Toinen kirje on maaliskuun 1 p:ltä. Ei siitäkään näe, mikä se synti eli rikos oli, joka erikoisesti vaivasi Kallen omaatuntoa, mutta lienee se ollut kylläkin vakavaa laatua, päättäen tuskallisesta vaikutuksesta, jonka se teki vanhempiin. Kun kirje saapui perille, sattui Kannuksen pappilassa olemaan vieraita, Lohtajan rovasti Keckman rouvineen y.m., mutta kuitenkin isä ja äiti, Kallen toivomuksen mukaan, menivät kahdenkesken yliskammariin lukeakseen hänen kirjeensä. — "Isä luki kaikki ääneen. Niin, täytyyhän minun tunnustaa, että tunteeni sitä kuullessani olivat niin tuskallisia, etten eläissäni ole sellaisia kokenut. Mutta kuinka moni äiti onkaan tuntenut samaa kuitenkaan samassa hetkessä kuulematta toivon enkelin kuiskaavan lohdutusta. — — Tarpeetonta on minun sanoa enempää erehdyksistäsi taikka nuhdella sinua niistä — onhan Jumala itse mitä selvimmin piirtein merkinnyt ne omaantuntoosi, niin ettet sinä ainoastaan tiedä, vaan myöskin tunnet suuren syntisi ja kuinka kauhean väärin tehnyt olet. — — Nyt tahdot kai tietää mitä isä sanoi. — Hän ei hiiskunut mitään, vaan oli mykkä kuin kivi — mutta ei sentään niin kylmä. Ei, kyllä hän syvästi, syvästi tunsi kauhean erehdyksesi ja ylistää meidän, sinun ja minun, kanssamme Jumalaa suurta armoa." — Isä oli luvannut kirjoittaa myöhemmin, tyynnyttyänsä. — Vaikeaa oli vanhempain ollut palata seurustelemaan vieraittensa kanssa, jotka kysyivät uutisia, mutta joille ei sopinut mitään puhua siitä, mikä täytti heidän sydämensä. Seuraavana aamuna äiti vielä jatkoi kirjettään, alottaen näin: "Hyvää huomenta, rakas lapsi! Tänä yönä nukuin sentään vähän paremmin. Mutta et voi uskoa, kuinka vähän olen nukkunut tällä viikolla — niin, en tiedä, saattaako sitä uneksi sanoakaan, sillä olen vain haaveillut. Olen vain ollut sinun ympärilläsi siellä vuoteessasi [Emma] tädin ruokasalissa. Minusta on ihan kuin sinun olisi pitänyt nähdä valkea haamu, joka aina seisoi toinen käsivarsi pääsi ympärillä ja toinen ojennettuna taivasta kohti kutsuakseen sieltä Kaikkivaltiaan siunausta sinun ylitsesi." — —

Viikkoa myöhemmin Kalle kirjoitti päiväkirjaansa: "Tänään, ei, eilen sain ikävöimäni kirjeen äidiltä, täynnä rakkautta ja anteeksiantoa. Minä itkin ilosta." — —

Nämä otteet ilmaisevat, millä äärettömällä rakkaudella äiti seurasi poikansa elämää yleensä ja varsinkin hänen nykyistä kamppailuaan. Joka viikko hän kirjoitti uuden pitkän kirjeen, yhtä lämpimän, yhtä kehottavan, ja mielelläni ottaisin niistä vieläkin monta herttaista, välitöntä tunteenpurkausta, jollei se johtaisi pois kertomukseni varsinaisesta aineesta. Kumminkin on tässä huomautettava, että samat kirjeet todistavat, miten äidin huoli ei suinkaan rajottunut Kalleen, vaan miten häneltä riitti sydämen hellyyttä yhtä runsaassa määrässä kahdelle toiselle pojalle, Santerille ja Jonathanille, jotka kävivät koulua Vaasassa, pikku lapsille kotona, Emmi tyttärelle, joka, täysikasvuinen kun oli, piti yliskamarissa koulua pikkuveljilleen sekä avusti häntä kotipuuhissa ja jota hän tavan takaa surkutteli sentähden, ettei hän Kannuksessa koskaan saanut seurustella samanikäisten kanssa, ja vihdoin tietysti puolisolleen, jonka rakkaudesta lapsia kehtaan hän usein kirjeissään puhui ikäänkuin peljäten, että isä umpimielisyydellään saisi nämät epäilemään hänen sydämensä kiintymystä heihin.

