Tunnettuna kirjailijana ja hupaisena seuramiehenä Gummerus oli huomattava ilmiö Oulussa, joten ymmärrettävää on, että hän pian oli tutustunut kaupungin "sosieteettiin" ja säännöllisesti nähtiin sekä yksityisten perheitten kutsuissa että julkisissa iltamissa. Mutta miten ystävällisesti häntä kohdeltiinkaan, ei tämä elämä tuottanut hänelle tyydytystä. Ensiksikin hän oli tyytymätön Oulussa vallitsevaan ruotsalaisuuteen. Niin hän esim. marraskuulla kertoo olleensa muutamassa (ylioppilastalon hyväksi toimeenpannussa) iltamassa, johon turhaan oli Staavaa odottanut ja joka muutoinkin oli ikävä, syystä että kaikki oli kauttaaltaan ruotsalaista. Hän oli suomenkielisessä, runomittaisessa puheessa esittänyt Oulun naisten maljan ja "hienosti moittinut" oloja; sitä ei kuitenkaan ymmärretty, vaan naiset pyysivät saada runon — hän oli luvannut painattaa sen Oulun Wiikkosanomiin (n:o 46). Tammikuulla (1870) hän eräässä toisessa iltamassa piti suomenkielisen esitelmän, ja silloin oltiin pahoillaan siitä, että hän oli puhunut suomea. Toisena syvempänä tyytymättömyyden syynä oli ristiriita hänen virkatoimensa ja suruttoman elämänsä välillä. Merkittyään useinmainittuun päiväkirjaansa (v:lta 1860): "v.t. uskonnonlehtori Oulussa", hän lisää sanat: "O sancta ironia!" — Kun Gummerus keväällä oli eronnut toimestaan ja palannut Sääminkiin, hän sieltä kirjoittamissaan kirjeissäkin tuomitsee talvikautista elämäänsä, ja saatuaan Staavalta tietää, että Siikajoen pappilaankin oli huhu saapunut hänen iloisesta elämästään Oulussa, hän muun muassa kirjoittaa: "En tiedä, olenko poikkeus ihmiskunnassa, mutta sen tiedän, että sydämeni useimmiten on niin täynnä, niin täynnä rakkautta kaikkeen hyvään ja — kuitenkin! — Voi sentään että ihmisen pitää olla semmoinen! olen usein itsekseni huudahtanut. Aivoni ovat niin täynnä aatteita, etten minä niiden paljouden tähden tahdo päästä oikeaan selvyyteen, ne ajavat toisiaan niinkuin pilvenhattarat taivaalla ja pyrkivät monesti lamauttamaan kaiken toiminnan." — Tämä mielen levottomuus saa hänet jälleen ajattelemaan papinuraa. Kesällä hän yliskamarissaan, jolle sisaret olivat antaneet leikkinimen "bahytt", lukeekin hepreaa ja mietiskelee, onko hänen syksyllä suorittaminen kasvatustieteen tutkinto vai onko hänen ryhdyttävä tentteihin joko teologiankandidaatti- tai papintutkintoa varten.

Miettien näitä ja muita kysymyksiä, jotka koskivat hänen tulevaisuuttaan Staavan kanssa, lähti Gummerus syksyllä Helsinkiin. Siellä hän meni professori A. W. Ingmanin puheille saadakseen hyviä neuvoja, ja keskustelu päättyi niin, että hän huomasi parhaaksi ensin suorittaa kasvatustieteentutkinnon ja sittemmin virkaatoimittavana koulunopettajana käydä papintutkintoon käsiksi. Mutta niinkuin jo tiedämme, oli Gummeruksen vaikea pitää kiinni valitsemastaan päämäärästä. Vaikka hän kirjoittaa, että valtiolliset kysymykset ja fennomania, jotka ennen olivat kiinnittäneet hänen mieltään, nyt olivat joutuneet syrjään, hän kumminkin pian oli sekaantunut aivan toisiin puuhiin kuin tutkintolukuihin. Ja kuinka hän olisikaan voinut jäädä osattomaksi siitä innostuksesta, jolla hänen ystävänsä ja toverinsa seurasivat Kaarlo Bergbomin tänä syksynä (1870) toimeenpanemia puhe- ja ooppera-näytäntöjä, joissa rva Raa ja Ida Basilier loistivat! Gummerus suomensi "Orleansin neidon" jäähyväismonologin edelliselle näyttelijättärelle ja tietysti hän myöskin kävi teatterissa kuulemassa, miten se soi hänen huuliltaan. Ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut pysyä väliäpitämättömänä, kun puolueet taistelivat keskenään siitä, oliko suomenkielellä oleva kunniasija ylioppilastalon vihkiäisissä vai eikö! Tietysti hän oli mukana lukuisissa kokouksissa, joissa asiaa pohdittiin, ja niinkuin ennen olen kertonut (Muotoja muistik. I, s. 70), oli se juuri Gummerus, joka "välikysymyksellään" sai J. V. Snellmaninkin Pohjalaisten Porthaninjuhlassa julkilausumaan ajatuksensa samasta riitakysymyksestä. Itse vihkiäisjuhlassa hän ei ollut saapuvilla (samasta syystä, joka sai useimmat hänen ystävänsäkin jäämään siitä pois), mutta kyllä toisen päivän päivällisissä (niinkuin hän Staavalleen kertoo). Vihdoin Gummerus tänä syksynä toimitti painoon romaaninsa "Ylhäiset ja Alhaiset". Käsikirjoituksen (s.o. Suomettaressa 1865 julkaistun ensimäisen laitoksen) korjaus, uuden painoksen oikaisuluku y.m. vei enemmän aikaa kuin hän oli voinut aavistaakaan. Mutta kun kaikki oli ohi, hän saattoikin itsetietoisesti kirjoittaa (7/12 1870): "Jouluksi taikka jo ensi maanantaina ilmestyy suomenkielinen romaani, oikeastaan ensimäinen alkuperäinen romaani tällä kielellä, ja se on — arvaapas keneltä? Olen itse kustantanut sen ja tarjonnut sen tilattavaksi. Listoja olen lähettänyt useihin kaupunkeihin ja saanut tilaajia enemmän kuin toivoinkaan. Leontine täti Vaasassa on hankkinut 23 tilaajaa. Täällä olen saanut lähes 200. Siitä tulee yritys, joka kannattaa. — — On kuitenkin ansio tehdä mitä voi ja mihin on lahjaa, ajattelen minä, kun huomaan, että ei ole ollut aikaa siihen, jota varten oikeastaan tulin tänne tänä syksynä." —

Jos Gummerus olisi tahtonut antautua yksinomaan kirjailijaksi, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta siihen. Puhumatta siitä, että Uusi Suometar mielellään julkaisi hänen kertomuksiaan, mainitsee hän erään kirjankustantajan tilanneen häneltä romaanin sekä Pietarista vastaanottaneensa kehotuksen tulla sinne uuden suomalaisen lehden toimittajaksi 1500 ruplan vuosipalkasta. Gummerus ei luvannut mitään kustantajalle, ja vielä vähemmän häntä halutti lähteä Pietariin kilpailemaan vanhan ystävänsä August Hagmanin kanssa. Ainoastaan U. S:lle hän kirjoitti tarinan "Revontulet", mutta sen jälkeen hän joululomaksi muutti. J. V. Calamniuksen kanssa Janakkalaan[55] lukeakseen kasvatustieteen historiaa. Sillä nyt jos koskaan oli tutkinto suoritettava. Ja niin todella tapahtuikin, vaikka kyllä kevätlukukausi 1871 oli kaikkea muuta kuin suotuisa yliopistollisille töille. Sattuivatpa silloin naukujaiset prof. Nordqvistin kunniaksi,[56] joiden johdosta yliopisto oli lähellä tulla suljetuksi. Totta kyllä Gummerus ei ollut osallinen konsertissa (niinkuin kumminkin Oulussa oli kerrottu!) — hän vain "käveli Jonathan veljensä ja parin vanhemman herran kanssa toisella puolen esplanaadia", mutta kyllä sitä seuraava hälinä häiritsi häntäkin. Kun pelko yliopiston sulkemisesta oli huipullaan ja sentähden tutkintoja suoritettiin tulisessa kiireessä kävi Gummeruskin klo 10 illalla professori Cleven luona neuvottelemassa mitä oli tehtävä, jos parooni Kasimir von Kothen todella seuraavana päivänä (5/5 1871), jolloin ylioppilaat olivat klo 12:ksi kutsutut juhlasaliin, julistaisi pelätyn tuomion. Tyynimielinen professori ei uskonut niin tapahtuvan, mutta jos saataisiin asiasta varma tieto, suostui hän toimeenpanemaan julkisen tutkinnon klo 8 aamulla, ilman edellä käypää tenttiä, johon ei olisikaan ollut aikaa. Onneksi vaara meni ohi, ja Gummerus suoritti tutkintonsa tavallisessa järjestyksessä toukokuun viimeisenä päivänä.

