan tunnustanut kelvottomuuttaan Jumalalle, vaan syyllisyydentunto pakotti hänet myöskin kirjoittamaan vanhemmilleen ensin yleisempään muotoon laaditun katumuskirjeen ja viikon päästä toisen, joka sisälsi laajan, seikkaperäisen tunnustuksen kaikesta siitä, mikä hänen omaatuntoansa painoi. Näin asettaen syntinsä päivän valoon hän samalla kertaa rukoili armoa ja anteeksiantoa taivaalliselta isältään ja maallisilta vanhemmiltaan. Sanalla sanoen hänessä tapahtui heräys, jonka ilmaisumuoto oli samanlainen kuin ajan heränneissä yleensä.

Kääntymyksen päivä oli helmikuun 16:s v. 1860. Maaliskuun ensi päivästä Gummerus alotti päiväkirjan, jota hän jatkoi kevätkauden loppuun merkiten siihen sieluntilansa laadun päivä päivältä. Siinä tapaa synnintunnustuksia ja rukouksia, valituksia sydämen kylmyydestä, antautumista Jeesukselle, epätoivoa, luottamusta Jumalan armoon — kaikkea vaihdellen niinkuin säännöllistä on sellaisissa uskonnollisissa mielenpurkauksissa. Toisinaan huomaa fantasiaihmisen, kirjailijanakin, Hiottelua, mutta teeskentelyä siinä ei ole. — Paitsi tähän vihkoseen Kallella oli tapana purkaa sydämensä kirjeisiin äidille, mutta ne ovat kaikki hävinneet. Sitä vastoin hän on säilyttänyt äidiltä saamansa kirjeet, ja siten ovat nekin tallella, jotka tulivat vastauksena hänen kirjoittamiinsa ensimmäisiin, missä hän tunnustaen syntinsä oli ilmottanut heräyksensä.

Kirjeet viipyivät jotenkin säännöllisesti yhden viikon Pietarsaaren ja Kannuksen välillä, ja sentähden Kalle tiesi minä päivänä ja tuntinakin vanhemmat lukivat hänen tunnustuksensa. Hän kuvitteli niiden vaikutusta aivan hirveäksi. "Kärsin tuntemattomia tuskia", hän kirjoittaa päiväkirjaansa, "olenko vielä tuleva — jollen jo sitä ole — isän ja äidin murhaajaksi? Olen epätoivossa. Jeesus, Jeesus, Jeesus, auta minua!" Miten lohdullinen olikaan sitä vastoin äidin ääni. "Sydämellisesti rakastettu Kalle!" — niin alkaa hänen kirjeensä (23/2). — "Juuri sain tärisyttävän kirjeesi! Kirjoitin par'aikaa sinulle — mutta en lähettänekään sitä kirjettä — sillä merkillinen kirjeesi vaatii toisenlaista vastausta. — Tokkohan voit kuvitellakaan niitä tunteita, jotka lukiessani kirjettäsi valtasivat kipeän, niin kipeän sydämeni. Joka sana, joka rivi oli parantavaa balsamia kirveleville haavoille. Voi, kuinka minusta uskottomasta lapsiparasta tuntuu vaikealta uskoa, että Jumala on kuullut ja täyttänyt hartaimman maallisen toivoni! Oi, minä näen, ettei mikään — mikään ole mahdotonta kaikkivaltiaalle Jumalalle. Rukoillut, rukoillut olen Jumalaa, että hän sinua hengellisesti valistaisi — milloin suuremmalla, milloin vähemmällä toivolla. Kumminkin on se rukous käynyt muun edellä, etten minä väsyisi enkä uskottomuudessani lakkaisi rukoilemasta sinun edestäsi. Jumala on kuullut minua kurjaa tomua — kuinka voinkaan nyt nöyrtyä ja arvottomuuteni tunnossa kiittää häntä! — — Erehdyksesi taikka, sanojesi mukaan, rikoksesi, tahdon sydämestäni anteeksi antaa — niin, sen voin, vaikk'en tiedä enkä edes aavista mitä tarkotat. Mutta joskin olisit rikkonut kaksinkerroin — moninkerroin — niin tahdon ja voinkin niin tehdä. Niiden syntien tunnossa, jotka Jumala joka päivä antaa minulle anteeksi, voin minä, rakas lapseni, antaa sinulle anteeksi. Etsi, etsi armoa ja anteeksiantoa Jumalaltasi ja Jeesukseltasi. — — Suurimmalla levottomuudella odotan nyt sinulta kirjettä — älä salaa mitään meiltä — kaikki, kaikki tulee sinun tunnustaa hyvälle, Jeesuksen tähden anteeksiantavalle Jumalalle — älä sentään myöskään salaa mitään rakkailta vanhemmiltasi." — — Siihen tapaan äiti; isä kirjeen päättää tyynemmin ja jäykemmin, niinkuin hänen käsialansakin oli jäykempi, mutta pääasiassa yhtä anteeksiantavasta "Jos Jumala antaa anteeksi, niin minäkin voin ja minun tuleekin antaa anteeksi, sitä enemmän, kun itse olen anteeksiannon tarpeessa."