Vihdoin oli siis Gummerus saanut oman kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Vähän toista kymmentä vuotta aviopari asui vuokratussa huoneistossa, mutta v:sta 1888 alkaen omassa avarassa talossa, torin kulmassa, joka nykyään on K. J. Gummerus Osakeyhtiön hallussa. Papintyttärenä saamansa kokemuksen nojassa Staava hyvin pystyi hoitamaan kotiansa, joka oli kaikin puolin täydellisesti, vaikkei sentään ylellisesti varustettu ja siisteydestä loistava. Vieraanvarainen kun oli, hän siinä ystävällisesti vastaanotti miehensä ja omat tuttavansa, jotka hyvin viihtyivät puolisojen iloisessa seurassa. Että Gummerus puolestaan yritti parastaan tehdäkseen kodin lämpimäksi ja hupaiseksi vaimolleen, on luonnollista, mutta niin rakastettava kuin hän saattoikin olla, oli hänellä heikotkin puolensa. Hän oli liian kauan nauttinut poikamiehen vapautta kerrassaan luopuakseen entisistä tavoistaan. Hän piti edelleen ystävien ja toverien seurasta kodin ulkopuolellakin, ja siitä johtui, että hänen elämänjärjestyksensä oli vähemmän säännöllinen kuin rouva olisi toivonut. Ehkä on ohimennen siitäkin muistutettava, että Gummerus tuli Jyväskylään juuri niihin aikoihin, jolloin metsähuijaus oli parhaimmassa vauhdissa ja jolloin miljoonia liikuttaessa pikkukaupungin seura- ja kapakkaelämä mursi kaikki perinnäiset rajat. Tietenkään hän ei kuulunut niihin piireihin, joissa ilta illan perästä satoja markkoja tuhlattiin samppanjaan ja korttia lyödessä tuhannet vaihtoivat omistajaa, mutta tosiasia lienee, että tuon elämän vaikutus aikanaan ulottui laajemmallekin. Miten sen liekään, tavallinen seuranpito ja siihen kuuluva muutamien totilasien tyhjentäminen ei vähentänyt Gummeruksen työkykyä ja -intoa, sillä huolimatta siitä, kuinka oli iltansa viettänyt, istui hän aamusin aina yhtä virkkuna työpöytänsä ääressä. Että aviopuolisojen väli pysyi hyvänä, todistavat kirjeet, joita Gummerus kirjoitti Staiville niinä aikoina, jolloin toinen tai toinen oli milloin missäkin matkalla — Staivi tavallisesti vanhempiensa luona Siikajoella (jossa kesällä monesti yhdessäkin oltiin), Gummerus Helsingissä (kylpemässä 1875), Säämingissä, Tukholmassa (1880) ja Kööpenhaminassa (1885) hankkimassa kuvia julkaisemiinsa lehtiin j.n.e. Kirjeissä, joiden sävy tuskin on toisenlainen kuin kihlausaikanakaan, valitetaan aina ikävää. Niin esim. 11/9 1881, kun Staivi oli Siikajoella nuoremman sisarensa häissä, Gummerus kirjoittaa: "Kyllä minä tositeossa olen hyvin kiintynyt sinuun, vaikkeihän ole tarpeen, että se näkyy; tyhjää on kun olet poissa. Olen hyvin peloissani pitkän matkasi tähden. Elä matkusta pimeällä, ota vuokrahevonen ja luotettava ajomies niin kauas kuin mahdollista, ja Jumalan avulla tervetullut kotia," — Yhtä vähän kuin Gummerus yksinään viihtyi kotona, yhtä vähän hän matkallakaan menestyi ilman vaimoansa. Kirjoittaen Tanskasta 4/8 1885 hän huudahtaa: "Jos vielä joskus lähden ulkomaille, täytyy sinun tulla mukaan! Pidä tätä ilmaisuna siitä, että minulla on ikävä — — jos niin tahdot." Kun sitte Gummerus saatuansa pedagogisen matkastipendin koko seuraavan vuoden kevätkauden oleskeli Saksassa, olivatkin puolisot yhdessä.

