ja muutos oli tehty sen jälkeen kuin sensori oli runoelman hyväksynyt. Tämän johdosta antoi kenraalikuvernööri sensuurihallitukselle käskyn nostaa kanteen kirjapainoa vastaan, ja kun se sattui olemaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, vaadittiin Seuraa asiasta vastaamaan. Juttu kesti elokuusta joulukuuhun saakka, ja silloisen sihteerin, Elmgrenin, täytyi Seuran puolesta antaa kolme eri selitystä asiassa; tuomio kuului niin, että Seura kokonaan vapautettiin edesvastauksesta, mutta faktori Levin sakotettiin 25 ruplaan hop.
Melkein koko 40-luvun oli Topelius vielä hyvin läheisessä suhteessa osakuntaan. Oltuaan ensin osakunnan kirjaston- ja rahastonhoitajana sekä samalla pöytäkirjurina valittiin hänet syksyllä 1843 Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. kuraattoriksi varsinaisen kuraattorin M. A. Castrénin poissaollessa, ja koska hän oli hoitanut mainitut toimet, joista hän nyt erosi, ilman minkäänlaista palkkaa, lahjotettiin hänelle vapaaehtoisen keräyksen tuottamilla varoilla ostettu kultakello, jonka kuoreen oli piirretty sanat: "Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/IX 1843." Kun sittemmin v:n 1845 alussa osakunnan puoliskot jälleen yhdistettiin, niin valittiin tosin ulkomailla matkustava kuraattori Fredr. Cygnaeus uudestaan koko osakunnan johtajaksi, mutta Topelius kutsuttiin useimmilla äänillä virkaa toimittavaksi. Tämä vaali oli sitä luonnollisempi, kun juuri Topelius oli aikaansaanut osakunnan yhdistyksen.
Kuraattorinvirassa niinkuin entisissäkin toimissaan Topelius oli hyvin harras. Osakunnan huviksi ja hyödyksi hän piti kokouksissa esitelmiä ja ehdotteli keskusteluaineita eikä säästänyt kanteleensa kieliä juhlatilaisuuksissa. Miten pohjalaisten kunnia oli hänelle kallis, näkee muun muassa siitä, että hän kerran luki julki laajanlaisen vastauksen kysymykseen: "Onko pohjalaisten tähti alenemassa?" koettaen todistaa, että Holsti oli erehtynyt, kun hän jossakin tilaisuudessa oli väittänyt "tähden" olevan laskemaisillaan. Joukahaisen ensimäisten vihkojen toimittamisessa oli Topelius myöskin toisia innokkaampi, eikä kukaan ole silloin taikka myöhemmin antanut tälle aikakauskirjalle useampia, saatikka arvokkaampia lisiä, jos Runebergin "kuninkaallista lahjaa", Fjalar runoelman ensimäistä laulua, ei oteta lukuun.
Kun Topelius vihdoin erosi kuraattorinvirasta, toimitettiin hänen kunniakseen kekkerit, joissa pidettiin sydämellisiä puheita ja osakunnan puolesta pyydettiin, että hän yhä edelleen pysyisi sen jäsenenä. Mutta vähemmän kuin puoli vuotta sen jälkeen oli hänenkin kokeminen, miten pohjalaisten eli, käyttääkseni Cygnaeuksen imartelevaa mainesanaa, "Pohjan ateenalaisten" mielisuosio on epäluotettava. Keväällä 1848, vallankumousten aikana, oli Topelius pilansekaisessa esityksessä Helsingfors tidningarissa kertonut, että ylioppilaat vähän välittivät päivän valtiollisista kysymyksistä, niinkuin saattoi siitä päättää, että hän eräänä päivänä lukuyhtiössä oli tavannut ylioppilaita pelaamassa shakkia ja yhden lukemassa Porvoon sanomia, vaikka uusia Journal des Débats'n numeroita oli pöydällä. Tämä arvostelma otettiin osakunnassa puheeksi, ja yksimielisesti pidettiin sitä loukkauksena ylioppilaskuntaa kohtaan. Tästä taas Topelius närkästyi niin, että hän paikalla erosi osakunnasta, lähettäen sille pitkän kirjoituksen, jossa hän selitti, etteivät hänen