"Merkki rinnassa" on juoneltaan romaanintapainen, siinä kun kuvataan, miten sukulaiset odottavat mahtavan Suursaaren omistajan kuolemaa, miten testamentti määrää tilan vainajan aviottoman tyttären pojalle ja miten toiveissaan pettyneet sukulaiset koettavat saada kokemattoman perijän valtaansa hyötyäkseen hänestä. Merkki rinnassa on luonnon synnyttämä, mutta sillä ei ole mitään varsinaista merkitystä juoneen nähden. "Ystäväni kohtalo" on siinä, että ylioppilas, lautamiehen poika, saa omakseen kreivin tyttären, Laura A:n. Kuinka Laura oikeastaan niin silmittömästi rakastui nuorukaiseen, jää selittämättä; pääviehätyksenä on sujuva kertomistapa. — "Sukuhauta" on sekin noita romaanintapaisia kertomuksia, jotka sekä liiallisen romanttisuuden että esityksenkin puolesta ovat ehdottomasti heikompia kuin toiset. Päähenkilö on roistomainen kauppapalvelija Aelen, joka menee kihloihin rikkaan kauppiaan tyttären, Emman, kanssa, Ruotsinmatkalla kihlaa toisen tytön, kotia tultuaan surmaa Emman työntämällä hänet sukuhautaan ja väärentää hänen isänsä testamentin omaksi hyödykseen. Pahantekijä elää omantunnon vaivaamana kauppaneuvoksena ja kuolee ilman rauhaa, ilman sovintoa. — "Velkakirjain kertomukset" alkavat kehyskertomuksella, jossa kertoja kuvaa levottoman yönsä kauppias A:n kodissa. Näkymätön olento tulivaltikka kädessä avaa kassakaapin oven ja saa velkakirjat kertomaan, missä oloissa ovat syntyneet. Ensimäisen velkakirjan on köyhä mies tehnyt kartanon herralle, joka ilmaiseksi kuittasi korot, mutta sitte se on joutunut kovasydämisen vävyn haltuun. Toinen on tehty, kun varatuomarin täytyi lainaamalla maksaa takaus; pelottava se on joutuneena kauppiaan käteen, joka vihaa lainanottajan perhettä sen vuoksi, että rouva on ylenkatsonut hänen lemmentarjouksensa. Kolmannen synty on kerrassaan lystillinen. Tuhma Mikko on kosinut kaunista Kaisaa, joka on suostuvinaan, mutta sitte uhkaa häntä kauhalla ja mielistelee toisia. Silloin vanhanpuoleinen Sussu itse tarjoutuu Mikolle ja he lähtevät yhdessä pappilaan kuulutusta hankkimaan. Huomatessaan sen Kaisakin pistäytyy mukaan, ja papin edessä morsiamet riitelevät Mikosta, joka sanoo ottavansa Kaisan. Hyvittääkseen Sussua hän tekee tälle 10 ruplan velkakirjan. Neljännen tekee "koulutoverille ja ystävälle" nuori mies, joka ottaa 21 prosenttia lainasta! Viides on kirjoitettu sentähden, että veli tahtoo pelastaa veljen häviöstä. Esko ja Jaska olivat eläneet parhaimmassa sovussa, kunnes Esko käydessään Pohjanmaalla tuli körttiläiseksi. Sitä ei Jaska kärsi, ja veljekset eroavat. Jaska hoitaa taloansa niin huonosti, että se on myytävä huutokaupalla. Sitä ennen Esko kuitenkin maksaa velat, ja sovinto rakentuu veljesten välille. Kuudes tehdään kievarissa, jossa kyytipojat paraikaa kiusaavat ja härnäävät mielipuolta Kala-Jussia. Tämä suuttuu, heittää yhden pojista tuleen, ja kun toiset ovat hänen sieltä pelastaneet, sieppaa Jussi tuhannen ruplan setelipakan pöydältä ja polttaa sen. Rahojen lainaaja ajaa häntä takaa pihalle ja metsään, missä sitte Jussi tavataan tapettuna ja murhaaja itse kylmettyneenä ja hulluna. Seitsemäs asiapaperi kertoo, miten kauppias A. vihaa ja kadehtii muuatta kauppapalvelijaa tämän rehellisyyden vuoksi, syyttää häntä aiheettomasti varkaudesta ja salaa häneltä erään haltuunsa joutuneen lahjakirjan, joka olisi saanut vainotun onnelliseen asemaan. Kahdeksas on syntynyt kauppiaan kunnianhimosta. Hän on näet lainannut 10,000 ruplaa kreiville, joka lupaa hankkia hänelle kauppaneuvoksen