Muuten ei Gummerus Pietarsaaressa heränneenäkään ollut yksin, vaan oli kohta taikka ainakin jo helmikuulla kaksi toveria, Theodor Castrén ja Otto Aleksanteri Forsén, yhdessä hänen kanssaan päättänyt kääntyä maailman turhuudesta ja turmeluksesta parannuksen kapealle tielle. Myöhemmin tuli joukkoon vielä joitakuita lisää, Gustav Duwaldt, Gust. Aug. A. Appelgren, Kaarle Aleksanteri Zimmerman j.n.e. Niinkuin ennen on sanottu, on luultavaa, että Gummeruksen herätys johtui kodissa saaduista vaikutelmista, mutta ei ole sentään mahdotonta olettaa ulkonaistakin vaikutusta. Jo ensimäisessä kirjeessään hän näet mainitsee käyneensä Pietarsaaren kappalaisen, pastori Olof Henrik Helanderin luona puhumassa sielunsa tilasta. Helander, joka jo 1830-luvun loppupuolella yliopistossa ollessaan oli liittynyt herännäisiin, kuului näiden johtaviin miehiin, oli Gummeruksen vanhempain tuttu ja ystävä, ja varmaan Kallekin jo ennestään hänet tunsi. Hänellä saattoi kyllä olla osansa Kallen mielenmuutoksessa, eikä ole outoa että tämä milloin yksin, milloin jonkun samanmielisen toverin kanssa kävi kokeneen opettajan puheilla. Äiti kirjoittaakin sen johdostani erittäin hyvä, että menitte Helanderille, sillä varsinkin heräyksensä alussa joutuu niin helposti harhateille. Käy siellä usein, rakas lapsi, — on niin hyödyllistä saada neuvoa ja oppia, kyllä autuuden tie on valjennut minulle ja monelle muulle juuri Helanderin Jumalan hengen valistaman mielen ja puheitten kautta. — — Kerran Gummerus kertoo päiväkirjassaan valittaneensa Helanderille, ettei osannut hallita ajatuksiansa, "jotka aina lentävät minne minä en tahdo. Ennen olin ajatusteni herra, mutta en nyt enään. Helanderilla oli nyt niinkuin aina lohdutuksen sana — hän toisti Paavo Ruotsalaisen lauselman: 'Ihmiset surevat, että ajatuksensa eivät heitä tottele, mutta he eivät ymmärrä, että ajatus on sukkelin kala maailmassa — ei lintu niin lennä kuin ajatus. Esimerkiksi: Kiinassa on muuri, Lontoossa on joen alla kulkeva tie — siinä on hyvä matka kiipata. Kyllä piru on sukkela, mutta kiipatkoon nyt senkin matkan!' — ja niin on todella laita. Ajatus on sukkelinta mitä ajateltavissa on."

