Muoto- ja muistikuvia III

by Eliel Aspelin-Haapkylä

Lönnrotin, Runebergin, Nervanderin ja Snellmanin syntymän satavuotisjuhlien jälkeen vaatii vuorostaan Fredrik Cygnaeuksen samanlaatuinen muistopäivä nykyisen sukupolven huomiota. Onhan vanha tapa mainita Cygnaeus yhdessä edellisten kanssa, kun kansallisen herätysajan suurmiehet luetellaan, ja se tietysti on saanut ylioppilaskunnankin toimeenpanemaan juhlanvieton hänen kunniakseen. Kumminkaan en suuresti erehtyne olettaessani, ettei nykyiselle nuorisolle suinkaan ole täysin selvänä, mistä syystä tämä viides nimi yhä edelleen asetetaan toisten rinnalle. Jokainen tietää mitä Lönnrot, Runeberg ja Snellman ovat olleet Suomen kansalle ja mitä verrattomia aarteita meillä on heidän kokoomassaan ja jälkeenjättämässään henkisessä perinnössä, jokainen tietänee niinikään, että Nervander oli nerokas tiedemies, jonka vertaista meillä ei ole nähty, mutta Cygnaeuksesta tiedetään tuskin muuta, kuin että hän on sepittänyt runoja, joita ei lueta, että hän oli suuri puhuja, jonka lennokkaita lauseita jotkut harmaapäät ukot vielä muistelevat, ja että hän oli olennoltaan eriskummainen, niinkuin monet perinnäismuistoina elävät kaskut todistavat — onko hän noitten toisten suurmiesten tapaan suorittanut jotakin suurta, luonut jotakin pysyvää, jolla on arvoa ja merkitystä meille jälkeläisille, se on epätietoista ja hämärää. Tositeossa Cygnaeuksen muisto on himmennyt tavallista pikemmin ja suuremmassa määrässä kuin me vanhemmat, joiden suosima ja ihailema hän oli elämänsä viimeisellä jaksolla, konsanaan olisimme voineet aavistaa, mutta aivan selittämätöntä se ei kuitenkaan ole.

Pääsyy Cygnaeuksen unohtumiseen on kai se, että hän oli niin tykkänään toisen ajan mies, että hän niin sanoakseni liikkui aivan toisessa henkisessä ilmapiirissä kuin nykyinen sukupolvi. Cygnaeuksen henki — niin Snellman lausui muistopuheessaan vanhassa kirkossa 11 p. helmik. 1881 — Cygnaeuksen henki eli alati ja toimi iäisessä maan päällä. Ja puhuja selitti, että ikuinen ja pysyvä katoovaisen keskellä on toiselta puolen luonnonelämässä ilmenevä järjellinen luonnonjärjestys ja toiselta puolen historiassa esiintyvä siveellinen maailmanjärjestys. Oikeus on, hän sanoi, iäti katoamaton ja niinikään kauneus ihmishengen tuotannon päämääränä, ihanteena. Siinä Cygnaeuksen toimiala. Sitä vastoin hän piti mitättömänä ja ylenkatsoi yksityisen ihmisen harrastuksia ja erehdyksiä, iloja ja suruja, jotka hänen kuoltuaan haihtuvat tietymättömiin niinkuin unelman varjokuvat.

Kuinka oudolta tämä kuuluukaan kohta Cygnaeuksen kuoleman jälkeen meilläkin alkaneella ja yhä jatkuvalla realismin ja individualismin aikakaudella, jolla muka tiedetään, että koko ihmiselämä sisältyy juuri siihen, mitä Snellman vertasi haihtuvaan unelmaan, jolloin ei uskota mihinkään pysyvään eikä tunnusteta iäistä päämäärää tai ihanteita olevankaan! Kun elämän- ja maailmankatsomus on näin muuttunut, onko ihme, että suurin ihanteiden mies, mikä meillä on elänyt, on hävinnyt nykyajan mielestä?

Mutta kumminkin olette pyytäneet minua palauttamaan hänen muistoansa ja elähyttämään hänen himmennyttä kuvaansa. Ryhdyn siis tehtävääni, vaikka hyvin tiedän, että käytettävänäni olevat hetket eivät riitä enempään kuin ääriviivojen piirtämiseen.