arvonimen. Kreivi häviää lupaustaan täyttämättä, velkaansa maksamatta. — "Hän sai Kaisansa" on hauskasti kerrottu jutelma siitä, miten eräs kunnon renki viekkaudella sai rikkaan talollisen tyttären. Hän suututtaa näet isäntää niin, että tämä lyö häntä puukolla ja sovitukseksi myöntyy antamaan tyttärensä. Kun vävy aikoja myöhemmin tunnustaa menettelynsä, appivaari tunnustaa, ettei hän olisi voinut parempaa vävyä saada. — "Kuinka kuritetaan pahankurinen akka" on hullunkurinen juttu, joka näyttää kuinka 3 kyynärän ja 2 korttelin pituinen Kalle, jota 2 kyynärän pituinen Klaara vaimo on vuosikausia armottomasti kurittanut, erään ylioppilaan neuvosta käyttämällä noitumisen uhkauksia ja — oksennuspulveria tekee akastaan mitä herttaisimman aviosiipan. — "Minun matamini kertoo" sisältää kertomuksen erään ylioppilasmatamin surullisista ja liikuttavista elämänvaiheista. Hän oli kauppiaan tytär ja eli isänsä kuoltua Tammerkosken rannalla (ennen kaupungin perustamista). Äiti kuoli pelastaessaan tytärtään kosken kuohuista. Sitte tyttö tuli erään kunnottoman lääkärin luokse, jossa onnea lupaava rakkaussuhde syntyi hänen ja lääkärin pojan välillä. Isä sai kuitenkin viekkaasti vehkeillen nuoret epäilemään toisiaan ja vietteli tytön, joten tämän elämän onni ei sittenkään voinut korjautua, kun asiain oikea laita oli selvinnyt. — "Kaksi avioliittoa" on vihdoin lyhyt juttu Saisalon kauniista Annasta, joka ensin hylkää köyhän Matin mennäkseen naimisiin pappilan maisterin kanssa, mutta paljon kärsittyään ja vapaaksi joutuneena ottaa Matin ja tulee onnelliseksi.
* * * * *
Umpeen kulunut vuosi oli vanhan Suomettaren viimeinen, ja siihen päättyi Gummeruksen kirjailijatoimen ensimäinen jakso. — Kun Gummerus esiintyi julkisuudessa, oli hän kirjallisesti kovin kokematon. Sen todistaa täysin määrin hänen esikoisensa, "Veljekset". Kumminkin hän jo kahden vuoden päästä kykeni luomaan mitä on suurisuuntaisinta yrittänyt — romaanin "Ylhäiset ja alhaiset". Se osottaa, että hänen kehityksensä oli nopea, mutta silti ei sitä voi sanoa monipuoliseksi taikka laajaperäiseksi. Hänen luontainen kertojakykynsä kypsyi kypsymistään, tuli vapaammaksi ja voimakkaammaksi, mutta itsetietoisena taiteilijana hän tuskin edistyi enemmän kuin hänen elämänkäsityksensäkään laajentui. Syynä tähän oli ensiksikin se, että hän kirjoitti sanomalehteä varten, joka luku luvulta nielaisi hänen novellinsa, ennenkuin se oli valmis, vielä vähemmin korjattu ja toiseksi se, että hänen yleisönsä oli niin tyytyväistä. Ei mikään estänyt Gummerusta käsittämästä kirjailijatointansa yhtä kevyeltä kannalta kuin opintojansa ja elämäänsä yleensä: luonto ei ollut hänen kertojalahjaansa yhdistänyt mitään erikoisempaa kauneudentuntoa, jonka tyydyttäminen olisi pakottanut häntä väsymättömästi huolehtimaan kertomustensa muodollisesta puolesta, eikä hän myöskään suuresti pyrkinyt laajentamaan henkisiä näköalojaan. Milloin elämä tuntui hänestä tyhjältä, hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin hänellä heränneenä oli ollut rauha sydämessään, ja sitä kaivaten hän "Uuteloissaan" painosti niitä samoja henkisiä arvoja, joita hän silloin oli tunnustanut — ei yhdessäkään hän ole puolustanut sitä kevyttä huvituselämää, jota hän enimmäkseen eli ylioppilasvuosinaan. Näin hän, muistaen tai muistamatta mitä äiti oli kirjoittanut sen johdosta, että hänelle oli suotu kirjoittaa julkiseen sanomalehteen, antoi "kynttilänsä loistaa", s.o. kirjoitti niin, että siitä saattoi "olla toiselle tai toiselle hyötyä".
