Edellisiä etevämmät ovat veljekset von Wright, Maunu (s. 1805, k. Helsingissä 1868), Vilhelm (s. 1810, k. Ruotsin Bohuslän'issä 1887) ja Ferdinand (s. 1822), joista ensimäinen ja kolmas ovat olleet Suomen tunnetuimpia ja kunnioitetuimpia taiteilijoita. Veljekset olivat syntyneet Haminanlahden tilalla Kuopion pitäjässä, paikkakunnalla, joka luonnonihanuuteen nähden on meidän maan etevimpiä. Heillä ei ollut halua lukemiseen, mutta varustettuina harvinaisilla luontaisilla taiteilijalahjoilla, joita he itseksensä kehittivät, antautuivat he kaikki luonnon tutkimiseen sekä metsän ja veden asukkaiden kuvaamiseen. Tekniikan puolesta tyytyen piirustimeen ja vesiväriin kohosivat he jo varhain mestariuteen tällä heidän omituisella alallaan. Maunu lähti kuitenkin v. 1826 Tukholmaan ruvetakseen taideakatemian oppilaaksi, mutta tämä ei saanut häntä eroamaan hänen alkusuunnastaan. Päin vastoin ryhtyi hän siellä, kutsuttuaan Vilhelm veljensä avukseen, kreivi Niilo Brahen kustannuksella julkaisemaan suurta kuvateosta "Svenska foglar" (Ruotsalaisia lintuja), luonnon mukaan kiveen piirustettuina (1828-30), teosta, jota kaikkiaan ilmaantui 120 isoa kuvalehteä ja joka teki toimittajain nimet kuuluisaksi molemmin puolin Pohjanlahtea. Alkuperäiset akvarellit ostettiin myöhemmin Suomen yliopiston kirjastoon. Maunu palasi jo v. 1829 kotimaahan, mutta Vilhelm jäi kuolemaansa saakka Ruotsiin, jossa yhä edelleen taiteellansa palveli luonnontieteitä. Hänen etevin luomansa lienee kuvateos "Skandinaviens fiskar" (Skandinavian kalat, 1836-38), jolle kuvien uskollisuuteen ja hienoon tekolaatuun nähden on vaikea löytää vertaa. Tauluja on tämä veli vähän, tuskin nimeksikään maalannut. Maanmittausylihallituksessa kartanpiirustajana (v:sta 1829) ja yliopistossa sekä luonnontieteellisten kokoelmain konservatorina (v:sta 1845) että piirustuksen opettajana (v:sta 1849) ollen Maunu von Wright lakkaamatta toimieli taiteensa alalla. Puhumatta muutamasta kivipiirrosmaisemasta pysyi hän tekniikaltaan ja aihepiiriltään kauan entisellään. Vasta ruvettuaan ylempänä mainitun kuvateoksen (Suomi, kuvissa esitettynä) toimitukseen, alkoi hän suuremmassa määrässä käyttää taitoansa maisemain kuvaamiseen, ja taideyhdistyksen perustamisen jälkeen, 40 vuoden vanhana, rupesi hän öljyllä maalaamaan, siten pysyväisesti kiinnittäen nimensä taiteemme historiaan. Tässä kohden hän noudatti nuoremman veljensä Ferdinandin esimerkkiä, joka myös silloin ryhtyi öljymaalaukseen. Niinkuin hänen veljensä oli Ferdinandkin jonkun aikaa oleskellut Ruotsissa. Seitsentoista vuotiaana hän sinne lähti ja asui milloin veljensä Vilhelmin luona Bohuslän'issä milloin Tukholmassa. Ollen autodidakti niinkuin vanhemmatkin veljet maalasi hän muun muassa vesivärillä