Muoto- ja muistikuvia III

by Eliel Aspelin-Haapkylä

Tässä ei tule kysymykseenkään kirjoittaa Gummeruksen kansanlehtien historia ja vielä vähemmin selostaa niiden sisällystä. Olkoon vain mainittu, että niissä tavataan kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, kaikki valittu ja esitetty yhteistä kansaa varten. Paljon on vieraista lehdistä joko muuttamatta tai mukailemalla käännettyä, mutta paljon myöskin ja epäilemättä arvokkain osa alkuperäistä, vartavasten kirjoitettua. Ahkerin kirjoittaja oli Gummerus itse, mutta paljon on hän myöskin milloin suorastaan tilaamalla, milloin pyytämättä saanut muilta, jopa eteviltäkin kirjailijoilta ja tiedemiehiltä. Niin esim. E. G. Palmén monena vuotena avusti Kuvalehteä alkuperäisillä, omiin tutkimuksiin perustuvilla, elämäkerrallisilla y.m. historiallisilla kirjoituksilla; ahkeria avustajia olivat niinikään Hannes Gebhard, Väinö Voionmaa y.m. Miten tuottelias Gummerus olikin ja miten hartaasti hän tekikin työtä istuen kirjoituspöytänsä ääressä jo klo 4:ltä — 5:ltä aamulla, jolloin harva pienen kaupungin asukas vielä oli vuoteeltaan noussut, on luonnollista että hän ei jaksanut ilman apua kolmattakymmentä vuotta täyttää kyläkirjastonsa; mutta mitä hän kieltämättä jaksoi, se oli katsoa ja valvoa, ettei siihen mitään painettu, joka ei ollut hänen henkensä mukaista. Siten voitiinkin hänen kuolemansa jälkeen todistaa, että hänen lehtensä aina olivat sisältäneet "valistavaa, puhdasta lukemista". Ne olivat "todella kansankirjastoja, jotka valmistivat alaa yhä laajemmalle valistukselle ja suuremmille kirjastoille".

Entäs runoilija, kertoja Gummerus, oliko hän kadonnut kyläkoulun opettajan taakse, niin kysynee joku nuorempi lukija. Ei suinkaan. Edelleenkin hän sepitti kertomuksia, vaikka kyllä osaksi toisenlaisia kuin ennen. Hän ei enään yrittänyt luoda pitempiä romanttisia tai historiallisia novelleja — kenties ei aikakaan olisi sitä myöntänyt — vaan lyhyitä "kuvauksia elämästä", joista huomattavimmat muodostavat kaksi hänen kuolemansa jälkeen kirjana ilmestynyttä kertomussarjaa: toinen "Vanhan pastorin muistelmia" (1898) ja toinen "Haudankaivajan kertomuksia" (1899). Näistä pikku kertomuksista, jotka kauttaaltaan ovat uskonnollisen elämänkäsityksen leimaamia, oppii tuntemaan Gummeruksen semmoisena kuin hän oli viimeisellä kehityskaudellaan. Jumalan käden hän näkee ihmisten elämänvaiheiden johdossa, sillä miten intohimot monesti houkuttelevatkaan heikkoja ihmislapsia turmion kuilun partaalle, tulee kuitenkin jokaiselle hetki, jolloin hän kauhistuen näkee vaaran, ja silloin on taivaallisen isän armo lähellä. Merkillepantava on tekijän sääli ja myötätunto puutteenalaisia ja kärsiviä kohtaan ja niinikään oikeamielisyys, millä hän arvostelee erilaisia luonteita. Kertomuksissaan hän loi niin vanhemmille kuin nuoremmille lukijoille, niin miehille kuin naisille kuvia, jotka vastustamattomasti saivat heidät tarkastamaan omaa ulkonaista ja sisällistä tilaansa ja jotka jokaiselle, joka halusi vastaanottaa oppia, näyttivät miten asiain olisi pitänyt olla, miten ei. Eivätkä kertomukset sentään ole kuivan tarkotusperäisia. Gummeruksen sujuva, vilkas kertojakyky ei ole kangistunut eikä luontaista mehuansa menettänyt. Elämän koulu on vain varmistanut hänen piirustus- ja värittämistaitonsa, ja hän osaa entistä taiteellisemmin keskittää kuvauksensa. Että näin on laita, huomaa ehkä parhaiten eräistä jutuista, jotka hän jo nuorena on julkaissut Suomettaressa ja nyt kirjoittanut uudestaan ("Pikku Jaakkomme", "Veljekset", "Isoisän testamentti" y.m.). Kuinka hän joskus vieläkin saattoi oikein nauttia kertojakyvystään, näkee esim. kertomuksesta "Mörkö-Maija". Koskelan saita emäntä oli eräänä iltana tylysti ajanut talosta Mörkö-Maijan ja muitakin kerjäläisiä. Mennessään oli noidan nimeä kantava Maija kironnut ja uhannut: "Muistat minua huomenna!" ja aamulla ilmaantuu toinen onnettomuus toisen jälkeen. Kaljatynnöri kellarissa on juossut tyhjiin, muuripata huomataan haljenneeksi, lampaat ovat päässeet kaurapeltoon, niitä ajettaessa sieltä hyppää yksi perunakellarin ilmatorveen ja taittaa niskansa, ja kun koko talonväki ryntää kellarin katolle, romahtaa se kellariin, vieläpä on pikku Liili yksin leikkiessään asettanut sirpit tuvan kynnyksen eteen, niin että Karja-Lotta astuu sirpin terälle ja leikkaa jalkapöytänsä miltei kahtia. Aamuisen mylläkän kuvauksessa on tavatonta eloa ja huumoriakin, jota ei usein tavata Gummeruksella, ja kaiken keskellä esiintyy pikku viaton Liili auringonsäteenä, joka yksin saa kiukkuisen elonleikkuuväen mielihyvästä hymyilemään. Hänen tähtensä äitikin, ylpeä emäntä, nöyrtyy ja menee tuomisilla lepyttämään Mörkö-Maijaa; mutta kuitenkaan ei emäntä ottanut uskoakseen, että hänen oma huolimattomuutensa ja paha omatuntonsa olivat syynä onnettomuuskohtauksiin.