Alkuansa Staavalla ei ollut nimeksikään kirjallisia harrastuksia. Kun kumminkin Gummerus enenevällä innolla antautui kirjailija- ja kustantajatoimeensa, jonka laadusta ja kehityksestä alempana on puhuttava, ja saavutti odottamatonta menestystä ja tunnustusta, on varsin ymmärrettävää, että hänen rouvansakin mieli muuttui. Jopa hän kykeni auttamaan miestään erilaisissa liiketehtävissä, ja niin he liittyivät yhteistyöhön, joka oli sitä tärkeämpi heidän keskinäiselle onnelleen, kun koti jäi lapsettomaksi.

Tullessaan Jyväskylään oli Gummeruksen päätehtävänä opettajatoimi, ja lyseon suomen- ja ruotsinkielen kolleganvirkaa hän edelleen hoiti aina v:een 1897 asti, jolloin hän osaksi heikontuneen terveytensä vuoksi, osaksi muista syistä otti eron. Opettajana hän oli mitä ystävällisimmissä suhteissa virkaveljiinsä ja oppilaihinsa, mutta se johtui enemmän hänen puhtaasti inhimillisistä kuin pedagogisista ansioistaan. Tositeossa Gummerus oli huono sekä kurinpitäjänä että tietojenantajana. Hän ei osannut olla tarpeeksi vaativainen, ja pojat käyttivät hänen hyvänsävyisyyttään, niinkuin tavallista on, hutiloidakseen hänen aineissaan. Siitä johtui, että opettajan ja oppilaitten väli lyseossa, tunneilla, ei ollut niin tyydyttävä kuin toivottavaa oli. Sitä vastoin Gummerus koulun ulkopuolella ja erittäin omassa kodissaan osasi aivan erikoisella tavalla saavuttaa oppilaittensa kunnioituksen ja rakkauden, samojen oppilaitten, joiden kanssa hän koulussa tuli huonosti toimeen. Huolimatta siitä, miten pojat usein laiminlöivät velvollisuutensa, hän sydämestään piti heistä, ja hänellä oli tapana aina väliin kutsua luokseen joko yksityisiä oppilaita taikka koko luokkia. Silloin, kodissaan, hän puhutteli heitä toverillisesti ja välittömällä myötätunnolla ja voitti siten heidän sydämensä. Tässäkin kuuluu Staava rouva koko sielullaan olleen mukana, niin että nuoret kiintyivät häneen samoin kuin opettajaansa. Eräs Gummeruksen entisiä oppilaita, joka 1893 sai erotodistuksensa ja tuli ylioppilaaksi, on kertonut, että ylimpäin luokkain oppilaat säännöllisesti joka toinen lauvantai olivat kutsutut Gummerukselle. Siellä oli silloin pidetty esitelmiä, laulettu ja keskusteltu, ja hupaisesti oli ilta kulunut. Viimeisenä iltana, kun Helsinkiin lähtevät olivat jättäneet hyvästi, oli rouva poikien nähden liikutuksesta itkenyt. Näin syntynyt läheinen suhde Gummerus puolisojen ja lyseolaisten välillä aiheutti luonnollisesti, että yksityiset köyhyyden ahdistamat taikka muun vastoinkäymisen kohtaamat pojat usein kääntyivät heidän puoleensa avun ja neuvon pyynnöllä. Etteivät he sitä turhaan tehneet, todistavat useat Gummeruksen jälkeenjääneitten paperien joukosta tavatut kirjeet, joissa entiset oppilaat sydämestään kiittävät häntä ja hänen vaimoansa avunannosta ja herttaisesta kohtelusta. Mainittu suhde selittää myöskin, että Gummeruksen kuoleman jälkeen hänen entiset oppilaansa toimeenpanivat rahankeräyksen stipendirahastoa varten, joka kantaen hänen nimeänsä säilyttäisi hänen muistonsa oppilaitoksessa ja sen piirissä.

