Tässä on tilaa suotava muutamille taiteilijoille, jotka eivät kehityksen ja ajan puolesta sovi ennen mainitsemiin suomalaisten taiteilijain pääryhmiin. Taideyhdistyksen ensimäisissä näyttelyissä herätti Edla Gustava Jansson (s. Helsingissä 1817), Lindhin ja Tukholman taideakatemian oppilas, hyviä toiveita laatukuvillaan, joista "Kehräävä muori" on taideyhdistyksen kokoelmassa; mutta avioliitto (ruots. historiamaalaajan N. J. O. Blommerin kanssa) ja kivulloisuus vieroittivat hänet taiteesta. Huomattavaa taipumusta maalaukseen oli myöskin myöhemmin koulunopettajattareksi ruvenneella Elisabet Blomqvistilla (s. Helsingissä 1827), joka, opiskeltuaan ainoastaan kotimaassa, herätti suurta ihastusta taulullaan "Hanna kangaspuissa" (Runebergin mukaan) 1851 v:n näyttelyssä.
Vaikka vaan puoleksi suomalainen on Vladimir Swertschkoff'kin (s. Loviisassa 1821, k. Firenzessä 1888) muistettava. Kenralimajurin poikana rupesi hän ensin sotapalvelukseen, mutta ryhtyi sittemmin v:sta 1844 taiteen viljelykseen, jossa Legler ja Kruskopf olivat olleet hänen ensimäisinä opettajinansa. Hän harjoitteli myöhemmin opinnoita Pietarissa, Roomassa, Münchenissä ja Parisissa (Couture'n luona) ja vietti milt'ei koko elämänsä ulkomailla. Tässä mainittakoon vaan mitä hän on tehnyt Suomessa tahi Suomea varten. V. 1854 hän julkaisi kivipiirrosteoksen "Kuvia sodasta Suomessa 1854" sekä maalasi saman sodan johdosta ison sotamaalauksen ja pari muotokuvaa (Helsingin keis. palatsissa). V. 1867 perustettuansa Schleissheimissä Münchenin lähellä tehtaan lasimaalausta varten, teetti hän siinä muutamia mitä kauniimpia koko ikkunan täyttäviä lasimaalauksia Turun tuomiokirkkoa varten, nimittäin "Kaarina Maununtytär laskien pois kruununsa", "Kristus ristinpuussa" ja "Kustaa II Aadolf Eevert Hornin kuolinvuoteen vieressä". Tällä taiteellisesti ja muutenkin kallisarvoisella lahjalla, puhumattakaan hänen muista lahjoituksistaan on Swertschkoff ikipäiviksi kiinnittänyt muistonsa synnyinmaahansa ja erittäinkin Turkuun, jota hän nuoruudessaan oli oppinut rakastamaan. Viime vuosinaan maalasi hän oivallisia "Stilleben"-kuvia, joista yksi, "Kaaliksia kellarissa" (1883) on taideyhdistyksen kokoelmassa. Melkein päin vastaiseen tapaan muodostui Severin G. Falkmanin (s. Tukholmassa 1831, k. Helsingissä 1889) elämä, hän kun näet oli ulkomaalla syntynyt ja täällä suomalaistui. Perhe muutti näet 1840-luvulla Helsinkiin, missä Falkman tuli ylioppilaaksi v. 1850. Hän oli jo ennen tuloansa nauttinut opetusta piirustuksessa ja lähti v. 1857 useaksi vuodeksi Parisiin. Myöhemmin oleskeli hän monta vuotta Roomassa, jonka luonto ja taide valtavasti vaikutti taiteilijaan ja josta hän v. 1870 palasi Helsinkiin. Falkman on ylipäätään harjoittanut laatukuvamaalausta; useimmat taulunsa ovat aiheeltaan italialaisia. Paraimmissa (esim. "Kaksi munkkia" 1864) on tuon kuuluisan T. Couturen koulussa opittu värityksensä jotenkin sopusointuinen, mutta toisissa "Italialainen talonpoikaisperhe Subiacon seuduilta", (1864, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja etenkin myöhemmissä ei voimakkaita raskasluontoisia väriaineksia ole riittävästi toisiinsa sulatettu. Hänen muotokuvistaan mainitsemme suomalaisen näyttelijän O. Vilhon, esitettynä Molière'n saiturina. Taiteilija oli muutoin vähän tuottelias. Sitä vastoin rakasti hän tutkia entisten aikojen tyylimuotoja ja pukuja. Tätä hänen taipumustaan on kiittäminen suuresta historiamaalauksesta "Kaarlo Knuutinpoika Bonde, lähtiessään Viipurin linnasta kuningasvaaleihin Tukholmaan 1448" (1885, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja kansatieteellisestä kuvateoksesta "Itä-Suomessa". Falkman oli viimeisenä kahtena vuosikymmenenään hienona taiteen ja taideteollisuuden tuntijana Helsingin taide-elämän johtavia henkilöitä.