kasvia luonnontieteellistä tarkoitusta varten. V. 1844 hän palasi isänmaahan ja sen jälkeen on hän enimmäkseen asunut Haminanlahdella. Ennen taideyhdistyksen perustamista oli von Wright veljesten pääansiona se, että he olivat mestarillisia luonnontieteellisten kuvain tekijöitä, mutta sen jälkeen pyrkivät he maiseman- ja eläintenkuvaajinakin korkeammalle taiteelliselle kannalle. Toistakymmentä vuotta ja enemmänkin olivat heidän ylen lukuisat teoksensa huomatuimpia taideyhdistyksen näyttelyissä, ja lähes yhtä kauan olivat heidän maisemataulunsakin sekä yleisön että kritiikin silmissä mitä etevintä Suomen taide kykeni tuottamaan. Eikä se ollutkaan aivan väärin, sillä maisemanmaalaajinakin olivat he uskollisia kotimaisen luonnon esittämisessä. Toista on jos varsinaisen taiteen kannalta arvostelee heidän maisemiaan. Ne ovat tarkkoja ja hienotekoisia, mutta niiltä puuttuu se vapauden leima, joka on tositaiteilijan tuotteiden tunnusmerkki. Erityistä huomiota ansaitsevat ehkä kuitenkin Maunu von Wrightin maisemapiirustukset (taideyhdistyksen kokoelmissa), joissa hän varsinkin avaroita näköaloja kuvatessaan on osottanut sekä kauneudenaistia että varmaa kättä suomalaisen maiseman omituisuuden tavoittamisessa. Verrattomia ovat veljekset niin hyvin myöhemmin kuin varhemminkin olleet ainoastaan elävien ja varsinkin lintujen puvun ja värin esittämisessä. Edistystä suorastaan taiteelliseen suuntaan osottavat ne teokset, jotka kuvaavat eläinten elämää keskenään (esim. F. v. Wrightin "Rauhalliset olot" ja "Taistelevia metsoja" taideyhdistyksen kokoelmassa). Maunu veli, kuolemaansa saakka taideyhdistyksen johtokunnan jäsenenä, oli aikoinaan Helsingin taide-elämän arvokkaimpia edustajia, jota paitse hän on luonnontieteen alalla julaissut havaintorikkaita kirjoituksia ja isomman teoksenkin (Finlands Foglar I). Ferdinand von Wright, joka taulumaalaajana on ollut Maunua tuotteliaampi ja taiteellisesti etevämpi, elää vielä, ahkerana kuten aina. Maisemamaalaus on kuitenkin jäänyt syrjään. Hän asettaa tosin kotkansa, kyyhkysensä, teerensä, peipposensa, pulmusensa keskelle kotimaista maisemaa, mutta jos tilaajat tyytyisivät siihen, maalaisi hän ne mieluummin yksistään vaan. Kuinka lieneekään ovat hänen taulunsa yhtä tavallisia kuin rakastetuita koristuksia suomalaisissa kodeissa.

Lopuksi kuuluu taideyhdistyksen perustamis-aikakauteen kaksi maalaajaa, jotka, vaikka he lahjojensa ja yleisen merkityksensä puolesta erosivatkin toisistaan, kuitenkin ovat yhdessä mainittavat sen tähden, että nuoremman taiteilijapolven opettaminen on molempain pääansioita. Ne ovat Berndt Abraham Godenhjelm (s. Mäntyharjulla 1799, k. Helsingissä 1881) ja Robert Vilhelm Ekman (s. Uudessakaupungissa 1808, k. Turussa 1873).