Verrattomasti vaikuttavammin Gummerus kuitenkin toimi toisella alalla, samalla levittäen mainettaan ja juurruttaen muistonsa paljoa laajemmalle. Tarkotan kansanvalistuksen alaa, jolle hän oli astunut perustamalla "Kyläkirjaston" ja jolla hän Jyväskylässä laajentamistaan laajensi toimintaansa. Se yleinen suosio, jonka Kyläkirjasto oli saavuttanut ympäri maata, rohkaisi näet häntä kehittämään yritystään yhä uusilla säännöllisillä lisäjulkaisuilla. Niin hän 1878 (näytenumero) alkoi julkaista Kyläkirjaston kuvalehteä, kahta vuotta myöhemmin (1880) hän liitti siihen Lasten kuvalehden ja 1888 n.s. B-sarjan, jonka kuvalehdenosaston ohjelmaan erityisesti kuului kotimaan olojen ja merkkitapahtumien seuraaminen. Edellisiä julkaisuja hän itse toimitti kuolemaansa saakka, mutta viimemainitun hän yhdeksän vuoden päästä (1897) luovutti tohtori V. Vallinille (Voionmaa) ja maisteri I. K. Inhalle Helsingissä.

Jotta oikein käsitettäisiin Gummeruksen kirjailija- ja sen ohella myöskin kustantajatoimen kehittymistä Jyväskylässä, on tässä kuitenkin vähän seikkaperäisempiä tietoja tarpeen.

Jo ensi syksynä hän järjesti asiat niin, että Kyläkirjasto v:n 1875 alusta painettiin Jyväskylässä Weilin ja Göösin kirjapainossa. Se tuotti toimittajalle paljon helpotusta, sillä vaikeata oli ollut saada kykenevää ja luotettavaa asiamiestä Helsingissä ja varsinkin semmoista, joka pitemmäksi ajaksi olisi ottanut huolehtiakseen oikaisuluvusta, levittämisestä y.m. Mainitussa kirjapainossa painettiin siihen aikaan myöskin asioitsija H. F. Helmisen omistama ja toimittama sanomalehti Keski-Suomi (perustettu 1871), ja vuoden lopulla 1875 Gummerus rupesi sen toimittajaksi, niin että hän yhdessä Helmisen kanssa allekirjoitti lehden tilausilmotuksen v:ksi 1876. Eikä hän siitä toimesta pian eronnutkaan, vaan hänet mainitaan toimituksen jäsenenä (paitsi Helmistä kuului siihen kolmantena miehenä 1877 Hjalmar Sandelin ja 1878—79 K. J. Högman) v:n 1880 loppuun saakka. Kuinka suuren osan toimitustyöstä Gummerus suoritti, on mahdoton sanoa, sillä yleensä ovat kirjoitukset nimimerkittömiä. Merkillä —l—b—s. varustettuna on vain kolme pitempää lisää, nimittäin Kokkolassa "Suomalaisen normaalikoulun hyödyksi" 1872 pidetty esitelmä: "Muutama päivä Kokkolassa Ison vihan aikana" ja kaksi novellia, nimittäin "Onneksi vai onnettomuudeksi? Kertomus elämästä" ja "Herra sihtieri", tarkotusperäinen kertomus — molemmat ensimäiset vuosikerrassa 1876 (kertomus 7 n:ssa) ja viimemainittu vuosikerroissa 1877 Ja 1878 (12 n:ssa). Ei kumpikaan näistä kertomuksista ole luettava Gummeruksen etevämpiin. Toisessa kuvataan, miten Antti Toverinen, Lauri poikansa kelvottomuuden takia jouduttuaan köyhyyteen ja kurjuuteen, löytää kellarista appivaarinsa kätkemän nelikon täynnä hopearahoja ja pakotetaan luovuttamaan se pojalleen ja tämän yhtä kelvottomalle appi-isälle, jotka olivat saaneet asiasta vihiä; mutta jollei aarre tuottanut onnea löytäjälle, ei se ollut onneksi toisillekaan: rahat synnyttivät riidan Laurin ja hänen appensa välille, ja edellinen tappoi jälkimäisen. Toisessa kerrotaan konnamaisesta asianajajasta, joka kiihottaen ihmisiä käräjöimään nylki kumpaakin riitapuolta, kunnes joutui kiinni petoksistaan. Opettavan tarkotuksensa vuoksi oli kertomus aikoinaan sangen kiitettävä lisä kansassa levinneeseen lehteen; esitykseltään se on kokeneen kertojan käsialaa, mutta alkuperäisyyttä ei tapaa luonteenkuvauksessa enemmän kuin sommittelussakaan.