Pari vuotta myöhemmin saapui Parisiin laatukuvanmaalaaja Aadolf von Becker (s. Helsingissä 1831), joka jo virkamiesuralla oli ehtinyt Turun hovioikeuden palvelukseen, ennenkuin hän lopullisesti päätti ruveta taiteilijaksi. Opiskeltuansa muutamia vuosia Köpenhaminassa sekä muutaman kuukauden Düsseldorfissa, asettui hän Parisiin, tullakseen Suomen ensimäiseksi maalaajaksi, jonka koko varsinainen kehitys on ollut ranskalaisen vaikutuksen alaisena. Ensiksi ja pisimmän ajan maalasi hän T. Couturen, myöhemmin myöskin Cogniet'in, Hebert'n ja Bonnat'in ateliereissä. Helsinkiin palattuansa on hän v:sta 1869 ollut opettajana yliopiston piirustuskoulussa, joka hänen toimestaan on asetettu nykyajan vaatimuksia vastaavaan kuntoon, ja sen ohessa ahkerasti vaikuttanut yksityisenä opettajana. Sillä välin on hän tavan takaa käynyt Parisissa. Hänen lukuisat taulunsa, joista melkoinen määrä on ollut näytteillä Parisin salongissa, kuvaavat pääasiallisesti pikku kohtauksia ranskalaisen työväen sekä Suomen talonpoikain elämästä. Mielellään on hän kuvannut lapsia, milloin missäkin toimessa. Vaikka maalausten sommitus usein tuntuu enemmän mietityltä kuin välittömästi luonnosta otetulta, ovat tämän taitavan maalaajan sekä piirustukseltaan että väritykseltään huolellisesti suoritetut teokset ulkomaallakin herättäneet huomiota. Kotimaassa oli hän kauan ja oikeudella enimmin kiitetty laatukuvamaalauksen edustaja, sillä niinkuin Holmberg maisemamaalauksessa oli v. Becker laatukuvamaalauksessa ensimäinen aikansa kehityskannalle kohonnut maalaaja. Ranskalaisuudellaan on hän muutoin viitannut siihen suuntaan, jonne nuorin taiteilijapolvemme oli kääntyvä, v. Beckerin tauluista mainitsemme pääteoksina taulut "Korttipeli ranskalaisessa kapakassa" (1869, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja kotimaisaiheinen "Sairasvuoteen ääressä" (1874, keis. palatsissa). Molemmissa hän esittäikse eteväksi, värityksen puolesta Couturen atelierista tulleeksi taiteilijaksi. Muita ovat "Après le diner" (keis. palatsissa), "Pienokaisen esittely", "Kahvilassa" ja "Ennen metsästystä" (1880). Viime mainittu taideyhdistyksen omistama maalaus sekä muut myöhäisemmät osottavat värityksen käyneen raskaammaksi ja tummemmaksi samalla kuin tuotteliaisuus on vähennyt.
Vihdoin on tähän ryhmään luettava maisemanmaalaaja Julia F. de Cock-Stigzelius (s. Turussa 1840), joka R. W. Ekmanin oppilaana oltuaan opiskeli Tukholmassa ja Parisissa ja mentyään (1880) naimisiin belgialaisen maisemanmaalaajan Cesar de Cock'in kanssa silloin tällöin on lähettänyt kotimaahan uusimman ulko-ilmamaalauksen tapaan suoritettuja maisemakuvia, sekä laatukuvan- ja maisemanmaalaaja Sigfrid Aukusti Keinänen (s. Kuopiossa 1841). Jälkimäinen on, saatuaan taiteellisen opetuksensa kotimaassa, Köpenhaminassa ja Tukholmassa, toiminut piirustuksen opettajana Helsingissä, mutta sen ohella 1870-luvulta alkaen maalannut aiheeltaan itäsuomalaisia, luonnollisen todenperäisiä laatukuvia ("Juttutuvassa käräjillä", 1880, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja maisemia. Sitä paitse on hän Kalevalan kuvittamista varten toimitetuissa kilpailuissa saanut palkintoja sommituksistansa.
* * * * *
Jo edellisessä on mainittu monta vielä elävää ja työskentelevää maalaajaa. Nyt kun käymme tutustumaan düsseldorfilaisen koulusuunnan nuorempaan taiteilijapolveen, tapaamme yhä useammin täydessä toimessa olevia maalaajia. Se pakoittaa lyhentämään esitystä ja rajoittamaan arvostelua, mahdollista vähimpään.
Werner Holmberg oli kuollut liian nuorena kasvattaaksensa oppilaita; mutta kuitenkin oli hänen loistava jos lyhytkin taiteilijatoimensa pääasiassa syynä siihen, että kaksi nuorempaa kykyä etsiessään opetusta Düsseldorfissa tuli niin sanoaksemme hänen maisemamaalauksensa perilliseksi. Ne ovat M. Hjalmar Munsterhjelm (s. Tuuloisissa 1840) ja Berndt A. Lindholm (s. Loviisassa 1841), jotka vielä tänä päivänä ovat suomalaisen maisemamaalauksen pääedustajat. Munsterhjelm tuli Düsseldorfiin pari kuukautta ennen Holmbergin kuolemaa ja sai kohta Guden opettajakseen. Kun tämä mestari erosi Düsseldorfin taideakatemiasta, kääntyi oppilas Oswald Achenbach'in puoleen, mutta v. 1866 muutti hän Karlsruheen, jossa jälleen kolme vuotta nautti Guden ohjausta. Itsenäiseksi taiteilijaksi varttuneena on Munsterhjelm toiminut Helsingissä, ollen kuitenkin 1870-luvun keskivaiheilla pari vuotta Münchenissä ja käyden 1880-luvun alussa Düsseldorfissa ja Parisissa. Jo 1860-luvulla oli maalaaja tehnyt nimensä tunnetuksi ulkomailla, jonne hän silloin ja myöhemminkin on myynyt suuren osan taulujansa; suurempi osa on kuitenkin jäänyt tänne kotimaahan, missä hän jo kauan on ollut yleisimmin suosittuja taiteilijoita. Munsterhjelmin useimmat taulut kuvaavat Suomen sisämaan, eritoten Hämeen luontoa, josta hän mieluimmin valitsee aiheeksensa järven, joen tahi puron elähyttämiä maisemia. Näitä maisemiaan hän erinomaisella taidolla ja tekotavan siroudella esittää, milloin minkin vuoden- ja vuorokauden ajan valaistuksessa, milloin kirkkaan, milloin pilvisen taivahan alla; mutta säännöllisesti on idyllimäisen vieno runollisuus kuvan päätunnusmerkkinä. Hän on ylimalkaan koko aikansa noudattanut tuota Düsseldorfissa opittua tapaa sommitella taulu atelierissa osaksi harjoitelmain, mutta vielä enemmän muiston avulla. Maiseman muoto ja viivat eivät kuitenkaan ole hänen teoksissaan läheskään niin tärkeä puoli kuin väritys, johon hän ennen kaikkea luottaa Suomen luonnon vaihtelevaa mielialaa tulkitessansa. Ainoastaan viime aikoina on hän joskus yrittänyt n.s. ulkoilmamaalaustakin. Arvattavasti näiden kokeiden johdosta ja tietysti myöskin uusimman maalauksen vaikutuksesta ylipäätään on maalaaja viimeisellä vuosikymmenellä teoksissaan noudattanut yhä heleämmäksi viritettyä väriasteikkoa. Munsterhjelmin taulut ovat niin lukuisat — noin 5-600 — että eri teosten mainitseminen tuskin voi tulla kysymykseen; taideyhdistyksen kokoelmassa on useita eriaikuisia, niinkuin "Suomalainen maantie" (1865), "Hämäläinen talo talvimaisemassa" (1866), "Laiduin Hämeessä" (1881), "Maantie Hämeessä" (1883), "Ehtoo saaristossa" (1886). "Marraskuunilta" (1889) ja keis. palatsissa "Järvimaisema" (1880). "Ensi lumi" (1886) on yksityisen oma. — Lindholm oli, ennenkuin tuli ylioppilaaksi 1862, harjoittanut piirustusta ja maalausta Knutsonin ja R. W. Ekmanin johdolla. M. Holmbergin teokset saivat hänen lopullisesti valitsemaan maisemamaalauksen alakseen, ja mainittuna vuonna lähti hän Düsseldorfiin. Käytyänsä pari vuotta taideakatemiassa, hän matkusti 1864 Baieriin ystävänsä Philip Rothin kanssa, joka siellä ohjasi hänen työtänsä. Vv. 1865-67 oli hän Karlsruhessa Guden oppilaana, mutta työskenteli sitten v:sta 1868 aina 1870-luvun keskivaiheille saakka Parisissa, jossa mainiot maisemanmaalaajat Daubigny ja Corot ovat enimmin vaikuttaneet häneen. V:sta 1875 asuu hän Göteborgissa. Vaikka Lindholm täten on enimmältään oleskellut ulkomailla, ei hän kuitenkaan ole maastamme vieraantunut. Paitse viime aikoina on hän käsitellyt paljo kotimaisia aiheita ja usein lähettämällä taulujansa näyttelyihin Helsinkiin osottanut itsensä Suomen taiteilijapiiriin kuuluvaksi. Jo aiheiden valinnassa ilmaantuu Lindholmin eroavaisuus Munsterhjelmista, jonka rinnalla hän muutoin on valloittanut pysyväisen sijan yleisömme suosiossa. Lindholm rakastaa enimmin raikas-ilmaista havumetsää ja saaristo- tai merenrannikko-maisemia. Hän on suorempi ja tarmokkaampi tosiluonnon kuvaaja, vähemmin kysyen onko aihe itsessään entiseen tapaan runollinen. Tämä hänen taiteensa realistisempi ja uudenaikaisempi luonne on saanut vahvistuksensa ranskalaisista opinnoista, jotka myöskin ovat johtaneet hänen teknilliseen mestariuteen ja siihen ulkoilmamaalauksen raittiuteen, joka nykyään on hänen teoksilleen omituinen. Etevimpiä taulujansa on "Havumetsiin sisusta" v:lta 1882 (yksityisen omistama Helsingissä); muita löytyy taideyhdistyksen ja keis. palatsin kokoelmissa, nimittäin: "Metsämaisema Itä-Suomesta" (1866), "Höyrylaiva jäässä" (1875), "Näköala Hisingen saaressa Göteborgin lähellä" (1876), "Laksen järvi Ruotsin Dalslannissa" (1885) y.m. ja yksityisen hallussa "Metsälampi" (s. v:lta).
