Ahlqvistin kiitoslauseet Enebergin runoista eivät olleet aivan liioiteltuja. Muodoltaan ja sisällykseltään ne näet yleensä ovat täyskelpoista tavaraa. Sillä joskin niistä silloin tällöin on kuulevinaan Runebergin tai Stenbäckin tai Topeliuksen jälkikaikua, ei niiltä sentään voi kieltää alkuperäisyyttä eikä tunnetta. Noiden suurten runoilijain sanonta ja säkeiden sointu olivat niin aikalaisten mieleen painuneet, että nuoren runoilijan oli vaikea kokonaan niitä välttää. Ainoastaan aikaa myöten olisi Enebergin runoissa havaittava omituinen, vakava, surunvoittoinen sävy ehkä kehittynyt täysin omaperäiseksi esitystavaltaankin.
Seitsemän ensimäistä on isänmaallisia. Niistä mainitsen runot "Österbotten", luettu Porthaninjuhlassa 1865, "Hvad lider tiden", riemumaistereille 1869 vuoden maisterinvihkiäisten päivällisissä, "I sorgens tid", joka tarkottaa nälkävuosia, ja "När jag hvilar under kullen", joka ehkä on kaikkia muita kauniimpi koko vihkossa. Muistan hyvin runoelmain ilmestymisajalta, että se enimmin ihastutti meitä nuoria, ja vielä tänä päivänä se liikuttaa minua, varsinkin kun ajattelen missä ristiriidassa se on runoilijan kohtalon kanssa. Se alkaa:
När jag hvilar under kullen
Vid min trogna moders barm
Och på blommorna i mullen
Sommarvinden fläktar varm,[66]
silloin on toisin isänmaassa, hän jatkaa, mutta itse täytyy hänen virua haudassaan näkemättä elämän rantaa. Ja hän kuvittelee, miten harrastukset ja ajatukset ovat muuttuneet, miten yhteiskuntamuodot ehkä ovat hajonneet, miten autiot maat ja metsät on valloitettu viljelykselle ja edelleen:
Detta språk, som gerna klingar
Än i Finlands dalar, skall
Kanske sänkas utan vingar
Evigt då i glömskans svall.
Och en sång kanhända stiger
På det skönsta tungomål,
Som det finska folket viger
Till dess lefnads högsta mål.
Utan smärta dock jag hvilar
Dervid under kullen än,
Lyssnar blott, hur jublet ilar
Under dagen öfver den.
Men en gång, en gång jag gerna
Dock ur grafven stode opp,
För att helsa Finlands stjerna,
För att se dess ljusa lopp:
Då, när ned från bergen svallar
Högt vår lefnads högsta ord,
När kring Saimas strand det skallar:
Fri är våra fäders jord![67]
Sitten seuraa aiheeltaan vaihtelevia runoja. Joukahaisessa ilmestyneisiin ballaadeihin pettyneestä rakkaudesta, "De klaraste ögon" ja "Dansen", on tullut vielä yksi samanaiheinen, "Skön Anna"; määrättyyn paikkaan kohdistuva runo, ainoa laatuaan, on "Erkylä" — vieno maisemakuva kesäyön himmeässä valossa —; lapsuus- tai nuoruusajan vaikutelmiin nojaavat "Ett minne" ja ennen mainittu "Jag vet en hamn"; toiset niinkuin "Mitt hjertas fröjd", "Serenad" y.m. laulavat onnellisen lemmen iloa ja toiset taasen, "Kärlekens blommor", "Ensam är smärtornas son", "Ej tänder sig hoppet ännu engång" j.n.e. sydämen pettymystä. Yleensä huomaa, että runoelmat vihkon loppupuolella ovat surumielisempiä, joko niissä on viittaus surun syyhyn taikka ei. Yksi näitä, "Öknen", näyttää syntyneen itämaanmatkaa kuvitellessa. Otan sen tähän: