* * * * *

Ei ole paljon lisättävää Gummeruksen elämästä 1867 ja alkupuolella vuotta 1868. Muistan hänet näiltä ja myöhemmiltä ajoilta iloisena osanottajana suruttomaan ylioppilaselämään — tenttiluvut näet eivät estäneet häntä olemasta mukana. Samoin kuin Aug. Hagman, joka sentään harrastuksissaan oli vakavampi, oli Gummeruskin toveriseurassa aina iloisen pakinan alkuna ja aiheena. Jos näet on olemassa vakavia luonteita, joita aina puhutellaan vakavasti, on toisiakin, joita tavatessa aina koetetaan lausua enemmän tai vähemmän onnistuneita sukkeluuksia siinä varmassa olettamuksessa, että vastaus on oleva viritetty samaan äänilajiin. Näitä jälkimäisiä oli Gummerus ja semmoisena hän oli suosittu. Iloisissa juomingeissa hän oli ensimäisiä ja vallattomien kepposten keksimisessä hän oli vieläkin, niinkuin ennen koulupoikana ja lukiolaisena, muitten edellä; mutta silti häneltä ei kielletty arvonantoa: hänen lahjakkaisuutensa oli tunnettu, hänen kansallismielisyytensä taattu samoin kuin sekin, että hän huolimatta monen hetken hillittömyydestä oli aatteen mies. Kuitenkaan toverit eivät tietäneet, että Gummeruksessa yhä edelleen piili herännäisyyden sytyttämä kipinä. Alussa vuotta 1867 hän jälleen oli tuohon vanhaan sisällisen elämänsä päiväkirjaan kätkenyt todistuksen siitä. Hän oli muka vielä huonommalla kannalla kuin kaksi vuotta ennen, "mutta ei sentään ole kadonnut onnellisemman ajan toivo, jolloin Jumala jälleen kutsuu minua".

Keväällä 1867 muutti Gummeruksen perhe Karkusta Sääminkiin. Karkussa oli perhe hyvin viihtynyt, mutta mitä useampi lapsi tuli kouluikään, sitä enemmän menot kasvoivat, ja se sai isän pyrkimään suurempipalkkaiseen pitäjään. Kun muutto tapahtui, eli äiti vielä, ja hänestä tiedetään, että hän mielellään olisi jäänyt Karkkuun elämänsä loppuun, vaikkei hän sentään vastustanut miehensä tuumia. Kalle Gummerus lähti kesäkuun alussa ensi kerran uuteen kotiin, joka erään Saimaanlahden rannalla sijaitsevana luonnonkauneudessa kilpailee Karkun pappilan kanssa. Miten perhe uuteen olopaikkaansa kotiutui, siitä ei ole tarkempia tietoja. Ainoastaan sen olen kuullut mainittavan, että rouva Gummerus, jolla ei kuitenkaan ollut muuta kuin vuoden aika elettävänä, tällä lyhyellä ajalla ennätti jättää kansaan pysyvän muiston. Emma Gummerus oli näet viimeiseen asti sama herttainen, ylevä- ja lempeämielinen nainen ja äiti, sama harras kristitty kuin ennen, ja semmoisena hän eli ja toimi uudessakin kodissa. Kenties oli sellainen papinrouva outo ilmiö Säämingissä; ainakin sanotaan, että ne lämpimät, vilpittömät neuvot ja kehotussanat, joita hänen oli tapana lausua pappilassa käyville pitäjäläisille, tekivät heihin syvän vaikutuksen. Hänen kuolemansa sattui vuoden kauniimmalla ajalla, kesäkuun 26 p:nä 1868, jolloin kaikki lapset olivat kotona kesälomalla. Ja surusanoman levittyä oli nähty, kuinka rakastettu vainaja oli laajoissa piireissä. Pohjanmaalta ja Satakunnasta saakka oli heränneitä ystäviä ja tuttavia joukottain saapunut maahanpaniaisiin, niinkuin herännäisyysliikkeen kiihkeimpänä aikana oli tavallista ollut, milloin joku merkkihenkilö uskovaisten kesken oli päättänyt maallisen vaelluksensa. Kalle Gummeruksesta mainitaan, että hän osottaen äitivainajansa kiharoita oli sanonut olevansa syypää siihen, että ne olivat harmaantuneet.