Paitse näitä ovat useat muutkin suomalaiset maalaajat 1860-luvulla opiskelleet Düsseldorfissa ja Karlsruhessa. Oskar C. Kleineh (s. Helsingissä 1846), oli siellä vuosina 1866-70. V. 1869 kävi hän Bretagnessa, josta otti aiheita sekä meri- että arkkitehtuuri maalauksiin. Erottuaan Karlsruhesta ja Gudesta, nautti hän 1870-luvun alkupuolella merimaalaajan Bogoljubow'in ohjausta Pietarin taideakatemiassa. Vv. 1879-80 oleskeli hän Norjassa, josta niinikään on valinnut monta aihetta käsitelläkseen, mutta muutoin on hän asunut Helsingissä melkein ainoana merimaalaajanamme saavuttaen melkoista suosiota yleisön puolelta. Taideyhdistyksellä on "Katu Quimper'istä Bretagnessa" (1871), "Katu Quimper'istä Bretagnessa, yö-valaistuksessa", "Douarnenez'in satama Bretagnessa" (1873). Torsten A. Waenerberg (s. Porvoossa 1846), joka suoritettuaan ylioppilastutkinnon v. 1865 antautui taiteilijaksi, on ollut edellisen toveri molemmissa noissa taidekaupungeissa. Myöhemmin on hän pari kertaa käynyt Hollannissa, jonka rannikoilta hän on tuonut aiheen useaan tauluun. Opettajatoimi Turun piirustuskoulussa (1874-87) sekä taideyhdistyksen taidekokoelman intendentin virka v:sta 1887, jolloin suomalaisen taiteen ja taiteilijain harras ja toimelias ystävä B. O. Schauman siitä luopui, ovat jossakin määrin ehkäisseet maalaajan tuotteliaisuutta. Hänen maisemistaan mainittakoon "Ilta Hoglannissa" (1974), "Sydänkesä Hoglannilla" (1891) ja hollahtilaisaiheinen "Ilta rantavalleilla" (1889). Näihin liittyy kaksi naispuolista maisemanmaalaajaa nimittäin Emma von Schantz, synt. Gyldén (s. 1835 ja k. 1874 Helsingissä) ja Fanny M. Churberg (s. Waasassa 1845). Edellinen, joka Godenhjelmin ja ruotsalaisen maisemanmaalaajan E. Bergh'in johdon alta vihdoin tuli Guden oppilaaksi, esiintyi jo v:sta 1861 taideyhdistyksen näyttelyissä teoksilla, jotka huolimatta teknillisistä puutteista runollisen mielialan ja yksinkertaisen somuuden kautta herättivät mieltymystä. Jälkimäinen nautti muun muassa Lindholmin opetusta, ennenkuin hän v. 1867 moneksi vuodeksi lähti Düsseldorfiin. Hänen taulujensa rohkeassa, jyrkistä vastakohdista omituisessa värityksessä ilmaantuu peräti itsenäinen luonnonkäsitys ("Auringonlaskun jälkeen, talvimaisema", 1880, taideyhdistyksen kokoelmassa). Kun kivulloisuus esti häntä maalaamasta, ryhtyi hän "Suomen käsityön ystäväin" nimisen yhdistyksen perustajana suurella innolla ja menestyksellä harrastamaan alkuperäisten suomalaisten kuosien käytäntöä nykyajan tarpeisiin — asia, jota tämä lahjakas nainen on sanomalehdissäkin taidokkaasti ajanut. — Vielä myöhemmin ovat samoja polkuja käyneet J. Fridolf Weurlander (s. Kuopiossa 1851) ja Elias Haukka (s. Lemin pitäjässä 1853), molemmat alkuansa taideyhdistyksen ja Hj. Munsterhjelmin oppilaita.
Ensimäisenä henkilömaalaajain joukossa sopii mainita A. Fredrik Ahlstedt'in (s. Turussa 1839), koska hän samalla on maisemanmaalaaja ja siis oikeastaan molempain ryhmäin välillä. Jo 1850-luvun alkupuolella rupesi hän opettelemaan maalausta R. W. Ekmanin johdolla, mutta täytyi sittemmin kauan muun muassa muotokuvia maalaten harjoitella taidettaan omin päin, siksi kuin hän 1860-luvun loppupuolella pääsi ensin Tukholman taideakatemiaan ja E. Bergh'in oppilaaksi ja vihdoin (1869) Düsseldorfiin, jossa hän, sota-aika poisluettuna, on ollut neljä vuotta. Kotimaassa hän on ollut ahkerimpia