Kyläkirjaston kuvalehdistä Lasten kuvalehti ei suinkaan ollut arvottomin. Tunteellisena fantasiaihmisenä Gummerus osasi mainiosti kirjoittaa lapsia varten. Tietysti hän tahtoi ohjata heitäkin samassa hengessä kuin vanhempaa yleisöänsä, mutta hän tiesi myöskin, että lapset eivät jaksa kuulla kuivaa opetusta, vaan että heidän mielenkiintonsa ja suosionsa on voitettava siten, että kirjoittaja asettuu heidän kannalleen ja antaa kertomiensa tapausten opettaa. Semmoinen kertomus oli esim. "Mitenkä pienestä Matista tuli aika mies", jossa oli monta lukua ja joka kiinnitti pikku lukijain mieltä niinkuin 1850-luvulla "Walterin seikkailut" Z. Topeliuksen Eos-lehdessä.

Gummeruksen paperien joukossa on Topeliuksen kirjoittama kirje 4 p:ltä tammik. 1882, joka sisältää kauniin tunnustuksen. Kirjeestä näkyy, että Gummerus oli lähettänyt Lasten kuvalehden suurelle saturunoilijalle ja pyytänyt häntäkin joskus avustamaan lehteä. Topelius lähettikin "pienen joulusadun" ("Poika, joka kuuli hiljaisuuden puhuvan") ja kirjoitti sen ohella seuraavasti: "En voi luvata usein lähettää, mutta toivon kuitenkin ajoittain saavani vapaan hetken sitä varten. Minulle on aina mieleen saada kirjoittaa kaikille Suomen lapsille. Nyt myötäliitetty pieni kertomus on tavallaan kuva L. k:n kuvalehden kirjoitukseen 'Sisällinen tuomari'. Minua ilahduttaa, että lehtenne teksti on hyvin valittu ja kuvat kauniita, jota kiitosta ei voida antaa ruotsalaisille lastenlehdillemme, joihin sentähden pian kymmeneen vuoteen en ole tahtonut lähettää lisiä. On erittäin tärkeää, että kaikki, joko välittömästi tai välillisesti, on kristillisen elämänkäsityksen läpitunkemaa. Mutta ne lastenkirjailijat erehtyvät, jotka kristillistä näkökantaa noudattaen laskevat syntivelan painostavan taakan lapsen raittiin mielen päälle. Lapsi ei ole muuta kuin pieni, iloinen pakana, joka aikaa voittaen ja luonnonmukaisella tavalla on kehittyvä kristityksi. Semmoiset yleiset käsitteet kuin perisynti ja maailmansovitus ovat lapsen näköpiirin ulkopuolella, ja se joka ennen aikaa tahtoo kauhalla saada ne syödyksi, hän kasvattaa teeskentelijöitä. Väärinteon ja anteeksiannon lapsi ymmärtää, ja näistä kahdesta yksinkertaisesta käsitteestä — rakkaudesta suureen isään taivaassa ja pieneen Jeesus-lapseen maan päällä — on vähitellen kristillinen sovitusoppi kehitettävä ja kypsyvä.