Näin olin jo määritellyt Gummeruksen luomistoimen laadun, kun hänen kirjeissään morsiamelleen tapasin seuraavat sanat, jotka merkillisesti todistavat osanneeni oikeaan. "Rakkautta [sinuun] on minun kiittäminen siitä", hän kirjoittaa (15/8 1869), "että silmäni ovat auenneet huomaamaan, että elämä voi olla oikeaa elämää, ei ainoastaan semmoista tyhjää kuin enin osa ylioppilasvuosinani viettämäni. Ja kun kerran olen sen huomannut, ei liene vaikeata aikaansaada muutosta, sillä usein on tuo entinen tyhjyys minua vaivannut, ilman että olen kyennyt saamaan muuta kuin näennäistä parannusta runoilemalla henkilöitä, jotka olivat minun kaltaisiani ja jotka minä mielikuvitukseni avulla johdatin rauhaan kuitenkaan itse saamatta lepoa ja rauhaa." — Tämän nojassa voimme siis erehtymättä päättää, että esim. Johanneksen, töllin lapsen, pyrkimyksissä päästä selvyyteen elämän päämäärästä ja hänen epäilyksissään on paljon tekijää itseään, jonka tähden myöskin romaanin alkupuoli on onnistuneempi; jälkimäinen puoli, jossa Johannes saavuttaa mielenrauhan, on sitä vastoin vähemmin tyydyttävä, se on mielikuvituksen luoma ilman todellisuuspohjaa.
Ylempänä olen luetellut Gummeruksen lukuisat novellit tältä ajalta, lyhyesti viitaten niiden sisällykseen. Ovathan ne, kätkettyinä kun ovat pian puolen vuosisadan vanhoihin sanomalehtiin, nykyajalle enimmäkseen tuntemattomia, sillä ainoastaan vähäinen osa on kirjan muodossa ilmestynyt. Taiteellisesti heikoimmat ovat ne, joita olen sanonut juoneltaan "romaanintapaisiksi". Niiden sommittelu on sekava, henkilöt ovat tavallista enemmän varjomaisia, ja toiminta liikkuu usein kaupunki- tai muuten ylemmissä piireissä, joista, jollemme niihin lue pappiloitakin, tekijällä näyttää olevan vähän kokemusta. Tuskin onkaan epäiltävissä, että useimmat ovat syntyneet kirjallisista vaikutuksista — niin tutuilta juonet tuntuvat. Ehdottomasti etevämpiä ovat ne novellit, joiden aiheet ovat kansanelämästä ja jotka saivat Bergbomin lukemaan Gummeruksen n.s. "kyläkertomusten" tekijäin ryhmään. Niissä on juoni enimmiten yksinkertaisen selvä, ja niissä tapaa luonteita, jotka epäilemättä nojaavat tekijän tuntemaan todellisuuteen. Erikoisena todistuksena siitä, että Gummerus sommitellessaan jutelmiaan lähti todellisuudesta, joskin hän aina soi paljon tilaa vilkkaalle mielikuvitukselleen, on huomattava, että kertomusten toimintapaikkana niin usein mainitaan Ylikannus, Karkku, Suoniemi ja myöhemmin Savonlinnan seudut, sekä Pietarsaari, Kokkola ja Helsinki, s.o. paikkoja, joilla hän itse oli elänyt. Että siitä huolimatta kuvaukset verraten harvoin tyydyttävät nykyaikaista lukijaa, johtuu yksinkertaisesti maun ja käsitystavan muuttumisesta. Gummerus oli romanttisuuden lapsi — väärin on häneltä vaatia realismia tai naturalismia. Aatteellinen sisällys oli huvittamisen ohella hänestä tärkeintä, ja juuri semmoisena hän lukijoitaan tyydytti. Paljo, jollei kaikki, mikä meistä tuntuu sovinnaiselta hänen kertomuksissaan, oli uutta suurimmalle osalle Suomettaren lukijakuntaa, joka ei ennen ollut mitään senlaatuista lukenut, ja sentähden hän herätti ihastusta ja innostusta laajoissa piireissä ja valmisti niitä ottamaan vastaan mitä vähitellen kasvava kirjallisuutemme oli tarjoava. Miten kevyeltä kannalta Gummerus itse käsittikään tehtävänsä kirjailijatoimensa ensi jaksolla, oli hänen vaikutuksensa ja merkityksensä silloin kumminkin ehkä suurempi kuin myöhemmin. Niinkuin Z. Topelius 1840- ja 50-luvuilla täyttäen Helsingfors Tidningarin runoilijakynänsä tuotteilla oli lehtensä ympäri kerännyt yhä kasvavan ruotsalaisen lukijakunnan, niin Gummerus 1860-luvulla teki Suomettaren suomalaiselle yleisölle viehättäväksi "alkuperäisillä suomalaisilla uuteloillaan" — eikä meillä ole myöhemmin nähty sanomalehtiä, jotka siinä kohden olisivat pystyneet niiden kanssa kilpailemaan. Samoin kuin Topeliuksen on Gummeruksenkin sanomalehtitoimi otettava huomioon kansallisen herätyksen tekijänä.