* * * * *

Saman vuoden elokuulla rovasti Gummerus vanhimman poikansa kanssa kävi Pohjanmaalla. Muun muassa he vierailivat Siikajoen pappilassa rovasti Johan Leonard Gummeruksen luona, joka oli Säämingin rovastin vanhempi veli. Siellä Kalle ensi kerran tapasi 19-vuotiaan Gustava serkkunsa ja mieltyi häneen niin, että hän Oulusta, jonne matkustajat olivat lähteneet Siikajoelta, (18/8) osotti hänelle kirjeen, missä tunnusti rakastavansa häntä ja pyysi häntä omakseen. Tämä kirje näyttää hävinneen, mutta se oli alku vuosikausia kestäneeseen kirjeenvaihtoon, josta useimmat, jollei kaikki, Kallen kirjeet ovat tallella. Näistä kirjeistä selviää sankarimme rakkausromaani, paitsi paljon muitakin hänen elämänsä vaiheita, ja niihin nojaa pääasiassa lähinnä seuraavien vuosien kuvaus.

Gummerus ei ollut — niin hän itse väittää — ennen ketään rakastanut. "Kertomuksissani on rakkaus useimmiten ollut se perustus, jolle olen perustanut ratkaisun, ja kuitenkin, kuinka kaukana olenkaan ollut todellisuudesta!" Nyt vasta hän tiesi mitä rakkaus oli ja merkitsi. — Siihen tapaan kosija laajasti ja hehkuvasti kirjoittaa Säämingin pappilasta, missä sunnuntain aamupäivällä istuu sievässä kamarissaan, akkunain edessä Saimaan lahti niemilleen ja saarineen, ja hän rukoilee serkultaan vastausta Oulusta päin tekemäänsä painavaan kysymykseen. Kalle oli näet kyllä isänsä kanssa paluumatkalla vielä poikennut Siikajoen pappilaan ja puhutellut Staavaa, mutta tämä ei ollut antanut myöntävää vastausta, jollei kieltävääkään, vaan vaatien, että alkanut suhde oli pidettävä salassa, lykännyt ratkaisun tuonnemmaksi. "Jaa-sana", hän kirjoitti (lokakuulla), "sietää miettimistä, sillä kerran sanottuna se on sanottu". Nämä sanat ilmaisevat Staavan luonteenlaadun, joka oli aivan toisenlainen kuin kosijan. Hän oli tyynimielinen, käytännöllinen, järkevä tyttö. Ulkonäöltään hän oli sievänlainen, mutta ei kaunis, ja semmoisena hän ei ollut enemmän tottunut sytyttämään sydämiä ja itse ensi näkemältä syttymään kuin yleensä harkitsematta noudattamaan tunteitaan. Joko hän siis oli epävarma omasta taipumuksestaan taikka epäili kaunopuheliaisen serkkunsa, vilkasluontoisen fantasiaihmisen rakkauden kestävyyttä, totta on, että Staava piti Kalleansa kireällä. Vuosikausia tämä sepitti hänelle kirjeitä, jotka pääsisällykseltään eivät suurestikaan vaihdelleet, mutta vastaukset viipyivät kauan, sittenkään olematta pyyntöjen ja toivomusten mukaisia. Kun morsian vihdoin oli antanut "jaa'nsa", hän ei sentään suostunut kihlauksen julkaisemiseen, ja kun hän oli siihen myöntynyt, ei hän pitkään aikaan halunnut antautua puhumaan häittenvietosta.