"Lapselle tarkotetussa esityksessä ei saa olla mitään sairaalloista eikä mitään raskasta. Kaikki on oleva raitista niin vakavassa kuin leikinteossa, sillä siveellisyyssaarnat saavat aina nämä lukijat haukottelemaan. Ei ole lainkaan aina helppoa kätkeä moraali itse toimintaan ilman selvityksiä, mikä olisi parasta. Usein sattuu, että minäkin poikkean tästä säännöstä, mutta kun niin käy, turvaan, siihen silmänkääntäjätemppuun, että sekoitan kortit pienellä pilalla. — Hyvin ilahduttavaa on, että lehdillänne on niin suuri lukijakunta. Ei ole olemassa kiitollisempaa yleisöä eikä myöskään työalaa, joka paremmin palkitsee vaivat." —

Topeliuksella oli täysi syy lausua ilonsa Gummeruksen kuvalehden yleisön suuruudesta. Aina siitä saakka kun Kyläkirjasto syntyi, oli sen toimittajalla ollut onni puhua yhä karttuvalle lukijakunnalle, mutta varsinkin kuvalehdet saavuttivat tavatonta kansansuosiota. Kuvalehteä jaettiin 1880-luvun keskivaiheilla 14,000 kappaletta, ja kun B-sarjan menekki kohosi 6,000:een, oli tilaajamäärä yhteensä 20,000. Pysyttyään muutamia vuosia näin korkealla, alkoi se 1890-luvulla vähän aleta, syystä että toisia kuvalehtiä oli ilmaantunut. Semmoinen menestys, jota mainittu määrä osottaa, oli meillä siihen saakka jotakin kuulumatonta sanomalehdistön historiassa ja todistaa paremmin kuin mikään muu, kuinka Gummerus osasi tyydyttää lukijainsa henkisiä tarpeita.

Epäilemättä vaikutti Gummeruksen julkaisujen levenemiseen sekin, että hän jo varhain noudatti tunnettua tapaa tarjota tilaajille jonkun hyödyllisen palkinnon eli lahjan "kaupanpäälliseksi". Niin hän 1875 antoi kullekin tilaajalle eri vihkona "Pienen laskuopin", ja myöhemmin seurasi kuvalehteä Suomen ja Euroopan kartat ja (usealle vuodelle jaettuna) kuvallinen raamattu, jonka kuvat olivat jäljennöksiä englantilaisesta kansanraamatusta. Kun tämä viimeinen suurenmoinen julkaisu oli valmis, toimitti Gummerus kirjakauppaan samat raamatunkuvat ilman tekstiä niitä varten, joilla ennestään oli raamattu ilman kuvia. Tätä kuvakokoelmaa varten hän pyysi Topeliusta kirjoittamaan esipuheen, jossa selitettäisiin julkaisun tarkotus sekä kuinka yleensä raamatun kuvittaminen oli käsitettävä. Eikä pyyntö ollut turha. Topelius näet kirjoitti esipuheen, joka tietenkin oli suomennettava, mutta sillä ehdolla, että Gummerus panisi oman nimensä sen alle. Ystävällinen kirje, joka seuraa tätä kaunista lahjaa Kyläkirjaston toimittajalle on päivätty 5 p. syysk. 1894.

Mitä tulee kustannusliikkeeseen, jonka Gummerus niinkuin jo tiedämme oli alottanut toimittamalla suomennoksen Merle d'Aubignén uskonpuhdistuksen historiasta, johti hän sitäkin samassa hengessä kuin puheena olleita julkaisujaan. Todistukseksi riittää vain mainita pari kolme suurinta yritystä. Vuosina 1889—91 ilmestyi puolikolmatta tuhatta sivua käsittävä suomennos Kristian Scriverin "Sielun aarteesta", joka ruotsalaisena käännöksenä oli hartaasti luettu ja rakastettu niiden entisajan heränneiden kesken, joille ruotsin kieli oli tuttu, v. 1890 Juuso Hedbergin tekemä seitsemättä sataa sivua laaja Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja ja 1894 Väinö Voionmaan "Kuvauksia Suomen kansan esihistoriasta", ensimäinen osa laajaksi suunniteltua kuvallista Suomen kansan historiaa. Tämän viimemainitun teoksen julkaisemisajatuksen Gummerus oli saanut veljeltäni J. R. Aspelinilta, kun vanhat koulutoverit ja ystävät kerran sattuivat yhteen rautatiematkalla — sen näkee eräästä kirjeestä (13/9 1886), jossa hän tiedustelee sopivia henkilöitä semmoiseen tehtävään. Toinen osa samaa julkaisua, O. A. Hainarin "Suomen keskiajan historia", valmistui 1898 ja kolmas, Kust. Grotenfeltin "Suomen historia Uskonpuhdistuksen aikakaudella 1521—1617" v. 1902. Tämän kolmannen osan ilmestymisestä piti huolta Gummeruksen leski, joka siinä niinkuin muussakin tahtoi jatkaa liikettä miesvainajansa hengen ja suunnitelmien mukaan.[58]