Cygnaeuksen suku on savolaista syntyä, ja nimessä säilyy muisto sen alkuperäisestä kotiseudusta, joka oli Joutsenon pitäjä. Suvun jäsenet ovat olleet mitkä pappeja mitkä virkamiehiä, mutta Fredrik Cygnaeuksen esi-isät olivat neljässä polvessa peräkkäin pappeja, kaksi vanhempaa kirkkoherroja, kaksi nuorempaa piispoja — suuri maallinen puhuja oli siis kirkollisten puhujain jälkeläinen. Isä, Zakarias Cygnaeus nuor., Porvoon piispan Zakarias Cygnaeus vanh:n poika, oli Hämeenlinnan ja Vanajan kirkkoherra, kun Fredrik syntyi, mutta muutti neljä vuotta myöhemmin Hollolaan, joten poika tuli viettäneeksi lapsuusaikansa Vesijärven rannalla. Fredrik oli 12-vuotias, kun isä nimitettiin Porvoon ja vielä samana vuonna (1819) Venäjän evankelis-luterilaisten seurakuntien piispaksi ja asettui perheineen Pietariin. Niin tapahtui, että Cygnaeuksen lapsuuden- ja varhaisempi nuoruudenikä kului hyvin erilaisessa ympäristössä, eikä se ollut syvästi vaikuttamatta hänen kehitykseensä. Toisin kuin Runeberg, Nervander ja Snellman hän oleskeli lapsuusaikansa sisämaassa suomalaisen kansan keskellä. Siitä häneen jäi sammumaton rakkaus tähän kansaan ja suomenkielentaito, joka tosin ei, koulut ja korkeampi sivistys kun olivat ruotsalaisia, saanut häntä suomenkieliseksi kirjailijaksi, mutta kuitenkin teki hänelle mahdolliseksi välittömästi ymmärtää kansaa ja erittäin myöskin suomalaista kansanrunoutta. Toiselta puolen Cygnaeus Pietarissa, oppien vieraita kieliä ulkomaalaisten suusta sekä piispan poikana seurustellen ylhäisissä, korkeasti sivistyneissä perheissä ja ainakin näkijänä vastaanottaen vaikutelmia suurkaupungin loistavasta, yleismaailmallisesta elämästä, sai luonteeseensa ja elämänkäsitykseensä erään ylimysmielisen ja samalla yleismaailmallisen piirteen, joka oli hänen huomattavimpia erikoisominaisuuksiaan. Cygnaeus oli aina "grand seigneur", sanoi Snellman hymyillen kertoessaan heidän yhteisestä ylioppilasajastaan. Pieni hymy Snellmanin huulilla merkitsi, että Cygnaeuksen ylimysmielisyys kumminkin oli sangen viatonta laatua. Se näyttäytyi näet osaksi halussa pukeutua sirosti ja aistikkaasti — muistutan venetsialaisesta viitasta, jota ilman hän ei mielellään pitänyt puhetta taivasalla —, osaksi kehittyneessä seurustelukyvyssä ja taipumuksessa etsiä ylhäisten ja mainehikkaitten seuraa, mutta ennen kaikkea järkkymättömässä itsetunnossa, josta Cygnaeuksen jaloimmat samoin kuin heikommatkin ominaisuudet juontuivat. Mainituita lapsuus- ja nuoruusajan vaikutelmia tärkeämmät olivat tietysti armaasta kodista, rakkaista omaisista lähteneet. Koti, jonka sieluna oli hurskas, lämminsydäminen äiti, päänä jaloluontoinen isä, pojan ensimäinen innostuttava historian ja kreikankielen opettaja, ilahuttajina herttaiset siskot ja nuoremmat veljet, tämä koti se kasvatti herkkäluontoisen runoilijanalun kaiken hyvän ja ylevän, kaiken tosi-inhimillisen rakastajaksi ja tunnustajaksi, joskin se toiselta puolen, siinä kun vallitsi joku suvun perinnäinen taipumus iloineen ja suruineen sulkeutua itseensä, näyttää hänessä synnyttäneen viehtymyksen yksinäisyyteen, joka teki, että Cygnaeus ei lähimmille ystävilleenkään avannut sydämensä sisimpiä sopukoita, vaan mieluummin eli erakkona heidän keskellään.

Tämänlaiset luonteenominaisuudet oraalla Cygnaeus Pietarista saapui Turkuun ja suoritti ylioppilastutkinnon 1823. Hän ilmoittautui viipurilaiseen osakuntaan, mutta kohtalo ohjasi hänet kuitenkin aivan toiseen piiriin. Cygnaeus sai asuntonsa pohjalaisten kuraattorin J. J. Tengströmin luona ja niin hän yliopisto- ja koko elinajakseen tuli Snellmanin, Nervanderin ja Runebergin toveriksi ja ystäväksi. Mitä tämä merkitsi Cygnaeukselle, ei kaipaa selityksiä. Se ihanteellinen ja isänmaallinen maailman- ja elämänkatsomus, joka oli näiden tulevien suurmiesten, tuli Cygnaeuksenkin omaksi. Eikä ihme, että niin kävi, sillä hän oli kuin luotu sen vastaanottamiseen — taikka oikeammin se oli hänessä jo alulla; hänen ei tarvinnut elää henkisellä lainatavaralla, hänellä kun oli alkuperäisen neron itsenäisyys ja aavistavainen katse tulevaisuuteen. Muutoin oli hänen isänmaanrakkautensakin jo Pietarissa herännyt itsetietoisuuteen. Se oli hänen oman tunnustuksensa mukaan tapahtunut eräänä päivänä, kun hänen isänsä, piispa Cygnaeus, koottuansa kirkon täyteen silloin vielä enemmän kuin nykyään ympäristönsä ylenkatsomia suurkaupungin suomalaisia, oli lempein sanoin rohkaissut ja kehottanut näitä hyljätyitä pitämään isänmaatansa kunniassa sekä teoillaan ja toimillaan pakottamaan muukalaisia suomaan sille ja heille itselleen kunnioitusta. Silloin oli totuus: Oma maa mansikka, muu maa mustikka ensi kerran tunkeutunut Cygnaeuksen sydämeen, eikä hänen siis tarvinnut oppia sitäkään uusilta ystäviltään. Mutta kuitenkin heidän seurassaan, ensin Turussa ja sitte Helsingissä, hänelle avautui häikäiseviä näköaloja yhtä hyvin ihmiskunnan kuin oman kansakunnan entisyyteen ja tulevaisuuteen, ja niin Cygnaeus, samalla kun hän lukemalla hankki itselleen laajat tiedot etenkin historiassa ja suurten sivistysmaiden kirjallisuudessa, toisten rinnalla valmistui tehtäväänsä.

Mutta mikä oli Cygnaeuksen tehtävä? Oliko se historioitsijan, joksi hän nuorempana aikoi ja jona hän todella on luonut huomattavia teoksia, vaikka hänen suurimmat suunnitelmansa jäivät toteuttamatta. Oliko se runoilijan, jona hän kieltämättä on suuriarvoista tuottanut, joskaan ei semmoisessa muodossa, että hänen runoelmansa olisivat saaneet laajemman lukijakunnan suosiota? Oliko se kaunotieteilijän, kirjallisuuden arvostelijan, jona hän niinikään on varsin merkillistä kirjoittanut ollen ensimäinen, joka täydellä ymmärtämyksellä ja merkillisellä laajanäköisyydellä on arvostellut Runebergin, Kalevalan ja Aleksis Kiven runoutta? Oliko se kuvaamataiteitten ja taiteilijain suosijan, jona hän on tukenut ja ohjannut taiteen ensimäisiä horjuvia askeleita Suomessa kuitenkaan saamatta toimeen taideakatemiaa, jota hän uneksi elämänsä suurtyönä? Ymmärtääkseni Cygnaeuksen varsinainen tehtävä ei ollut yksikään näistä toimihaaroista erikseen, vaan kaikki yhteensä ja vielä muutakin sen lisäksi. Hän oli kutsuttu aatteiden kylväjäksi ja ihanteiden esittäjäksi mitä erilaisimmilla henkisen elämän aloilla, hän oli kutsuttu Suomen aamukauden airueksi.