Mitä tulee Gummeruksen runomuotoisiin sepitelmiin, joita joskus tapaa Suomettaressa, Joukahaisessa y.m., osottavat nekin kielellistä edistystä, jota vastoin ne runolliselta kannalta arvostellen tuskin ansaitsevat enemmän huomiota kuin entisetkään. Merkittävämpiä kuin alkuperäiset runot ovat jotkut käännökset niinkuin esim. Tähtitie taivaalla (Z. Topeliuksen "Vintergatan", Joukahainen V, 1864), Väntrikin markkinamuisto (Suometar 1864 n:o 40), Wilhelm von Schwerin (Suometar 1866 n:o 29) y.m. Gummeruskin kuului siis niihin kirjailijoihin, jotka tänä suomalaisuuden alkuaikana koettivat tehdä suuria ruotsalaisia runoilijoitamme tunnetuiksi suomenkielisten kesken.[51]
III.
Yliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimen toinen jakso 1867-75.
Vuosina 1867—68 Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti. Gummerukselle se oli onni: sanomalehtimiestoimi ei enään estänyt häntä saattamasta opintojaan toivottuun päätökseen. Toimeentulon vuoksi hän sentään oli opettajana vuoro-opetuskoulun suomalaisella tyttöosastolla (1865—68).
Kirjoitettuaan pro gradu syksyllä Gummerus uutena vuotena 1867 alotti tenttinsä, mutta hitaanlaisesti hän nytkin edistyi. Arvatenkin hän oli tuuminut tulla valmiiksi samana vuonna, mutta todellisuudessa hän suoriutui tehtävästään vasta kevätlukukautena 1868. Ja silloinkin vain nipin napin. Filosofiankandidaattitutkinnossa vaadittiin ainakin yhdessä aineessa korkein arvolause, mutta suomenkielessä, joka oli hänen pääaineensa, Ahlqvist myönsi hänelle ainoastaan cum lauden, ja saman arvolauseen hän sai Pohjoismaiden historiassa, vaikka sen edustajaa, professori Z. Topeliusta, pidettiin vähimmin vaativana.[52] Mitä sankarimme oli jälkimäisessä aineessa lukenut, on mahdotonta tarkoin tietää, mutta toverien kesken juteltiin, että hän oli ilmottanut lukeneensa — Välskärin kertomukset! Se oli tietenkin pilapuhetta, eikä Mutter epäillytkään, kenen puoleen hänen oli käännyttävä siinä pulassa, mihin oli joutunut, — jollei hänen onnistuisi ennen lukuvuoden loppua saada yhtä "laudaturia", oli vaara lähellä, että hänen täytyisi uudistaa kaikki tenttinsä. Totta kai runoilija parhaiten ymmärtää toisen runoilijan hädän, Mutter arveli, ja hän sähkötti Lundiin, jonne Topelius oli matkustanut edustaakseen Suomen yliopistoa sikäläisen yliopiston 200-vuotisjuhlassa, ja pyysi, että Setä hyväntahtoisesti korottaisi Pohjoismaiden historian arvolauseen cum laudesta laudaturiksi. Eikä toivo pettänyt. Onko siinä perää, että sähkösanoma tuotiin Topeliukselle keskellä juhlapäivällisiä ja että ne rakastettavat daamit, joiden välissä runoilijamme istui, lämpimästi kannattivat tuntemattoman ylioppilaan pyyntöä, jääköön sikseen; varmaa on, että vastaus, osotettuna ylioppilas Gummerukselle Helsingissä "via Tornio", kuului näin: "Lundin riemujuhlasta lähetän minä Gummerukselle mielelläni laudatur. Ilmota Dekaanukselle. Kaikki suomalaiset tervehtivät. Juhla onnistunut, veljellinen. Topelius." Sähkösanomanvaihto tapahtui 28 p:nä toukokuuta, ja 30 p:nä oli julkinen tutkinto.