Godenhjelm kääntyi jo v. 1827 virkamiesuralta taiteesen, jossa Heideken Tukholmassa oli ollut hänen ensimäinen opettajansa. Mainittuna vuonna lähti hän Pietariin, opiskeli taideakatemiassa, muun muassa harjoitellen vaskipiirräntöä, ja jäi sitten sinne maalaamaan kopioita Eremitage'ssa, muotokuvia sekä pyhäin kuvia venäläisiin kirkkoihin. V:n 1848 alussa muutti hän Helsinkiin ja vaikutti täällä taideyhdistyksen (samana vuonna) perustaman piirustuskoulun opettajana v:een 1869. Tämän sekä yksityisenkin opetustoimensa kautta on hän parhaasta päästä ansainnut sijan taiteemme historiassa. Hänen itsenäinen tuotteliaisuutensa on ollut verraten vähäinen. Omituisella, nuorempien päiviensä miniatyyrimaalausta muistuttavalla, hurskaalla tekotavalla käsitellen Kalevalasta ja Runebergin runoelmista otettuja aiheita (esim. "Väinämöisen laulu" ja "Kuningas Fjalar") on hän kuitenkin edustanut ajan isänmaallismielistä taidetta. Myöskin alttaritauluja on hän maalannut joitakuita (Janakkalassa: ristiinnaulitseminen; Dragsfjärdissä: Kristus Getsemanessa).

Vaikka Ekman ei saanutkaan toimia taiteenharrastuksen puolesta vilkkaammassa pääkaupungissa, vaan ainoastaan Turussa, on hän kuitenkin muitten edellä pidettävä taiteen tienraivaajana tässä maassa. Jo varhain orvoksi jääden sai hän nuorena kovaa kärsiä. Ensimäinen opettajansa piirustuksessa oli Finnberg Turussa. V. 1824 lähti hän Tukholmaan tullakseen taideakatemiassa J. G. Sandbergin oppilaaksi. Tukalista taloudellisista oloistaan huolimatta edistyi hän hyvin ja sai palkintomitaleja toisen toisensa perästä. Laatukuva- ja historiamaalauksen harjoittamiseen antauneena herätti hänen maalaamansa soma "Taalain tyttö" ensiksi suurempaa huomiota. V. 1836 tuli hän akatemian agréé'ksi ja seuraavana vuonna sai hän matkastipendin kolmeksi vuodeksi. Sitä ennen täytyi hänen kuitenkin ruveta Ruotsin alamaiseksi. Niin tapahtuikin, ja hänen käyntinsä Suomessa 1837 (jolloin hän muun muassa osaksi harjoitelmia tehdäksensä matkusteli Savossakin) näytti siis hyvästijätöltä ikipäiviksi. Kuitenkaan ei mikään todista asian herättäneen huomiota hänen isänmaassansa. Akatemian holhottina harjoitteli Ekman taiteellisia opintoja Tanskassa, Hollannissa ja varsinkin Ranskassa Delarochen oppilaana. V. 1841 matkusti hän Italiaan, josta hän vasta v. 1844 palasi Ruotsiin. Ulkomaalta oli hän Tukholman taidenäyttelyihin lähettänyt useita yhä jatkuvaa edistystä osottavia tauluja, muun muassa "Hollantilainen sisusta" ja "Majoituskohtaus 30 vuoden sodan ajoilta", joista taideyhdistys Tukholmassa osti edellisen ja kuningas Kaarle XIV Juhana jälkimäisen. Nämä molemmat oli hän maalannut ennen Italian matkaansa. Siellä alppien eteläpuolella hän mieltyi tuon niemimaan pittoreskiseen maalais- ja kaupunkielämään, joka tarjosi niin runsaasti aiheita ajan romantillis-ihannoitsevalle taiteelle. Hänen maalauksiaan kiitettiin silloin Ruotsissa samoin kuin myöhemmin Suomessakin värinsä ja loistavain valaistuseffektiensä vuoksi. Maalaajan taipumusta luonnonkaunistamiseen ei tuona romanttisuudenkaan