Yksi syy, miksi Staava viivytti ratkaisua, oli nähtävästi se, että hän tahtoi odottaa, kunnes Gummerus oli päässyt vakinaiseen virkaan, joka turvasi heidän toimeentulonsa. Käytännöllisenä tyttönä, mutta ehkä vielä enemmän rikkaana perijättärenä hän pani siihen painoa: hänestä olisi ollut masentavaa mennä miehelle, joka ei tullut toimeen omilla varoillaan. Tämä selittää miksi näemme Gummeruksen kohta kosintansa jälkeen harrastavan viransaantia — että hän siinä onnistui verraten myöhään, riippui osaksi silloisista kouluoloista, osaksi tietenkin hänestä itsestään. Jo mainitussa ensimäisessä kirjeessään Säämingistä hän kertoo aikovansa Kuopioon perustettavan sokeainkoulun opettajaksi ja hän oli anonut matkarahaakin valmistuaksensa siihen toimeen. Vastausta odottaessaan hän oli päättänyt jäädä syksyksi kotia. Lokakuun lopulla me kumminkin tapaamme hänet Helsingissä. Silloin hän syystä tai toisesta oli luopunut edellisestä tuumastaan ja päättänet hakea historian lehtorin virkaa Haminassa; pääkaupunkiin hän oli lähtenyt suorittaakseen kasvatustieteen tutkinnon. Hän asui yhdessä "viiden Gummeruksen [s.o. veljen] ja kahden Nyholmin" kanssa (ylioppilaita ja normaalikoululaisia), auskulteerasi normaalikoulussa, antoi suomenkielentunteja neideille Frosterus, [Fanny] Churberg ja Sandman [Vaasasta] ja otti tietysti entiseen tapaan osaa toverielämään (m.m. hän oli Porthaninjuhlassa).[53] Että hän myöskin oli jälleen ryhtynyt kirjailijatoimeensa, sitä hän ei suorastaan Staavalle tunnusta, mutta niin oli sittenkin laita. Ystävänsä Aug. Hagmanin pyynnöstä hän näet suostui antamaan kaunokirjallisia lisiä Pietarin Sanomiin, jota paitsi hän v. 1869 alkavaan Uuteen Suomettareen sepitti pitkän historiallisen kertomuksen ("Rollijärven avannot"). Asian laita oli semmoinen, että Staava ei suurestikaan välittänyt serkkunsa kirjailijapuuhista, ja sen vuoksi kai tämä niin vähän niistä puhuu. Ainoastaan Hagmanille antamansa lupauksen hän mainitsee, sanoen sen antaneensa, vaikka "jo aikoja sitten oli saanut kylläkseen sanomalehtiinkirjoittamisesta"; samassa hän sentään lausuu toivomuksen, että setä tilaisi Pietarin Sanomat, jotta Staava saisi lukea hänen kertomuksensa. — Ennen joulua Gummerus kävi Haminassa suorittamassa kokeita; menestys oli kai huononlainen, koska häntä ei otettu huomioon virkaa täytettäessä.

Kevätkautena 1869 Gummerus edelleen oleskeli Helsingissä ylempänä mainittua tarkotusta varten. Helmikuulla hän laajanlaisesti kertoo Takasen iltamasta[54] ja pyytää Staavaa "maisterikatrilliin" keväällä toimeenpantavissa maisterivihkiäisissä — "ja vaikkapa tyttö asuisi Muonioniskassa, niin ei muu tule kysymykseen kuin että semmoiseen pyyntöön vastataan: 'tulen'" — niin oli muuan kandidaatti väittänyt valmistavassa kokouksessa. Siihenkään Staava ei kohta antanut varmaa vastausta, mutta maaliskuulla hän matkusti Vaasaan tätinsä, Leontine Gummeruksen, luokse, ja olihan se jo Helsinkiin päin. Kalle olettikin hänen tulevan ja kutsui hänet seppeleensitojattarekseen. Kumminkin Staava vasta toukokuun loppupuolella ilmotti tulevansa; matkan mahdollisuus oli riippunut siitä, voisiko täti heikon terveytensä tähden seurata häntä Helsinkiin — siihen aikaan näet ei tullut kysymykseenkään että nuori tyttö olisi yksin antautunut semmoiseen vaaralliseen yritykseen. Säämingistä Kalle sai vieraakseen Emmi sisaren, mutta isä ei kyennyt matkaan, sillä hän oli keväällä sairastanut lavantautia eikä vielä ollut täysin toipunut. — Syystä että Staava oli Helsingissä, ei ole kirjettä laakerijuhlasta, vaan täytyy lukijan täyttää aukko kuvittelemalla, miten hän sitoi seppeleen kosijalleen ja tanssi hänen kanssaan maisterikatrillin — kuitenkaan vastaamatta lähes vuoden vanhaan polttavaan kysymykseen! Nähtävästi Kallella sentään ei ollut epätoivon syytä, sillä jos Staava olisi aikonut antaa hänelle rukkaset, hän tuskin olisi suostunut seuraamaan serkkujansa Sääminkiin, jonne yhdessä lähdettiin Viipuriin menevässä laivassa. Kesä oli arvatenkin hupaisa, joskin Staava, joka viipyi Säämingissä elokuun loppupuoleen asti, vasta lähtöpäivänä lausui sanan, jota kosija niin kauan oli odottanut. Se tapahtui Kankais-saarella, johon rovasti oli rakennuttanut kesäasunnon ja jossa nuoriso mielellään oleskeli — mutta, niinkuin ennen on mainittu, morsian vaati, että kihlaus oli pidettävä salassa.

