Edellisessä on silloin tällöin mainittu joku sana Gummeruksen kirjailijatoimesta tälläkin ajanjaksolla. Täydellisyyden vuoksi on siitä tässä annettava vähän seikkaperäisempiä tietoja. — Aiheena siihen, että hän noin kahden vuoden loman jälkeen alkoi jälleen sepittää Uuteloita, oli Suomettaren uudestaan-syntyminen 1869. Liittymättä toimitukseen hän kuitenkin suostui avustamaan lehteä, ja seitsemän vuoden aikana hän joka vuosi (paitsi 1873) antoikin sille mainitunlaisia lisiä. Siitä, että Gummerus kirjeissään niin harvoin puhuu kirjailijatoimestaan, saattanee päättää, ettei hän nyt antanut sille suurempaa arvaa ja merkitystä kuin ennenkään, mutta siitä huolimatta muodostavat alempana lueteltavat novellit huomattavan osan hänen tuotantoansa.

Uuden Suomettaren kaunokirjallisen osaston ensimäinen novelli on "Rollijärven avannot, kertomus ison vihan ajoilta". Toiminta alkaa Saimaan rannalla, Savonlinnan tienoilla, missä entinen pohjalainen, 80-vuotias sotavanhus Sakari Rajunen omistaa vauraan Hietalahden talon. Rajusen luona asuu kaksi nuorta, hänen veljensä tyttären tytär, Sanna, Pohjanmaalta tullut, ja Kaarle Harkka, liiviläinen, isännän muinaisen sotatoverivainajan poika, ja vanhuksen toivo oli, että heistä tulisi pariskunta, jolle hän voisi talonsa jättää. Sanna ei kuitenkaan voinut rakastaa viekasta, itsekästä Harkkaa, vaan hänen sydämensä kiintyi linnan väestössä palvelevaan pohjalaiseen nuorukaiseen, Maunuun. Verisen kohtauksen jälkeen Harkan ja Maunun välillä jälkimäinen, Sannan avulla, karkaa Pohjanmaalle, jonne toiminta sittemmin vie muutkin henkilöt. — Kertomuksen alkupuoli on vapaasti keksitty; loppupuolen vaiheet kiintyvät historiallisiin tapahtumiin, Napuen tappeluun ja varsinkin Pyhäjoen Ypperin kyläläisten kamalaan teurastukseen Rollijärven rannalla, jossa venäläisten petomaisuus saavuttaa huippunsa. Kansan äärettömien kärsimysten kuvaus tulee niin pääasiaksi, että yksityisten kohtalo menettää mielenkiintonsa. Sanna ja Maunu olivat menneet naimisiin, Harkka venäläisiin liittyneenä vainoo heitä tulisessa kostonhalussaan; Sanna ja Maunu pelastuvat kuitenkin sotaan hukkumasta.

Seuraavan vuoden (1870) marraskuulla luettiin samassa lehdessä pieni kertomus, "Kerta vielä", rappiolle joutuneesta entisestä ylioppilaasta, jonka kertoja, itse ylioppilas, näkee eräässä Pohjanmaan kievarissa, missä hän on matkustavien koulupoikien naurun esineenä. Saatuaan viinaa hän "panee kiekkaa", pyörii ja hyppii, kunnes saa verensyöksyn ja kuolee. Kertoja löytää vainajan rinnalta kultaisen mitaljonin ja siinä kauniin tytön kuvan, jossa on kirjoitus: "Sinun elämässä, sinun kuolemassa." Samassa tulee kievariin komeissa vaunuissa ajaen vanhanpuoleinen rouva kahden tyttärensä kanssa. Nähtyään mitaljonin rouva tunnustaa muinoin olleensa onnettoman rakastettu; petettynä, hyljättynä oli ylioppilas ruvennut juomaan. Rouva näkee "vielä kerta" — vainajana — sen, jonka oma oli luvannut olla elämässä ja kuolemassa.

Enemmän kuin U. S. sai samana vuonna Hagmanin Pietarin sanomat avustusta, nimittäin yleisellä nimellä "Otteita ihmissydänten salaisuuksista" kaksi kertomusta: "Jäisiä ja pakahtuneita sydämiä" sekä "Omantunnon voima". Molemmat ovat laadultaan kyläkertomuksia, vaikka edellisessä kyllä esiintyy pari herrasmiestäkin, setä ja veljenpoika, kumpikin köyhän tytön viettelijänä; toisessakin ovat rikokset — mustasukkaisuudesta aiheutunut murha ja väärä vala — pääaiheena. Että rikolliset saavat rangaistuksensa, on luonnollista, ja sitä osottaakseen on tekijä nämä niinkuin muutkin samantapaiset jutelmansa laatinut. Useampia novelleja ei Gummerus näy Pietarin sanomiin kirjoittaneen.

Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1871 nähdään —l—b—s-merkki kahden kertomuksen ohella. Neljässä ensimäisessä numerossa on satu, "Revontulet", joka esitykseltään on vähemmin luonteva kuin tavalliset jutelmat. Saimaan rannalla on Anni viettävä häitä Jalo sankarin kanssa. Kun sulho viipyy, saa Hiiden käskyläinen, Sukkamieli, morsiamen hetkeksi epäilemään rakastettuansa. Sen kautta hän joutuu Hiiden pojan valtaan, joka ilmojen teitä vie hänet kylmään Pohjolaan. Kauan etsittyään kadonnutta Jalo näkee noidan avulla Annin Hiiden pojan luona. Hän rientää sinne, mutta sen sijaan että hyökkäisi Hiiden poikaa vastaan sankari, hänkin puolestaan epäillen morsiantaan, lävistää neidon nuolellaan. Seuraavassa tuokiossa hän jo tietää surmanneensa viattoman. Hän rakentaa nyt mahdottoman rovion, panee armaansa ruumiin sen päälle ja asettuu itse sen viereen. Rovion tulessa Anni ja Jalo yhtyvät, ja muistona heidän lemmestään palavat Revontulet Pohjan taivaalla. Annin nimi Hiisien luona oli Revo — siitä tulien nimi. — Lokakuun lopulta vuosikerran loppuun ulottuu toinen kertomus, joka taas on historiallinen laatuaan, Ison vihan ajoilta, "Sadan leukaluut". Se nojaa tekijän kuulemaan kansanmuistelmaan, ja siinä kuvataan venäläisten hävitystöitä Suoniemellä ja Karkussa sekä miten joukko vainolaisia joutui autiolle saarelle kuollakseen siellä nälkään — saaren nimi on siitä saakka "Sadan leukaluut". Kertomus on kokoonpanoltaan ja esitykseltään ehkä paras Gummeruksen historiallisista novelleista. Tapaukset kehittyvät luontevasti, ja mielenkiinnolla lukija seuraa nuorten kihlattujen, Sannan ja Hannun, seikkailuja. Se tapa, jolla rohkeamielinen Hannu ensin surmaa useita venäläisiä ja sitte saa toiset turmiota tuottavalle veneretkelle, on jännittävä ja uskottava; sitä vastoin Sannan itsemurha tuntuu vähemmän todennäköiseltä, joskaan ei mahdottomalta kauheana aikana.

Vuonna 1872 tapaamme lehdessä niinikään kaksi novellia, nimittäin "Kaksi joulu-aattoa" ja "Takaus", edellinen vuosikerran alussa ja jälkimäinen lopussa, 1873 ei mitään, mutta 1874 ja 1875 kumpanakin jälleen yhden: "Pikku Laurin salaisuus" ja "Peritäänkö vihakin?" Lukuunottamatta "Pikku Laurin salaisuus" nimistä juttua ovat nämä kertomukset, jotka, samoin kuin juuri mainitut historialliset jutelmat, ovat kirjamuodossakin ilmestyneet, Gummeruksen kypsyneimpiä. Toiminnan tapahtumapaikka on ensimäisessä Turku, toisessa vaihdellen Pohjanmaa ja Helsinki sekä viimeisessä yksinomaisesti Pohjanmaa; henkilöt ovat enimmäkseen keskisäätyä. Näissäkin, on paljon romanttisuutta, joka muistuttaa August Blanchea ja Emilie Elygare-Carlénia, ja vaikka "Takaus" novellissa on elettyäkin — esim. pohjalaisten ylioppilasten Porthaninjuhlan kuvaus —, on väritys sovinnaisen heikkoa nykyajan kannalta arvostellen. Mutta siitä huolimatta on novelleilla ansionsakin. Yksistään sujuva kerronta viehättää lukijaa, se kun välttäen pitkäveteisyyksiä aina luontevasti tarjoo uusia tapahtumia ja olosuhteiden käänteitä; toiseksi vaikuttaa mielenkiintoisesti tekijän teeskentelemättömyys ja niin sanoakseni naiivi luottamus omaan kertomukseensa sekä vihdoin suora, rehti elämänkäsitys. Vaikka nämä kertomukset taiteellisesti arvostellen edustavat mennyttä kehityskautta, ovat ne, niinkuin yleensä Gummeruksen koko tuotanto, vieläkin lukemisen arvoisia, ja varsinkin suuremmalle yleisölle, nuoriso siihen luettuna, monin verroin suositeltavampia kuin nykyaikaiset salapoliisiromaanit ynnä muut samanlaatuiset jännitys- ja kiihotusjutut.

IV.

Gummeruksen elämän loppukausi 1875-98.

Romanttisena kertojana Gummeruskin usein päätti kertomuksensa sankarinsa ja sankarittarensa häihin. Mielelläni tekisin samoin, en ainoastaan noudattaakseni hänen esimerkkiään, vaan muistakin syistä. Ensiksikin minulla itselläni ei enään ole mieskohtaisia muistoja Gummeruksesta, sillä sen jälkeen kun hän oli asettunut Jyväskylään, s.o. koko hänen elämänsä loppukaudella, en tavannut häntä muuta kuin yhden kerran eräällä hänen Helsinginmatkallaan, ja toiseksi eivät lähteenikään salli kuvauksen jatkamista samaan seikkaperäiseen tapaan kuin tähän saakka. Kuitenkin olisi väärin sekä kuvattavaani että lukijaa kohtaan jättää tämä loppukausi kokonaan sikseen. Jos näet lukija ei saisi enempää tietää, kuin mitä tähän asti on kerrottu, olisi hänen käsityksensä Gummeruksen merkityksestä sivistyshistoriassamme kovin vaillinainen, ja ilmeinen loukkaus kirjailijan muistolle olisi olla puhumatta ajanjaksosta, jolloin hänen harrastuksensa vasta kehittyi itsetietoiseksi, päämäärästään selväksi ja menestykseltään suurenmoiseksi toiminnaksi.

* * * * *