Samana iltana Gummerus kutsui lähemmät tuttavansa ja toverinsa Kleineh'n hotelliin jäähyväiskekkereihin. Paitsi muita puhui Yrjö Koskinen isännän kunniaksi ja huomautti, että maailma näyttää toisenlaiselta kuin ennen sille, joka eroten yliopistosta astuu käytännöllisiin virkatoimiin; elämäntehtävä tulee silloin pääasiaksi, ja kotielämä korvaa tuhatkertaisesti toverielämän, mutta semmoista kotielämää varten tarvitaan toinen, joka on osallinen kaikessa, ja hän toivotti Gummerukselle sellaista toveria. Vastatessaan puheeseen Gummerus myönsi jo löytäneensä elämäntoverin, mutta kun häntä vaadittiin ilmottamaan morsiamensa nimi, niin hän ei tyydyttänyt ystäviensä uteliaisuutta. — Kumminkin hän nyt kenenkään tietämättä tilasi kihlasormuksen, johon kaiverrettiin nimi "Karl", ja lähetti sen Staavalle. Valitettavasti sormus oli liian pieni, ja senkin tähden jäi sormusten vaihto ja kantaminen — s.o. kihlauksen julkiseksi tekeminen — vieläkin tuonnemmaksi.

Gummeruksen yliopistoaika oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta. Hän kirjoittaakin jo väsyneensä "ylioppilaan iloiseen elämään" ja, vaikka onkin vähän surumielinen, toivovansa enemmän tyydytystä ja iloa tulevasta toimestaan. Luettuansa Gummeruksen ansioluettelon (hän haki tänä keväänä, vaikka turhaan, Backmanin stipendiä) Cleve oli lausunut: "Maisteri on kuitenkin aikaansaanut paljon, sillä vaaditaanhan sentään jotakin saadakseen, niinkuin maisteri, sijan Suomen kirjallisuushistoriassa." — Kertoessaan tästä morsiamelleen Gummerus sanoo Cleven imarrelleen häntä; hänestä itsestään oli muka hänen sisällinen kehityksensä suuriarvoisempi kuin tuo näkyvä, joka on kiinnittänyt hänen nimensä kirjallisuushistoriaan. Epäilemättä oli Cleven arvostelu hänen ylioppilasajastaan oikeampi, sillä mitä hän olikaan kokenut, ei hänen luonteenlaatunsa ollut suuresti entisestään muuttunut. Se on seuraavasta näkyvä.

Vasta kesäkuun 9 p:nä Gummerus lähti Helsingistä. Äkkinäinen taudinkohtaus, joka onneksi oli ohimenevää laatua, esti häntä ennen matkustamasta kotiin, jossa häntä kuitenkin oli hartaasti odotettu — isän häihin (6/6). Rovasti Gummerus meni näet uusiin naimisiin nti Rosalie Tavastin kanssa, joka oli samanikäinen kuin vanhimmat lapsipuolensa.[57]

Uuden "äidin" ilmestyminen perheeseen oli tietysti suuri yllätys lapsille, mutta kaikesta päättäen se ei aikaansaanut mitään syvempää häiriötä. Kalle kirjoittaa siitä monesti morsiamelleen, ja näyttää siltä, että hänen syvä kunnioituksensa isäänsä kohtaan, nuoren rouvan vaatimattomuus ja kaikkien halu rauhassa suoriutua oudosta pulmasta vei siihen tulokseen, että perhe pysyi eheänä ja onnellisena. — Laajemmin puhumatta asiasta mainitsen vain, että Gummerus juuri tässä asiassa ehkä paremmin kuin missään muussa osotti, etteivät seuraavat sanat eräässä kirjeessä olleet turhaa pakinaa: "Jo lukioajoista saakka olen koettanut tutkia ihmissydäntä, sen avuja, vikoja ja oikkuja" — hän oli siten oppinut elämääkin varten.

Aika oli kiusallinen niille, jotka Gummeruksen tapaan toivoivat päästä vakinaiseksi koulunopettajaksi. Kouluylihallitus, parooni v. Kothen päällikkönä, jonka hallinnon alaiseksi koululaitos oli joutunut, oli tekeillä olevien muutosten ja uudistusten tähden päättänyt olla vastaiseksi nimittämättä opettajia avonaisiin virkoihin. Määräykseen tilapäisesti hoitaa toista tai toista virkaa oli vaikea kiinnittää tulevaisuuden suunnitelmia, ja varsinkin kihloissa oleva mies siitä kärsi. Gummerus ajatteli sentähden vieläkin sokeainkoulun opettajanvirkaa ja hakikin sitä, sillä se oli vakinaisesti täytettävä, mutta sittemmin hän peruutti hakemuksensa hakeakseen toista samanlaatuista virkaa, nimittäin uskonnon lehtorin virkaa Tammisaaren syksyllä avattavassa uudessa naisseminaarissa ja, varmuuden vuoksi, myöskin uskonnon kollegan sijaisuutta Kokkolan lyseossa. Siitä aiheutui omituinen selkkaus, joka tässä on kerrottava.