Kasvatustieteen-tutkinto oli vielä suorittamatta, ja se lykkäytyi yhä edemmäs, kun Gummerus vastaanotti määräyksen alkavana lukuvuotena (1869—70) hoitaa uskonnon lehtorin virkaa Oulun lyseossa. Ennenkuin lähti sinne, hän kävi Helsingissä suorittaakseen tutkinnon dogmatiikassa, mutta jostakin syystä jäi sekin tekemättä. Sieltä hän muun muassa kirjoittaa Staavalle: "Eilen tapasin Ahlqvistin kadulla. Hän sanoi, että hänellä oli kirje 'sinun morsiamellesi', se oli tullut sinun lähdettyäsi täältä. Jälleen täytyi minun panna vastalause tuota nimitystä vastaan, jota hän käytti sinusta, rakas Gustava. — 'No, no, niin täällä on puhuttu', vastasi hän. Muuten hän oli hyvin ystävällinen." — Tietenkään ei tämä kihlaus ollut helpommin salattavissa kuin muutkaan, ja sentähden Gummeruksen oli tavantakaa, samoin kuin Ahlqvistille, vakuutettava tutuilleen ja ystävilleen, että huhu oli perätön. Hänestä oli tämä salamyhkäily aivan turhaa, eikä hän laiminlyönyt morsiamelleen kertoa tällaisista kohtauksista. Hän toivoi kai, että Staava luopuisi "lapsellisesta" päähänpistostaan, mutta neiti oli tässä asiassa yhtä luja kuin edellisessäkin — hän odotti aikaansa.

Oulussa Gummerus oli lähellä morsiantaan, mutta kun kihlaus oli salattava, eivät he usein tavanneet toisiansa. Kirjeenvaihto oli siten järjestetty, että sulhanen sai kirjeensä tulevan kälynsä, Staavan vanhemman sisaren, Marin, kautta, joka oli naimisissa kauppias Sakari Castrénin kanssa. Paitsi tätä sisarta oli Oulussa myöskin Staavan vanhempi, liikemieheksi ruvennut veli, Janne, ja muitakin sukulaisia. Näiden kanssa Gummerus aluksi seurusteli. Tähän aikaan, syyskuulla, tapahtui, että Gummeruksen luokse tuli pari talonpoikaa lähetystönä Oulun seudun pitäjistä tuoden hänelle kunnialahjana kultaisen kantasormuksen, jonka sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat: "Muisto Suomettaren kaunokirjoittajan ystäviltä 13/8 1869." Sormus oli ostettu rahoilla, jotka olivat kootut talonpoikien kesken, ja heidän puolestaan lausui lähetystö sulimmat kiitokset entisistä Uuteloista ja toivomuksen, että hän vastedeskin huvittaisi heitä uusilla kertomuksilla. Tämä kunnianosoitus, ensimäinen laatuaan maassamme, ei voinut olla Gummerusta liikuttamatta, ja se selittänee osalta, että hän edelleen kirjoittikin novelleja Suomettareen, kunnes sai Jyväskylässä muita julkaisuja hoidettavakseen. Hän tiesi, että hänellä yhteisessä kansassa oli kiitollinen yleisö.