aikana hyväksytty. Hänen ensimäisiä teoksiaan Tukholmaan tultuaan oli "Kansanjuhla Södermanlannissa", joka sekin joutui kuninkaalliseen kokoelmaan. Ekman valittiin nyt akatemian jäseneksi, mutta ei se eivätkä muutkaan kunnianosoitukset voineet häntä Ruotsiin ainaiseksi kiinnittää. Syyskuulla 1845 tuli hän Turkuun muka käymään vaan, mutta sinne hän sentään elinajakseen jäikin. Ekman oli todenperäinen taiteilijaluonto, täynnä elämän voimaa ja intoa, ja hänen jäämistään kotimaahan ei saata toisin selittää kuin siten, että tuo silloiselle Suomelle omituinen isänmaallinen innostus oli häneenkin tarttunut. Hän huomasi nimittäin itsellään olevan jotakin tehtävää täällä ja tarmonsa takaa hän siihen ryhtyikin. Jo v. 1846 perustettiin piirustus-koulu Turkuun, jonka opettajana hän on ohjannut lukuisien taiteilijanalkujen ensimäisiä askeleita. Se sekä ylimalkaan nuorten innostuttaminen taiteesen oli toinen hänen tehtävistään, toinen taas oli saattaa kotimainen taide isänmaalliseksi sisällykseltään; sen vuoksi hän itse käsitteli ja koetti esimerkillään saada muita käsittelemään suomalaisia aiheita. Näiden perusohjeiden mukaan toimi hän elämänsä loppuun saakka, ja hyvä tarkoitus onkin usein lukuun otettava, kun hänen lukemattomia teoksiaan arvostelee. On näet myöntäminen, ettei Ekman, yksin kun oli — jollei koko maassa niin ainakin kotiseudullansa — taiteen lippua kantamassa sekä pakotettuna miltei yksistään taiteestansa elämään, jaksanut pysyttäytyä sillä taiteellisella kannalla, jolla hän Suomeen palatessaan oli ollut. Ainoastaan yhden kerran oleskeli hän vielä pitemmän ajan ulkomaalla, Parisissa (1857-58), jossa olisi voinut virkistyä taiteilijalle raskaasta koti-ilmasta. Totta puhuen ei Ekmanin maalaus ollut koskaan kohonnut täydellisesti itsenäiseen vapauteen; hänen paraimmatkin teoksensa ovat harvoin vapaita kankeudesta ja tahallisuudesta järjestelyssä, vapaita sovinnaisuudesta muodon- ja kasvojen tyypeissä (huomaa esim. ruusuiset, muhkeat kaunottaret). Kun myöhemmin kilpailun ja kritikin puute sekä tilaajain tyytyväisyys totutti maalaajaa asettamaan yhä vähempiä vaatimuksia omiin teoksiinsa, tulivat nuo entiset heikot puolet yhä tuntuvammiksi — sitä enemmän mitä painavampi aihe oli, niinkuin alttaritauluissa, joissa heleät värit ja kaikenpuolinen sovinnaisuus liian usein esiintyvät tositaiteellisen sopusoinnun ja omaperäisen vilpittömän hartauden sijasta. — Suuremmoisin toimi, joka Ekmanille uskottiin, oli Turun tuomiokirkon kuorin koristaminen al-fresco maalauksilla (1850-51). Paitse raamatunaiheisia kuvia loi hän tätä varten kaksi historiallista sommitusta: "Pyhä Henrik kastaa Suomalaisia" ja "Agricola antaa Kustaa Waasan käsiin Uuden Testamentin suomennoksen", jotka molemmat olivat arvokkaimpia siihen saakka meillä nähtyjä yrityksiä historiamaalauksen alalla. Muut teoksensa jakaantuvat aiheen puolesta seuraaviin pääryhmiin: laatu- ja kansanelämänkuvia, ensi aluksi vielä italialaisia, mutta sitten kotimaisia, niinkuin "Pentti Lyytinen lukee runojansa savolaisessa pirtissä" (1848), "Kreeta