Gummerus ei suinkaan salannut tovereiltaan yleensäkään mikä muutos hänessä oli tapahtunut. Päinvastoin hän innokkaasti koetti saada heitäkin muuttamaan kantaansa, käsitystään elämästä ja sen tarkotuksesta. Jo maaliskuun 3 p:nä oli Pohjalaisessa hänen laatimansa kirjoitus, "Muutamia sanoja toverikunnasta siveelliseltä kannalta katsoen", jossa hän huomauttaen, miten moni toveri oli alkanut tottua paheisiin, jotka tulevaisuudessa auttamattomasti sitoisivat hänet, kehottaa kaikkia parannukseen. Itsestään hän myönsi, että oli ollut muitten edellä "paheen tiellä", mutta nyt oli uhkaava vaara hänelle selvinnyt, ja se sai hänet varottamaan tovereitaan. Myöhemmin tuli koko sarja uskonnollisia kirjoituksia — "saarnoja", sanoivat toverit, — osaksi suorasanaisia, osaksi runomittaisia, jotka antoivat aivan uuden leiman tämän kevätkauden Pohjalaiselle. Sillä välin Gummerus myöskin yksityisemmin yritti järkyttämään toveriensa sydämiä. Niin hän esim. kertoo: "Eilen illalla luin ääneen tovereilleni pienen kirjasen 'Ikuisesti' (För evigt). Useat kuuntelivat tarkkaavasti. Eräs ennen paras veljeni paheessa koetti häiritä minua, mutta välittämättä siitä minä jatkoin, vaikka se kenties oli väärin, koska selvästi näin, että hän oli päissään. Hän pyysi minulta kirjaa — minä sanoin, että hän saisi sen tänään, jos tahtoi, mutta hän ei ole sitä halunnut. Tänään olen lehteemme kirjoittanut hänelle osotetun varotuksen. Herra Jumala, älä anna hänen suuttua, anna hänen nähdä, etten ole kirjoittanut sitä vihassa, anna hänen ottaa siitä vaari ja ajatella sen sisällystä — mutta — enhän minä ole sen arvoinen, että joku minun kauttani kääntyisi Sinun puoleesi." — Tietenkin oli monen, kenties useimmankin toverin vaikea käsittää Gummeruksen kääntymystä vakavalta kannalta. Eiväthän läheskään kaikki olleet ennen mitään sentapaista elämässä kohdanneet, ja he olivat liian tottuneet hänen ilonpitoonsa ja kujeellisuuteensa. Sitä paitsi on luultavaa, että hän monesti saattoi näyttää aivan samalta kuin ennen; itse hän valittaa kerran toisensa jälkeen, ettei voinut lakata tupakoimasta, miten koettikin vastustaa pahaa tapaa. Näin ollen voidaan käsittää, että hänen kääntymystään naurettiin ja ivailtiin, joskin toiselta puolen niitäkin oli, jotka osasivat kunnioittaa hänen rohkeuttaan avonaisesti ja julkisesti toverikunnassa puoltaa uutta maailmankäsitystään. Ja vaikkei heräys näykään levinneen muuta kuin verraten pieneen piiriin, huomaa kumminkin, että häntä pidettiin arvossa, sillä, niinkuin ylempänä on ohimennen mainittu, kevätlukukauden lopulla hänet valittiin toverikunnan puheenjohtajaksi.

Miten kesä kului kotona, siitä ei ole tarkempia tietoja, mutta saattaahan kuvitella, että Kalle nyt äitinsä kanssa vietti monta herttaista hetkeä, jolloin hän avasi sydämensä tälle hellimmälle ystävälleen saaden häneltä lohdutusta ja vahvistusta, milloin sitä kaipasi. — Muutoin voimme jotenkin varmaan olettaa juuri tänä kesänä Toholammin Talolassa vietetyn ne häät, joissa Kalle oli päävaatteen pitäjänä ja joista hän Suomalaisen seuran iltamassa 9 p. maalisk. 1871 pitämässään esitelmässä on antanut seikkaperäisen kuvauksen.[35] Häät olivat mitä komeimmat. Kutsuttuja vieraita oli viidettä sataa, ja niitä varten oli hankittu neljättä sataa kannua viinaa, puhumatta muusta trahtamentista. Surkeasti pidot päättyivät. Itse sulhanen joutui tappeluun erään "nuukarin", kuokkavieraan, kanssa, sai haavojensa tähden kauan maata sairaalassa ja palasi sieltä toinen käsi hervottomana. — Tämä häitten kuvaus samoin kuin monet alempana mainitut novellit todistavat, kuinka tyystin Gummerus oli perehtynyt sen kansan luonteeseen, elämään ja oloihin, jonka keskellä hänen nuoruutensa päivät olivat kuluneet.