Pappia Gummeruksesta ei koskaan tullut, vaikka hän niin monesti oli tuuminut siksi ruveta. Kuitenkin hän omalla tavallaan oli saarnaaja: lehdissään ja kirjoissaan hän puhui laajalle yleisölle antaen tietoja ja opetuksia, johtaen hyvään ja oikeaan sen elämänkäsityksen pohjalla, jonka hän nuorena, herännäisyysaikanaan, oli omakseen ottanut ja joka hänessä vanhempina päivinä oli uudelleen vakaantunut. Tässä Gummeruksen kansanvalistustyön lähtökohdassa on minusta hänen historiallinen merkityksensä. Kun näet yleisesti myönnetään, että menneen vuosisadan herännäisyysliike on voimakkaasti nostanut kansamme henkistä tasoa ja erittäin edistänyt sen kehittymistä kansalliseen itsetietoisuuteen, on tunnustettava, että Gummeruksessa välittömämmin kuin kenessäkään muussa ilmenee ruumiillistuneena herännäisyyteen nojaava ja kansallisuusaatteen elähyttämä harrastus kaikin puolin kohottaa kansan sivistyselämää. — Jotakin papillista oli lopulta hänen ulkonaisessakin olennossaan. Se kyllä ei näyttäytynyt minään erikoisena vakavuutena, sillä milloin hän tunsi itsensä terveeksi, oli hän niinkuin ennenkin iloinen ja sukkelapuheinen, vaan paremmin omituisen herttaisena hyväntahtoisuutena ja ystävällisyytenä kaikkia kohtaan, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. "Elämänsä loppupuolella", todistaa eräs hänen veljensä, "hän oli aivan toinen kuin ennen, hieno ja ystävällinen veljiään ja muita kohtaan". Ja muistosanoissa hänen kuolemansa jälkeen lausuttiin, että tuskin mikään isäntä on ollut paremmissa väleissä työntekijäinsä kanssa kuin Gummerus.

Samana vuonna kuin Gummerus erosi virastaan, hän möi osuutensa Jyväskylän kirjapainossa perustaakseen oman painon. Hänen aikomuksensa oli nyt käyttää aikansa yksistään kirjailija- ja kustantajatoimeen, joka olikin kehittynyt niin laajaksi, että se vaati päällikön kaikki voimat. Hänen terveytensä oli kuitenkin jo heikompi kuin hän itse aavistikaan. Ainoastaan syyslukukauden 1897 hän sai nauttia vapaudestaan koulutyöstä, seuraavana lukukautena hänen tuli jo erota elämästäkin. Kuolema kohtasi häntä matkalla, Helsingissä, 20 p. maalisk. 1898. Gummerus oli lähtenyt Helsinkiin ollakseen saapuvilla Z. Topeliuksen hautajaisissa maanantaina 21 p:nä ja saapui sinne yhdessä vaimonsa kanssa perjantai-iltana asettuen asumaan silloiseen Villensaunan pieneen hotelliin, jossa Topeliuksenkin oli ollut tapana asua, kun hän Koivuniemestä pistäysi Helsingissä. Mutta hän ei saanutkaan laskea kunnioituksen seppelettä suuren runoilijavainajan ja rakkaan suosijansa haudalle. Näennäisesti oli hän tullessaan ja lauvantaina vielä tavallisissa voimissa, sillä tämän päivän iltana hän istui vielä vanhojen ystävien seurassa Kleinehn hotellissa toisten huomaamatta hänessä mitään erikoista. Kumminkin hän sunnuntaina keskellä päivää sai sydänhalvauksen, joka äkkiä (klo 12.30) katkaisi hänen elämänlankansa.