Haapasalo soittaen kanteletta talon väelle" (1868), "Venhematka kirkolle" y.m.; Runebergin ja Topeliuksen runoelmiin liittyviä, esim. "Tanssi pirtissä" (1845) ja "Laukkuryssät tarjoovat tavaroitaan talon naisille" (1856), molemmat Hirvenhiihtäjäin mukaan, "Vänrikki Stål ja Runeberg", "Kohtaus Regina von Emmeritz'istä" y.m.; Kalevalan aiheisia, joista merkillisin on kolossimainen sommitus "Väinämöisen laulu" (1866); sekä vihdoin noin 80 alttarilaulua, jotka suureksi osaksi ovat samanaiheisia (m.m. Kristus Getsemanessa ja Kristuksen ylösnouseminen, kumpanenkin vähintäin 6 kertaa maalattu) ja joista paraimpia ovat "Jesus siunaa lapsia" (1849) Helsingin vanhassa kirkossa ja "Kristus Getsemanessa" (1871) Perttilässä. Taiteemme kehityksen puolesta ovat isänmaallisaiheiset tärkeimpinä pidettävät, vaikka Ekmanilla ei ollut sitä alkuperäistä luomiskykyä, jota Kalevalan aiheet ennen kaikkea vaativat. Se ankara kritiikki, joka kohtasi hänen uskaliainta, mutta taiteellisesti heikkoa yritystänsä kuvata, miten Väinämöinen laulullaan ihastuttaa maan, veden ja ilman asujamia, lienee ollut taiteilijan loppuijän katkerin kokemus. Vaikka Ekman ei saanut paljo semmoista toimeen, jolla on pysyvää taiteellista arvoa, on hänellä kumminkin oleva himmentymätön kunnia siitä, että hän on osottanut Suomen taiteilijoille ne kansalliset aiheryhmät, joita käsitellessä he voivat antaa teoksilleen ei ainoastaan teknillistä vaan myöskin kansan kehitykseen vaikuttavaa aatteellista arvoa.

C. Taideyhdistyksen perustusta myöhemmät maalaajat.

Kun Ekman etsi aiheitaan Suomen historiasta, Kalevalasta ja kansanelämästä, ja veljekset von Wright kuvasivat Suomen luontoa, noudattivat he Runebergin ja Topeliuksen runoudessa ilmaantuvaa mahtavaa isänmaallista virtausta. Samaa suuntaa astui Werner G. Holmbergkin (s. Helsingissä 1880, k. Düsseldorfissa 1860), etevin niistä nuorista taiteilijakyvyistä, jotka esiintyivät taideyhdistyksen ensi aikana. Arvossa pidetyn ja varakkaan virkamiehen poikana Holmberg tuli ylioppilaaksi v. 1848. Jo sitä ennen olivat Kruskopf, M. von Wright ja Lindh opettaneet häntä piirustamaan ja maalaamaan, niin että hän samana vuonna ensi kerran esitti kaksi taulua taideyhdistyksen näyttelyssä. Vaikk'ei sitä näistä eikä vielä myöhemmistäkään nuoruuden aikana kotimaassa maalatuista teoksista näekään, oli Holmberg todellinen taiteilijanero, joka vaan kaipasi myötäisiä oloja täydelleen kehittyäksensä. Useilla matkustuksilla maan sisäosissa hän ijäksensä rakastui Etelä-Satakunnan ja Hämeen ihanaan luontoon alkaen yhä selvemmin käsittää maisemamaalauksen varsinaiseksi alakseen, mutta kuitenkin kului viisi vuotta ennenkuin hänen hehkuva intonsa voitti isän vastustuksen, ja hän kesällä 1853 pääsi ulkomaalle taideopinnoita harjoittamaan. Holmberg suuntasi matkansa Düsseldorfiin, joka, kohottuaan Saksan ehkä etevimmäksi taidekaupungiksi, tähän aikaan oli alkanut vastustamattomasti vetää puoleensa pohjoismaisia maalaajia. Rupeamatta taideakatemian oppilaaksi sai hän ensi vuonna ohjausta Eerik