Ja, skydde Gud Allsmäktig så
Vår dyra fosterjord.
Att folk och furste samman gå
Och bygga lag och rätt uppå
Det fria mannaord![17]
Millä ilolla ja kunnioituksella hänet vastaanotettiinkaan, kun hän kävi Helsingissä! Silloin sydän sykähti, silloin juhla juhlalle tuntui, kun harmaahapsinen, hymysuu vanhus astui ovesta sisään liittyäkseen nuorten seuraan. Sen ovat useimmat nykyisetkin osakunnan jäsenet kokeneet, sillä milloin vain voimat myönsivät, tuli hän pohjalaisten vuosijuhlaan virkistääkseen nuoruutensa muistoja nähdessään aikoja sitten poismenneitten ystäviensä lastenlapsia.
Ja edelleen, millä uteliaisuudella kuultiinkaan kerrottavan, että vanha runoilija aina oli työssä, niillä ihailulla tartuttiin jokaiseen uuteen kirjaan, jonka hän vielä lähetti meille Koivuniemestä! Tosin oli vallitsevan kirjallisuuden henki aivan toinen kuin Topeliuksen tuotteissa, mutta ken ei olisi realistien ja naturalistien temmellyksessä mielellään vielä kerran kuullut tuota vienoa, puhdasta runotarta — muistuttihan se lapsuusajan viattomuutta ja ihanteellista haaveilua. Sillä runoilijana pysyi Topelius yhä samana — samat olivat ihanteet, sama isänmaanrakkaus, ainoastaan ylevämmin ja hartaammin hän lauloi, sillä elämä oli saattanut hänet lähemmäksi taivaallisia "esikartanoita", ja hän oli kypsynyt lausumaan julki "uskontunnustuksensa" niin yksinkertaisesti ja suuresti, kuin vain ihmiskunnan viisaimmat osaavat.
Entäs Topeliuksen suuruus: onko se siinä, että hän lyyrillisenä runoilijana seisoo Franzénin ja Runebergin rinnalla, onko se siinä, että hän kertojana on täydentänyt Runebergin työn, onko se siinä, että hän satujen sepittäjänä on maailmankirjallisuuden suurimpia, jollei suurin, taikka onko se siinä, että hän kansankasvattajana ylipäätään on ollut valon luoja ja levittäjä, jonka vertaista meillä ei ole nähty? Kaikessa tässä, mutta enemmän kuin hänen toimensa hämmästyttävässä monipuolisuudessa ja runsaudessa on hänen suuruutensa siinä, että hänen toimensa ja persoonansa aina on edustanut sitä, mitä meidän kansassamme on parasta, jalointa ja korkeinta. Elää, puhua ja toimia kansansa puhtaimpien ihanteiden mukaan ja jättää teoksensa ja oma muistonsa samojen ihanteiden ikuisiksi elähyttäjiksi — se on kai suurinta maan päällä, ja tämän suuruuden mitan on Sakari Topelius täyttänyt.
* * * * *
Lopuksi sananen nuorisolle, jonka povessa tämä suuri muisto on palava: Tämmöisestä muistosta ei sovi ylpeillä, sillä ennen kaikkea se velvoittaa. Kiittäkäämme Jumalaa hänestä, niinkuin hän itse kiitti Jumalaansa siitä, mikä oli hänelle annettu. Sakari Topeliuksen muisto on elävä, mutta älkää te, nuoret, enemmän kuin me vanhemmatkaan ottako siitä osaksemme muuta kuin kehotuksen jatkamaan hänen työtänsä isänmaan edestä, lausuen omasta puolestamme hänen sanansa:
Ja maamme, päivän morsian,
Saa suuruuden ja kunnian.
Vaan aallon lailla uinumaan
Me käymme unholaan.
Fredrik Cygnaeus.
Hänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[18]
Arvoisa juhlayleisö,