Marraskuulta 1877 alkaen painettiin Keski-Suomi uudessa "Jyväskylän kirjapainossa", jonka lehtori J. Länkelä, Gummerus ja Helminen yhdessä olivat perustaneet. Tultuaan ainakin osalta oman kirjapainon isännäksi Gummerus perusti ennenmainitut Kyläkirjaston ja Lasten kuvalehdet, joista edellistä saatiin erikseen tilata ja jälkimäinen seurasi sitä maksuttomasti. Edelleen kirjapaino sai hänet ryhtymään kustantajatoimeenkin, jonka varsinainen alku on luettava v:sta 1883. Sinä vuonna julkaistiin Martti Lutherin 400-vuotismuiston johdosta Kyläkirjastossa "Wormsin herrainpäivät", ote Merle d'Aubignén "16:nnen vuosisadan uskonpuhdistuksen historiasta", ja se herätti Gummeruksessa ajatuksen suomeksi toimittaa tämän laajan ja etevän teoksen. Suuri yritys toteutuikin vuosina 1883—86, ja niin oli kustannusliike päässyt hyvään alkuun. Alun (3 "kirjaa") teosta käänsi A. Törneroos (Tuokko), jonka suorasanainen kieli ei kuitenkaan ollut tarpeeksi sujuvaa; sen jälkeen ryhtyi työhön Paavo Cajander, joka sentään pian (käännettyään 2 kirjaa) huomasi, että tehtävä häiritsi hänen Shakespearen-suomennostyötään, ja sen vuoksi luopui siitä; kolmanneksi suomentajaksi rupesi silloin Juuso Hedberg — v:sta 1882 uskonnon lehtori Jyväskylän lyseossa — ja hän jatkoi loppuun saakka (6-20 kirjaa).