Bodomilta ja sittemmin Hans Gudelta, joka mainio norjalainen maisemanmaalaaja v. 1854 nimitettiin taideakatemian professoriksi ja joka oli entisestä historiallis-tyylillisestä maisemamaalauksesta eronneen "naturalistisen", todellisuutta harrastavan taidesuunnan johtaja. Erinomaisen ahkerasti työskennellen, talviajat Düsseldorfissa ja kesät milloin missäkin läntisessä Saksassa, edistyi Holmberg niin, että hän jo vv. 1856-57 loi pääteoksia, niinkuin "Syysaamu", "Puisto keväällä", "Westfalilainen maalaistalo", (Helsingin keis. palatsissa) ja "Poppelikujanne", jotka sekä yleisössä että taiteilijoissa herättivät ihastusta ja kunnioitusta maalaajaa kohtaan. Jopa ilmaantui Holmbergin taide jo näissä tauluissa yhä vapaampana sovinnaisuudesta, kun näet nuori taiteilija valitsi ennen vältettyjä aiheita ja luodessaan entistä enemmän valoa tauluihinsa osottautui itsenäiseksi värityksen kehittäjänä. Tehtyään kesällä 1856 Guden seurassa pitkän matkustuksen Saksassa ja muun muassa oleskeltuaan ajan Baierin Berchtesgadenissa, palasi hän kesäksi 1857 kotimaahan. Tehdäkseen harjoitelmia oleskeli hän enimmän aikaa Kurun kappelissa, ja siellä isänmaan luontoa väritykseen nähden yksinkertaisissa, mutta piirustuksen ja käsityksen puolesta erinomaisen taiteellisissa akvarelleissa kuvatessaan Holmberg saavutti täyden itsenäisyytensä. Düsseldorfissa käsitteli hän tästä lähtein lähes yksinomattain suomalaisia aiheita ja talvelta 1857-58 mainittakoon erittäin "Suomalainen hongisto", "Näköala Kurun kappelista, aamuvalaistus" ja vallan kaunis "Näköala Kurun kappelista, iltavalaistus", molemmat jälkimäiset taideyhdistyksen kokoelmassa, "Torppa kylätien varrella", Porvoon lysein oma, "Hatanpään kartano" y.m. Kesällä 1858 lisäsi maalaaja harjoitelmavarastoansa Norjassa ja loi, Düsseldorfiin jälleen palattuansa, kaksi pääteostansa "Syysaamu Ringerikessä" (prof. Gudella Berlinissä) norjalaisten ja "Metsä sadeilmalla" (Helsingin keis. palatsissa) pääasiallisesti suomalaisten aiheiden mukaan. Viime mainitun johdosta tunnusti ulkomainen kritiikki taiteilijan astuneen etevimpäin saksalaisten maisemanmaalaajain rinnalle. Kesällä 1859 kävi Holmberg viimeisen kerran kotimaassa. Huolimatta kalvavasta keuhkotaudistaan ja raskaanlaisista taloudellisista oloistaan maalasi hän seuraavana syksynä, talvena ja keväänä düsseldorfilaisessa kodissaan hämmästyttävällä ahkeruudella parikymmentä maisemaa, joista noin puoli määrä valmistui, toinen puoli jäi enemmän tai vähemmin keskieräiseksi. Näiden joukossa tavataan mestarin kauniimpia teoksia niinkuin "Talo Kurussa" ja "Näköala torpan tienoilta Kurussa" (taideyhdistyksen omat), "Aihe Torisevalta", "Postitie Suomessa" ja "Sadeilmanaihe Näsijärveltä", "Rajuilma Näsijärvellä" ja "Humalatarha" sekä lopuksi "Helteinen kesäpäivä" (Yliopiston piirustussalissa) ja "Ihanteellinen maisema" (taideyhdistyksen kokoelmassa). Useissa Holmbergin viime ajan maalauksissa vivahtaa väritys hopeanharmajaan, jota vastoin varhemmissa kullankarva on voitolla. Kevätpuolella 1860 tapahtui taiteilijalle se