Kullakin muista suurmiehistämme oli määrätty alansa; Cygnaeuksen toimi suuntautui sitä vastoin eri aloille — yhtenäistä oli siinä vain ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka erehtymättömästi pysyi samana. Tämä henki se luo hajanaisilta näyttävät harrastukset kokonaisuudeksi. Me kohtaamme tämän hengen hänen kirjatuotteissaan, olkoot ne runomittaisia taikka suorasanaisia, mutta aivan erikoisen vaikuttavasti se ilmeni hänen puheissaan. Harvinaisessa puhelahjassaan oli Cygnaeuksella välikappale, millä hän tehokkaammin kuin yksikään muu kykeni vaikuttamaan aikalaisiinsa. Kirjailijana ja runoilijana johti hänet tuo ennen mainittu itsetunto siihen harhaluuloon, että hänen oli sallittu noudattaa kaikkia erinomaisen vilkkaan mielikuvituksensa ja herkän tunteensa oikkuja, sanalla sanoen että hän improvisoimalla, muodosta huolimatta, kykenisi luomaan täysarvoista ja pysyvää, ja liian myöhään hän surukseen huomasi erehtyneensä. Ainoastaan kun hän puhui, oli hänen alkuperäinen, vapaa, neron siivittämä improvisoimisensa paikallaan, ja sentähden hän aikana, jolloin sanomalehdistömme vielä oli kehittymätön, puheillaan nosti, lämmitti ja tulistutti kuulijoitaan niinkuin ei kukaan muu. Vastustamattomasti hän sai kuulijansa näkemään elämää ja sen ilmiöitä niinkuin hän itse katseli niitä, nimittäin suuresti. Ennen kaikkea rakastaen historian jaloja luonteita hän halusta esitti niitä esikuviksi kansalaisilleen, mutta vaatimattomissa ja näöltään jokapäiväisissäkin ilmiöissä hän huomasi tosi-inhimillistä, ylevää ja iäistä piilevän ja asetti sen kirkkaaseen valoon kuulijainsa ihailtavaksi. Näin tehdessään hän käytti milloin henkevästi keksittyjä mainesanoja, milloin hämmästyttäviä mielikuvayhdistyksiä ja vertauksia, joita varten ainekset usein olivat mitä etäisimmistä maista ja ajoista — sillä hänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista —, milloin häikäiseviä runollisia kuvia, taikka hän veti vastakohdat esiin musertavalla ivalla ja äärettömällä ylenkatseella tallaten jalkoihinsa henkisesti mitättömän ja alhaisen. Mutta kun puhe erittäin koski kotimaata, silloin sanoja kannatti hehkuva isänmaanrakkaus, ja puhuja avasi silmät näkemään, että meilläkin on ollut arvokasta ja suurta ja että edellytyksiä on olemassa yhä suuremmalle. Niin hän levitti ihanteellisen hohteen sen yli, jota hän rakasti ja katsoi muittenkin rakkauden arvoiseksi, ja niin hän loi yksityisille ja koko kansalle harrastuksen päämääriä, innostuttavia ihanteita.

Luokaamme nyt katsaus Cygnaeuksen elämänvaiheisiin ja elämäntyöhön, joka kauttaaltaan todistaa mitä edellisessä olen sanonut hänen luonteenlaadustaan ja kutsumuksestaan ajalla, jolloin Suomen kansallisen elämän perustukset laskettiin.

Cygnaeuksen ensimäinen julkinen toimi tuli Haminan kadettikoulun hyväksi, jossa hän viisi vuotta oli historian, maantieteen ja taloustieteen opettajana. Jos hänen ylimysmielisyytensä olisi ollut tavallista laatua, josta toinen puoli on ahdasta ennakkoluuloisuutta ja toinen turhaa itserakkautta, niin hänen toimensa tässä aatelisnuorukaisten sotilaskoulussa tietenkin olisi jäänyt jotenkin hedelmättömäksi; mutta tositeossa nuori tuntematon maisteri loi oppilaisiinsa aivan uuden hengen — sen ihanteellisen ja isänmaallisen, joka oli hänen omansa. Sen hän sai aikaan toiselta puolen henkevällä, innostuttavalla tavalla esittäen maailmanhistorian vaihtelevia kuvaelmia, toiselta puolen puhuen oppilailleen isänmaasta ennen kuulumattomilla sanoilla. Toista kymmentä vuotta ennen Vänrikki Stoolin tarinoita Cygnaeus näille nuorille kertoi 1808—09 vuosien sodasta, jonka taistelussa monen kuulijan isä oli vuodattanut vertansa, ja pani heidän sydämelleen, että heidän kansansa, "jossa" — niinkuin sanat kuuluivat — "piilee mitä ihanimmat taipumukset kaikkeen jaloon ja hyvään", pitää heitä, joita se "auliisti kasvattaa hiellään ja vaivallaan, kalliisti ostamansa sankarimaineen hoitajina". Semmoiset lauseet putosivat itävinä siemeninä nuoriin sydämiin, ja Cygnaeus sai osakseen kunnioituksen ja rakkauden, joka vielä vihannoi hänen haudallaankin.