V. 1885 tapahtui Keski-Suomen olemassaolossa semmoinen muutos, että Helminen luovutti omistusoikeutensa lehteen osakeyhtiölle, joka oli muodostunut kaupunkilaisten kesken, ja silloin kutsuttiin toimittajiksi veljekset Jussi ja Pekka Brofeldt. Nämä nuoret kirjailijat, mutta etenkin Jonas Castrén, joka mainitun vuoden valtiopäivillä oli ensi kerran esiintynyt julkisuudessa ja alottanut häikäilemättömän taistelunsa suomalaisuuden vanhoja johtomiehiä vastaan sekä 1886 oleskeli Jyväskylässä, muuttivat kerrassaan lehden hengen ja äänen. Keräten ympärilleen tyytymättömiä "nuoria" Castrén pitkissä kirjoituksissa polemisoi Uutta Suometarta vastaan, jonka kilpailijaksi uhattiin perustaa uusi suomalainen päivälehti Helsinkiin. Pedagogit, joiden äänenkannattaja ennen niin rauhallinen Keski-Suomi oli ollut, olivat pahoillaan, että lehdessä, jossa he vielä olivat osallisina, kiista suomenmielisten kesken pantiin alulle, mutta myöskin siitä radikaalisuudesta, joka muissa kysymyksissä tuli kuuluville. Gummerus oleskeli, niinkuin ennen on mainittu, koko alkupuolen vuotta 1886 Saksassa, lähettäen lehteen hupaisia kirjeitä kokemuksistaan Berlinissä, käynnistään Wittenbergissä, Leipzigissä, Strassburgissa y.m. Nähtävästi hän ei silloin paljon jos ollenkaan tiennyt toveriensa tyytymättömyydestä. Ainakin kirjoitti Pekka Brofeldt aivan naiivisti hänelle olevansa iloinen, että oli Helsingistä saanut "vähän radikaalia", erään Arvid Järnefeltin puheen, joka kansallisessa asiassa puolusti "koko programmia", yksi kieli ja yksi mieli-ohjelmaa, ainoana keinona tuottaa Suomelle "eurooppalaista merkitystä". Palattuansa Jyväskylään Gummeruskin tietysti sekaantui siihen kulttuuritaisteluun, joka odottamatta oli jakanut pikkukaupungin asujamet vastakkaisiin ryhmiin. En ole kuullut, että hän olisi erittäin kiihtynyt asiasta, mutta luonnollisesti hän oli mukana ja vanhan suunnan puolella siinä kokouksessa, joka pidettiin 8 p. marrask. ja jossa kiivaan keskustelun jälkeen äänestettiin siitä, oliko lehden toimitus edelleenkin uskottava Brofeldteille vai eikö. Enemmistö oli nuorten puolella, mutta sittenkin veljekset luopuivat; vanhempi veli, joka oli ollut vastaava toimittaja, selitti näet, että hän ei halunnut jäädä, koska eri ryhmien välit olivat niin kireät. Sen jälkeen tuli Keski-Suomen toimittajaksi Eero Erkko. — Se hajaannus, josta tässä on puhuttu, johti vuoden päästä siihen, että vanhat suomenmieliset v:n 1888 alusta kannattivat omaa uutta lehteä, "Suomalainen" nimeltä. Keväällä samana vuonna muutettiin "Jyväskylän kirjapaino" Gummeruksen ostamaan taloon, ja sen omistivat nyt Länkelä ja Gummerus yhdessä, sitten kun Helminen oli tehnyt vararikon.

* * * * *

Synnynnäinen taipumus ja halu kirjalliseen tuotantoon ja toimintaan olivat tehneet Gummeruksen liikemieheksikin. Hänen vaimonsa pesään tuoma omaisuus oli tässä kohden tuntuvana apuna, mutta menestys johtui hänen toimeliaisuudestaan, sillä lehtiensä toimittajana ja kirjankustantajana hän — vaikka ihanteelliset näkökohdat joskus voittivatkin käytännölliset — osotti niin paljon virkeyttä, kekseliäisyyttä ja johdonmukaista työkykyä, että sitä tuskin olisivat voineet odottaa ne, jotka tiesivät, kuinka vähän hän ylioppilasaikoinaan oli välittänyt elämän velvollisuuksista. Ei liene väärin arvata jonkun ansion tästä tulevan hänen puolisolleen, mutta jos niinkin, on kuitenkin pääasia siinä, että hän nyt oli löytänyt oikean alansa. Sitä todistaa se henki, joka huomataan yhtä selvästi Gummeruksen kansanlehdissä kuin hänen kustannusyrityksissään ja jonka laatu voidaan ilmaista kolmella sanalla: uskonnollisuus, isänmaallisuus ja kansanomaisuus. Toisin sanoen hän oli päässyt käsiksi työhön, jossa saattoi vapaasti noudattaa ja voimakkaasti toteuttaa mitä nuoruudessaan oli puhtainta ja jalointa tuntenut ja ajatellut.