kunnia, että hänelle tarjottiin professorin virka Weimariin perustettavassa taideakatemiassa — tarjoomus, joka suuriruhtinaan oikusta myöhemmin peruutettiin. Seuraavana syksynä vei säälimätön keuhkotauti hänet hautaan, ennenkuin hän oli täyttänyt kolmannen kymmenennen ikävuotensa. Holmbergin maisemamaalaus oli aikansa oma varsinkin siinä, että jokainen hänen taulunsa on huolellisesti ajateltu sommittelu, samalla kuin jokainen erityiskohta oli luonnosta otettu. Sommittelutaidossa, valojen ja varjojen valitsemis- ja järjestämiskyvyssä sekä ihanien viivojen keksimisessä, jossa hän oli omakseen ottanut ja kehittänyt paraimman mitä Düsseldorfin koulu voi hänelle opettaa, tuskin kukaan onkaan häntä etevämpi. Tämän taitonsa kautta, joka joskus johti häntä paikallisluonteen todellisuutta himmentävään ihanteellisuuteen, oli hän kouluun kuuluva; muuten oli hän muita suorempi "naturalisti" ja astui siten korkeimmilleen kehjettyänsä edistyksen etunenässä. Akvarelliharjoitelmissaan aikaansai hän tehovoiman semmoisen, jonka vertaista ei silloin oltu nähty. Niissä oli hän enimmin aikansa edellä. Muutoin oli Holmberg maisemanmaalaajana lyyrikko puhdasta suomalaista luonnetta; kotimainen luonto määräsi ikäpäiviksi hänen aihevalintansa. Mieluimmin hän maalasi metsää taikka taloa, milloin järven rannalla milloin viljellyssä seudussa, josta ei koskaan puita puutu; elolliskuvia hän käyttää säästäväisesti. Mitä ylimalkaan suomalaisen maiseman luonteesen tulee, ei tähän saakka yksikään ole sitä todellisemmin eikä alkuperäisemmin kuvannut.[24] Holmberg, ensimäinen suomalainen taiteilija, joka on kohonnut aikansa edistyneimmän taiteen kannalle, on suuresti vaikuttanut taideoloihimme: suoranaisesti siten, että hän mahtavasti kohotti meillä vallitsevat käsitykset ja vaatimukset taiteesen nähden sekä välillisesti siten, että hän perusti 1850-luvulta luettavan düsseldorfilaisen suunnan taiteemme kehityksessä.

Yhdessä jaksossa lueteltakoon muutkin tämän suunnan vanhemman taiteilijapolven jäsenet, nimittäin ne, jotka 1850-luvun kuluessa opiskelivat Düsseldorfissa. Etevin näistä oli historia- ja muotokuvanmaalaaja Eerik Juhana Löfgren (s. 1825 ja k. 1884 Turussa), joka taideyhdistyksen matkarahan saatuansa saapui Düsseldorfiin samana vuonna kuin Holmberg. Hän oli jo v. 1842 päässyt Tukholman taideakatemiaan, siellä yhä edelleen opiskellut ja sieltä pitäen kotimaahansa lähettänyt ensimäisen huomiota ansaitsevan teoksensa, "Psyche" (1851). Düsseldorfissa oli Löfgren viisi vuotta, työskennellen Hildebrandtin ja Mengelbergin ohjaamana, mutta saamatta paljoa tehdyksi. Hän oli näet hyvin lahjakas, mutta hidasluontoinen henkilö. Tämän ajan maalauksia ovat suuri alttaritaulu "Kristus Getsemanessa" (Jaakimvaaran kirkossa), F. Cygnaeuksen muotokuva (yliopiston oma) sekä "Hagar ja Ismael erämaassa" (1858, taideyhdistyksen kokoelmassa). Palattuansa kotimaahan asettui hän Helsinkiin, jossa enemmiten maalasi sekä tekotavan että luonteenkäsityksen puolesta osaksi sangen eteviä muotokuvia, niinkuin paroni K. Munckin, kreivi