Kun hakuaika seminaarinlehtorin virkaan heinäkuun 27 p. päättyi, julisti kouluylihallitus Gummeruksen pätemättömäksi ja määräsi hänet v.t. kollegaksi Kokkolaan. Näin kerrottiin sanomissa samalla, kun edellinen virka uudestaan julistettiin haettavaksi. Toimenpide oli kuitenkin liian hätäinen, sillä Gummerus oli anonut saada suorittaa käytännölliset kokeet virkaa varten täyttääkseen mitä häneltä puuttui pätevyysehdoissa, ja jonkun ajan päästä ilmestyikin sanomiin entisen tiedonannon peruutus. Gummerus lähti siis elokuun lopulla jälleen Helsinkiin mainitulta kokeita varten, sillä virka Tammisaaressa oli hänestä edullisempi kuin vastaavat virat lyseoissa, ja saatuansa sen hänellä olisi koti tarjottavana morsiamelleen. Helsingissä selvisi hänelle pian, että viranomaiset eivät katsoneet häntä sopivaksi seminaariin, jossa oppilaat olivat täyskasvuisia neitosia — hän oli näet naimaton! Ymmärrettävästi tämä tieto painoi hänen mieltään, kun hän normaalikoulussa suoritti kokeensa suuren kuulijakunnan, kouluylihallituksen jäsenten, senaattori (J. Ph.) Palménin, (Uno) Cygnaeuksen, professori Cleven y.m. saapuvilla ollessa, ja seuraus oli, että hän onnistui huonommin kuin ehkä muuten olisi käynyt. Sen hän itsekin huomasi, mutta kumminkin oli hänelle kerrassaan odottamatonta se mikä tapahtui: hänet julistettiin kelpaamattomaksi! — "Mitä minun tulee nyt tehdä?" hän kysyy masentuneena, "lähteäkö Kokkolaan? Olisihan se elää kouluylihallituksen armosta, sillä jos kokeeni eivät kelvanneet kyseessä olevaa virkaa varten, kuinka voin pitää itseäni kykenevänä opettamaan samaa ainetta toisessa koulussa? Kenties olisi paras kohta ruveta papiksi — silloin ei minulla ainakaan olisi tekemistä nykyisen kouluylihallituksen kanssa, ja olisihan koulu-ura aina avoinna. — — Santeri oli kuulemassa kokeitani, en sentään halua luottaa hänen arvosteluunsa, sillä silloin minun täytyisi syyttää tuomareitani vääryydestä ja sitä en mitenkään tahtoisi; sitä vastoin koetan vakautua siitä, että kokeitani todella ei voitu hyväksyä. — Tietysti itserakkaus siitä kärsii, että sitä sillä tavoin loukataan, mutta sen tiedän, että se on minulle terveellistä." —

Kirjoitettuaan edelliset sanat Gummerus päätti mennä Cleven luokse sanomaan suoraan mitä ajatteli arvostelusta. "Hän vastaanotti minut mitä suurimmalla ystävyydellä. Minä ilmotin suoraan asiani ja lisäsin: päättääkseni kokeitteni tuloksesta — en minä kelpaa koulunopettajaksi. Silloin Cleve pyysi, etten minä mitenkään uskoisi, että arvostelu oli tarkottanut minun opettajakykyäni, vaan minut oli julistettu kelpaamattomaksi sentähden, että minut katsottiin sopimattomaksi siihen paikkaan, jota olin hakenut. Hän kehotti minua anomaan, että nyt suorittamani kokeet hyväksyttäisiin toisia uskonnonopettajanvirkoja varten kuin opettaja- taikka opettajatarseminaareissa, ja siihen kyllä suostuttaisiin. Minä huomautin, että arvostelijoiden olisi tullut antaa arvolause kokeistani eikä sopivaisuudestani sinne taikka tänne. Hänen käsityksensä oli toinen, ja niin me erosimme." — Gummeruksen mielestä oli kouluylihallitus kohdellut häntä niin mielivaltaisesti ja kohtuuttomasti, että hänen oli mahdoton siihen mukautua. Hän päätti sentähden kieltäytyä vastaanottamasta kollegansijaisuutta Kokkolassa ja kohta ryhtyä tentteihin papintutkintoa varten. Parin viikon päästä hän arveli olevansa valmis suorittamaan dogmatiikan tentin Granfeltilla ja ennen joulua exegetiikan Ingmanilla. — Hän pyytää morsiantaan lausumaan ajatuksensa tästä päätöksestä ja toivoo, että hän sen hyväksyy.