opettajia. Ahlstedtin etevimmät ja tunnokkaan suorituksensa puolesta arvokkaat teokset ovat joko muotokuvia niinkuin talonpoikaissäädyn puheenjohtajan A. Mäkipeskan, tohtori N. H. Pinellon, arkkipiispa T. T. Renvallin ja kenralitirehtöri F. Saltzmanin taikka maalauksia, joissa nähdään henkilöitä maisemassa, niinkuin "Lepo leikkuun aikana" taideyhdistyksen kokoelmassa, "Luistelijat" y.m. Varsinaista henkilömaalaajaa esiintyi samaan aikaan ainoastaan kolme. Ensimäinen niitä oli neiti H. A. Viktorine Nordensvan (s. 1838 ja k. 1872 Hämeenlinnassa), yksinäinen siinä, että hän sisällisestä taipumuksesta suorastaan ryhtyi uskonnolliseen maalaukseen. Kotimaassa olivat Godenhjelm ja Löfgren hänen opettajansa, mutta v. 1864 tuli hän Düsseldorfissa ensin Mengelbergin ja myöhemmin Virossa syntyneen realistisista uskonnollista maalauksistaan tunnetun E. von Gebhardtin oppilaaksi. Neiti Nordensvanin harvoissa valmistuneissa tauluissa ("Evankelista Johannes" 1866, taideyhdistyksen kokoelmassa) ilmaantuu hyvä koulutus ja hurskas mieli. Kaksi vuotta myöhemmin lähti R. W. Ekmanin oppilas E. Arvid Liljelund (s. Uudessakaupungissa 1844) Düsseldorfiin, perehtyäkseen laatukuvamaalaukseen, jota taiteen haaraa hän 1870- ja 1880-luvuillakin eri matkoilla on harjoitellut Münchenissä, missä hän m.m. on maalannut "Kirkkoon hankkiaiset" (1872), ja Parisissa sekä taas uudelleen Düsseldorfissa. Tämä maalaaja on menestyksellä käsitellyt aiheita kotimaisen maalaiskansan elämästä, niinkuin tauluissa "Säkylän pukuin osto", "Kellonvaihtajat", aihe Pohjanmaan Korsnäs'istä, y.m. Hän on vaikuttanut opettajana Helsingissä, Wiipurissa sekä viime aikoina oleskellut milloin missäkin maaseutukaupungissa etupäässä maalaten muotokuvia.
Edellisen toverina Düsseldorfissa oli Kaarle Emanuel Jansson (s. Ahvenanmaalla Finströmin pitäjäässä 1846, k. 1874), joka on luettava Suomen nerokkaimpien taiteilijain joukkoon. Provasti F. K. von Knorring, joka ensin huomasi mitkä luonnonlahjat piilivät tässä talonpoikaisista vanhemmista syntyneessä taiteilijanalussa, toimitti hänelle taideyhdistykseltä apurahan, millä hän pääsi Turkuun R. W. Ekmanin oppilaaksi. Vuosina 1862-67 kävi hän Tukholman taideakatemiassa erittäin historiamaalaaja J. C. Boklundin ohjaamana ja muutti v. 1868 Düsseldorfiin, missä sai kuuluisan laatukuvanmaalaajan B. Vautier'in opettajakseen. Täällä hänen varhain ja nopeasti kehinnyt taiteensa vakaantui, ja hän alkoi luoda pikku laatukuviansa ahvenanmaalaisesta kansanelämästä. V. 1870 tuli hän vuoden ajaksi Suomeen, mutta lähti sitten uudestaan Düsseldorfiin ja sieltä Italiaan ja Schweitziin etsiäkseen parannusta uhkaavaan keuhkotautiinsa. Toivottamana hän vihdoin palasi kotia kuollakseen. Ne taulut, jotka sekä kotimaassa että ulkomailla ovat tuottaneet Janssonille alkavan mestarin nimen, ovat "Risti-ässä", kohtaus ahvenanmaalaisessa kajutassa (taideyhdistyksen kokoelmassa), "Kosinta" ja "Ropo haaviin" (J. L. Runebergin kodissa Porvoossa), kaikki aiheeltaan taiteilijan kotiseuduilta. Niissä on luonteva sommittelu ja raitis, lämmin väritys, sanalla sanoen teknillinen suoritus yhtä etevä kuin luonteiden kuvaus, ja lisäksi se nimittämätön alkuperäisyyden sävy, joka antaa tositaiteilijan tuotteille tehokkaimman viehätyksen. Janssonin varhainen poismeno oli suurin tappio minkä Suomen taide oli Holmbergin jälkeen kärsinyt.