A. Armfeltin ja kenties vähemmällä menestyksellä J. L. Runebergin (kaikki kolme Yliopistossa), F. Cygnaeuksen sekä Z. Topeliuksen (Ylioppilastalossa) y.m. V. 1862 hän lähti Parisiin, jonka matkan kypsynyt hedelmä oli taiteilijan kaunis ja kiitetty historiamaalaus "Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär" (1864), ja myöhemmin v. 1879 Müncheniin, missä valmisti kaksi suurempaa teosta, "Kristuksen kirkastus" (Someron kirkossa) ja "Vallasnainen menneen vuosisadan puvussa" (taideyhdistyksen kokoelmassa). Tosin ovat molemmat teokset jääneet viimeistelyä vaille, mutta kumminkin ne osottavat maalaajassa olleen kehityskykyä silloinkin kuin hautaan hivuttava kivulloisuus jo oli alkanut. Taiteilijana oli Löfgren haaveksivainen, alati ihanteellisuutta tähtäävä. Hänen maalauksensa eivät ole piirustukseltaan eivätkä ylimalkaan teknilliseltä kannalta katsoen nuhteettomia, mutta kun niissä kuvastuu alkuperäisen taiteilijan omituinen hienotunteinen käsitystapa, on niiden arvo pysyvää laatua. Vaikutukseltaan taiteen kehitykseen ei Löfgren ole verrattava Holmbergiin, siksi oli hänen tuotteliaisuutensa liian vähäinen, mutta kuitenkin on hän omalla alallaan vielä luettava taiteemme tienraivaajain joukkoon, sillä kaikkine omituisuuksineen oli hän ensimäisiä todellisia taiteilijoita meidän maassa.

Sitten kun paljon lupaava laatukuvanmaalaajan-alku, R. W. Ekmanin veljenpoika Kaarle Andreas Ekman (s. Wiipurissa 1833, k. Düsseldorfissa 1855), oli tuskin vuoden oltuaan taideakatemian oppilaana, kuollut, tuli v. 1857 Düsseldorfiin neiti Aleksandra Frosterus, sittemmin rouva Såltin (s. Ingossa 1837), ruvetakseen myöskin hän laatukuvanmaalaajaksi. Tämä R. W. Ekmanin oppilas antautui Mengelbergin johdannon alaiseksi ja edistyi hyvästi. Hänen teoksensa taideyhdistyksen kokoelmassa "Venematka kirkkomaalle" (1861), "Äiti nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä" (1862) y.m. sitä todistavat, vaikka niissä enemmän huomaa silloisen koulusuunnan kuin itsenäisen taiteilijaluonteen leiman. Mentyänsä v. 1866 naimisiin ja jouduttuaan leskeksi 1873, on maalaajatar tämän jälkeen ollut opettajana Turun piirustuskoulussa ja maalannut toistakymmentä alttaritaulua, siis enemmän kuin tiettävästi kukaan muu paitse R. W. Ekman.

Taideyhdistyksen näyttelyissä 1850-luvulla nähtiin paljon maisemamaalauksia, mutta melkoinen määrä oli lähtenyt nykyään unohtuneiden dilettantein käsistä. Kaksi naista, Augusta E. Soldan (s. Lappeenrannassa 1826, k. Sortavalassa 1886) ja U. Viktoria Åberg (s. Loviisassa 1824), tuli kuitenkin Holmbergin aikana Düsseldorfiin, edellinen v. 1857, jälkimäinen v. 1858. Neiti Soldan näytteli aikoinaan taideyhdistyksen näyttelyissä monta sekä suomalais- että norjalaisaiheista maisemaa, mutta rupesi myöhemmin opettajatareksi. Sitä vastoin on neiti Åberg pysynyt taiteelle uskollisena, vaikka hän, ulkomaalla kun asuskelee, on kotimaassa melkein tuntematon. Taideyhdistyksen kokoelmassa on hänen maalaamansa "Savonlinnan näköala" (1864) ja keis. palatsissa "Monrepos" (1865).

* * * * *