sanansa lainkaan olleet loukkausta tarkottaneet; mutta koska osakunta kumminkin oli ne siten käsittänyt, katsoi hän johdonmukaisuuden vaativan, että hän eroamalla sen yhteydestä itse pani toimeen sen rangaistuksen, johon osakunnan olisi oikeuden mukaan pitänyt hänet tuomita. — Onneksi ei tämä ikävä tapahtuma jättänyt pitempää katkeruutta mieliin. Kohta sen jälkeen toimittivat pohjalaiset Kaisaniemessä uudet pidot Topeliuksen kunniaksi. Siinä tilaisuudessa Cygnaeus ennusti hänen tulevaa suuruuttansa, ja täydellinen sovinto hänen ja nuorempien toverien välillä rakentui uudelleen. Sittemmin hänet säännöllisesti kutsuttiin vuosijuhliin vieraaksi, ja kun osakunta virallisesti hajotettiin 1852, olivat J. V. Snellman, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius viimeisellä surullisella eronhetkellä saapuvilla pohjalaisten kunnioitettavimpina miehinä. (Neljäntenä joukossa olisi tietysti Runeberg ollut, jos hän olisi ollut Helsingissä.) Kun silloin osakunnan ympyriäinen pöytä sahattiin neljään osaan, sai Topelius yhden osan, ja se seisoi hänen työhuoneessaan piippuhyllypöytänä hänen kuolemaansa, asti. Topelius puolestaan luki tässä tilaisuudessa julki ja omisti pohjalaisille ja ylioppilaille ylipäätään tuon ylevän laulun "Vi äro andens fria folk", joka sittemmin F. v. Schantzin säveltämänä on innostuttanut niin monta ylioppilaspolvea.
V:n 1850 vaiheilla oli Topelius täysin kypsynyt runoilijana, ja silloin alkava vuosikymmen oli hänen tuotteliain aikansa. Silloin hän kirjoitti tärkeimmät draamalliset teoksensa ja useimmat Välskärin kertomuksista, silloin hän sepitti Sylvialaulut ja toimitti Eos-lehteen kenties hauskimmat satunsa, ja silloin ilmestyi myöskin laatuaan verraton Luonnon kirja.
Luonnollisesti ei tässä tule kysymykseen arvostella näitä mainittuja taikka muita Topeliuksen teoksia. Kumminkaan en voi olla sanomatta, että kaikkien ihailemain Välskärin kertomusten merkitystä kansallistunnon vahvistamiseen katsoen tuskin vielä on oikeuden mukaan tunnustettu. Sekä sisällyksen että vaikutuksen puolesta ne muodostavat suurenmoisen täydennyksen Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Ennen näitä runotuotteita oli Suomen historia miltei tuntematon suurelle yleisölle, ja ilman niitä olisivat historialliset tiedot meidän entisyydestämme jääneet kylmiksi. Runeberg ja Topelius ovat runoutensa taikavoimalla tehneet entisyytemme eläväksi ja samalla antaneet kansalle sen oikeutetun itsetunnon, jonka muinaisten sukupolvien kestämät kärsimykset ja kunniakkaat taistelut ovat omansa herättämään. Tieteellinen historiankirjoitus ei olisi tätä voinut aikaansaada samassa määrässä eikä varsinkaan yhtä laajoissa piireissä, eivätkä myöskään ruotsalaiset kirjailijat. Minkä erotuksen syntyperä ja kansallisuus tässä kohden tekee, näkee selvästi, jos vertaa Snoilskyn "Svenska Bilder" ja Heidenstamin "Karolinerna" Runebergin ja Topeliuksen puheena-oleviin teoksiin. Ruotsalaiset runoilijat ovat vain jonkun ainoan kerran ohimennen maininneet suomalaisia. — Topeliuksen kuolematon ansio on, että hän ensi kerran on kertonut pitkiä aikakausia Suomen historiaa suomalaiselta kannalta, kumminkin samalla tehden täyden oikeuden Ruotsille, jopa siinä määrässä, ettei kukaan ole enemmän kuin juuri hän meissä virkistänyt ruotsalaisia muistoja ja saanut meitä kunnioittamaan veljeskansan jaloimpia henkilöitä ja ominaisuuksia.