Seuraavana lukuvuotena Gummerus ei näy jatkaneen lähetystyötään. Hän kirjoitti silloin vähän toverikunnan lehtiin, ja sekin vähä oli merkityksetöntä. Olisikohan syynä ollut se, että kevätlukukauden lopulla muuan toveri oli Pohjalaisessa esiintynyt häntä vastaan ja syyttänyt häntä itsevanhurskaudesta. Hän mainitsee asian päiväkirjassaan lisäten, että hän ei puolustanut itseään julkisesti, vaan meni tuon toverin luokse ja kysyi, oliko hän varma väitteensä oikeudesta? Toinen ei ollut vastannut juuri mitään. — Miten lieneekään, ei hän laannut kirjoittamasta sanomiin tuotteliaisuudenpuutteesta yleensä. Gummeruksen jälkeenjääneiden paperien joukossa on näet paksu nelitaitteinen vihko nimeltä "Tankar på Lifvet och Döden" (Ajatuksia elämästä ja kuolemasta), jonka hän on täyttänyt yhtenä ainoana vuotena (syksystä 1860 syksyyn 1861). Siihen on koottu runsas sato yksinomaisesti uskonnollista runoutta — enimmäkseen mieterunoelmia sekä sen ohella muutamia kertovia runoja ja virrentapaisia. Nämä mielenpurkaukset ovat tavallaan jatkoa ylempänä mainittuun päiväkirjaan, ja joskus tapaa runojen välistä suorasanaisiakin muistiinpanoja kirjoittajan sieluntilasta. Muodoltaan ovat sepitelmät tyydyttävämpiä kuin varhaisemmat, mutta yleensä niiltä puuttuu tarpeellista keskitystä, ja ani harva on niin onnistunut, että sen painattaminen olisi ajateltavissa. — Loppuarvostelu Gummeruksen nuoruuden runoilusta on siis se, että miten paljon hän onkaan runomittaista kirjoittanut, ei hänellä näy olleen todellista kutsumusta. Ilmeisesti hänen tunteillaan ei ollut sellaista alkuperäistä voimaa, joka vastustamattomasti luo itselleen oman ilmaisumuotonsa, eikä hänessä myöskään ilmaannu erityisempää synnynnäistä taideaistia. Siitä johtunee, ettemme hänen runoilussaan kohtaa juuri mitään, joka vaikuttaa uudelta, persoonalliselta. Sanalla sanoen huolimatta runsaudestaan on Gummeruksen runous sentapaista, jota vilkasluontoiset, lahjakkaat nuorukaiset, miltei säännöllisesti tuottavat, ilman että heistä sentään runoilijoita tulee.

* * * * *

Muistona Gummeruksen toiminnasta toverikunnan puheenjohtajana on olemassa hänen kirjoittamansa "Lukukausikertomus" kevätlukukaudelta 1861. Se oli ensimäinen laatuaan ja kenties hänen omasta alotteestaan syntynyt. Siinä tavataan muutamia seikkoja lukiolaisten elämästä, jotka ehkä ansaitsevat mainitsemista. — Syyslukukautena oli nimimerkki —n—d—n (J. R. Aspelin) ehdottanut, että toverikunta ryhtyisi kirjeenvaihtoon muitten lukioitten toverikuntien kanssa.[36] Kirjeissä kerrottaisiin mitä merkittävää toverikunnan piirissä oli tapahtunut, annettaisiin tietoja tavoista ja uusista yritteistä sekä esitettäisiin mitä kulloinkin nuorison mieltä etupäässä kiinnitti, ja siten herätettäisiin henkistä yhteyttä toverikuntien välillä. Kevätlukukauden ensimäisessä konventissa päätettiin toteuttaa tämä tuuma, ja viikon päästä Gummerus luki julki ehdotuksen kirjeeksi Kuopion lukiolaisille. Se hyväksyttiin ja lähetettiin 11 p:nä helmikuuta. Aluksi kirjoitettiin ainoastaan Kuopioon, syystä että sikäläisessä lukiossa oli paljo pohjalaisia. Kolme viikkoa myöhemmin tuli vastaus, jossa kuopiolaiset lämpimin sanoin ilmaisivat tyytyväisyytensä vaasalaisten alotteeseen. — Samana iltana ja saadun kirjeen johdosta toverikunta päätti vastedes joka vuosi Concordian-päivänä, helmikuun 18:ntena, viettää yhteyden ja sopusoinnun juhlan — siten noudattaakseen Kuopion lukiolaisten esimerkkiä. — Toverikunnan tärkein päämäärä oli kohottaa jäsentensä siveellistä kantaa, ja Gummeruksen aikana oltiin siinä kohden entistä hartaampia. Joulukuun 1 p:nä 1860 hän oli kutsunut luokseen seitsemän toveria — Gustaf Johansson, joka oli mukana, muistaa saapuville tulleista ainoastaan O. A. Forsénin ja P. Östringin — neuvottelemaan pahojen tapojen poistamisesta toveripiiristä. Silloin päätettiin mahdollisuuden mukaan tehdä loppu väkijuomien käytöstä, kortinpelistä ja "lunttaamisesta", ja pääasiassa — jollei pitkäksikään aikaa — he onnistuivatkin pyrinnössään. Erittäin mainitsee Gummerus, että syyslukukautena oli julistettu ankara kielto rahapeliä vastaan. Kumminkin oli kevätlukukauden alkupuolella jälleen 8 toveria havaittu syypääksi tähän rikokseen, ja asia otettiin konventissa käsiteltäväksi. Kun syyllisiä tutkittaessa selvisi, että kolme oli vain sattumalta joutunut joukkoon, nämä vapautettiin edesvastuusta, mutta viidelle toiselle annettiin valittavaksi joko luvata koko lukioaikansa olla korttia pelaamatta taikka tulla suljetuksi pois toverikunnasta. He puolestaan väittivät, että asia kuului heidän yksityiseen elämäänsä, joka oli toverien arvostelun ulkopuolella, ja kieltäytyivät mitään lupaamasta, ja silloin heidät erotettiin muitten yhteydestä. Mutta juttu ei päättynyt siihen. Tuomitut kirjoittivat asiasta entisille tovereilleen Helsinkiin toivoen saavansa heiltä tukea kannalleen, ja kun se tuli tunnetuksi konventin puolella, pyydettiin sieltäkin päin lausuntoa Helsingistä. Jonkun ajan päästä tuli kolme vastausta, joissa kaikissa toverikunnan mielipide tunnustettiin oikeaksi. Nyt ryhdyttiin uudestaan välipuheisiin erotettujen kanssa, mutta eivät he vieläkään taipuneet. Silloin päättivät ylimmän luokan oppilaat, että he tultuansa Helsinkiin yksimielisesti vastustaisivat kortinpelaajain hyväksymistä Pohjalaisosakunnan jäseniksi, ja tämä uhka vihdoin vaikutti, että uppiniskaiset myöntyivät. Kinastuksen lopputulos, Gummerus kirjoittaa, oli siis: 1) että kortinlyönti ehdottomasti kiellettiin ja 2) että toverikunnan tuomio-oikeus jäsentensä suhteen siveellisissä asioissa tunnustettiin. — Lopuksi on mainittava, että lukiolaiset eroavalle, Sääksmäen kirkkoherraksi nimitetylle kreikankielen lehtorille, toht. Cannelinille antoivat muistoksi hopeisen kannun, jonka. O. Donner ja G. Smirnoff olivat ostaneet Helsingissä. Lahjoittajain toivomuksesta oli Donner myöskin varustanut kannun kreikan- ja suomenkielisillä kirjoituksilla, joista jälkimäinen kuului: "Vanhalle opettajalle Gustaf Cannelin kiitollisuudella Vaasan lukiolaisilta 1861."

Loppusanoissaan Gummerus arvelee toverien kuluneena lukukautena edistyneen siveellisyydessä, "ja jos vain uusikkokekkerit voitaisiin lakkauttaa, niin olisi hyvä tulos pian näyttäytyvä — Vaasan lukio tuottaisi kykeneviä ja nimensä arvoisia kansalaisia isänmaalle."