Ohimennen mainittakoon, että se innostus, millä Välskärin kertomuksia luettiin, teki että sensuurikin rupesi niitä pitämään silmällä. Eikä se tehnyt sitä ilman syytä, sillä entisiä aikoja kuvatessaan Topelius kyllä ajatteli omaansakin. Esimerkkinä olkoon se hymnintapainen Vaasan kaupungin nimen ylistys, jolla Välskäri alottaa 11:nnen luvun toisen sikermän kolmannessa kertomuksessa: "O, Vasa, du stolta, du ärorika namn, det främsta på nordens vapensköld — du strålande stjerna, till hvilken seklerna skådat upp — du starka fana, kring hvilken hjeltar ha blödt — du fredliga kärfve af ax, som lofvade odlingens skördar — det är då här, som du funnit en tufva i geografin, der du kunde sätta din fot uppå och der du kunde hoppas att lefva från slägte till slägte ännu sedan kronornas glans förbleknat!"[16] — — Nämä rivit ja niiden jatko kirjoitettiin ja painettiin muutamia päiviä ennen kuin virallinen julistus Vaasan kaupungin nimenmuutoksesta ilmestyi sanomiin. Ainoastaan sillä tavoin oli siihen aikaan mahdollista julkisesti huomauttaa yleisöä tuosta rikoksesta muistojamme vastaan. — Kertomus Narvan tappelusta taas suututti kreivi Bergiä, niin että hän päätti lakkauttaa Helsingfors tidningarin. Ainoastaan suurella vaivalla onnistui kenraalikuvernöörin kanslian päällikön, Edvard Walléenin, saada tuomio peruutetuksi.
V. 1860 Topelius vetäytyi pois sanomalehtitoimestaan, arvellen alkavan uuden ajan vaativan toisenlaisia kykyjä. Jo 1854 oli hän, kun keisari Nikolai kruununsa perillisen ja yliopiston kanslerin Aleksanterin kanssa kävi Helsingissä, nimitetty Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Tämä tapahtui kokonaan hänen ystäviensä, etupäässä Cygnaeuksen vaikutuksesta, niin ettei hän itsekään tiennyt, mihin virkaan hän nimitettiin, ennenkuin asia oli ratkaistu. Täten Topelius pelastettiin yliopistolle, sillä hän oli jo nimitetty Vaasan lukion lehtoriksi ja oli lähtemäisillään virkapaikkaan, Pietarsaareen, missä asunto oli häntä varten vuokrattu Erottuaan sanomalehtityöstä antautui hän yksinomaisesti virka- ja kirjailijatoimiinsa ja jatkoi sitten sillä tapaa syksyyn 1878, jolloin hän täysinpalvelleena sanoi jäähyväiset yliopistolle, jota viimeiset vuodet oli rehtorina johtanut. Siitä alkoi hänen viimeinen elämänjaksonsa, jolloin hän Koivuniemessä (v:sta 1879) nauttien maaelämän rauhaa, kansansa rakastamana ja kunnioittamana, näki päivänsä hiljalleen laskevan.
Topeliuksen kahdesta viimeisestä elämänjaksosta, jotka yhteensä muodostavat enemmän kuin toisen puoliskon hänen toimiaikaansa, eivät käytettävänäni olevat hetket salli minun lausua muuta kuin joitakuita yleisiä sanoja.
Koivuniemen aika oli runoilijan varsinainen suuruudenaika — ei sentähden, ettei hän jo sitä ennen olisi tuottanut riittävästi tullakseen suureksi tunnustetuksi, vaan erinäisten sivuseikkojen takia. Eläessään Helsingissä kiivaimman puoluetaistelun aikana, kumminkaan tahtomatta ottaa siihen suoranaisesti osaa, arvosteltiin häntä usein kohtuuttomasti. Kumpikin puolue toivoi ja tahtoi häneltä osaksi enemmän, osaksi toista kuin hänen kantansa myönsi, ja siitä johtui, ettei kumpikaan ehdottomasti kannattanut häntä hartioillaan. Toiseksi hän oli nuorin uuden Suomen suurista miehistä ja seisoi senvuoksi niin sanoakseni toisten varjossa. Toista oli, kun toiset suuret toinen toisensa perästä olivat laskeneet päänsä lepoon ja Topelius oli jäänyt yksinään edustamaan mennyttä suurta aikakautta ja samalla myöskin muuttanut pois kaupungista. Silloin ikäänkuin alkoi hänen jälkimaailmansa koittaa. Puolueet yhtyivät häntä kunnioittamaan, vanhat väärinkäsitykset unohtuivat, haihtuivat hänen yhäti palavan isänmaanrakkautensa edessä, ja hänestä tuli se Jumalan armosta ja elämänkokemuksesta viisaan suomalaisen miehen ihanne, jossa näimme entisyyden muistot ja tulevaisuuden toiveet ruumistuneina, ja kovina aikoina, myrskyn uhatessa, tuntui turvalliselta, kun tiesimme hänen suuren henkensä vielä viipyvän muassamme, turvalliselta niinkuin kodissa, missä isä valvoo. — Kun hän nyt on poissa ja myrsky jälleen uhkaa, yhtykäämme hänen rukoukseensa: