Niinkuin edellisestä näkyy ovat useimmat "düsseldorfilaiskoulun" taiteilijat olleet maisemanmaalaajia, samoin kuin suunnan perustaja Werner Holmbergkin oli ollut, emmekä erehtyne, jos pidämme tämän seikan melkoisessa määrässä hänen taiteensa aikaansaamana. Viisitoista vuotta mestarin kuoleman perästä ei kuitenkaan hänen jälkensä enään houkuttele nuorinta polvea, ja se isänmaallinen innostus, jonka vallitessa oli ruvettu kotimaan ihanuutta kuvaamaan, on luonteeltaan muuttunut. Sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella alalla on ryhdytty tosiasioihin, heränneen kansanhengen vaatimia uudistuksia ja parannuksia harrastamaan, ja entinen, kaikille yhteinen, ihanteellinen isänmaallisuus on vaihtunut vastakkaisia puolueita kannustavaan intoon. Sanalla sanoen uusi realistisempi aika on koittanut, ja ihan kuin itsestään tapahtuu myöskin käänne taiteemme kehityksessä. Ranskan virkeintä elonvoimaa uhkuva taide vetää vastustamattomasti taiteilijanalut puoleensa, ja 1880-luvulla ovat lähes kaikki nuoret ja nuorimmat uuden, ranskalaisen koulun miehiä. Ikäänkuin rajapyykkinä, josta uusi suunta alkaa, voidaan pitää 1876 v:n yleistä näyttelyä. Siinä Suomen taide ensikerran esiintyi julkisesti tavalla, joka osotti, kuinka odottamattomasti oli edistytty taideyhdistyksen perustuksen jälkeen. Kun kymmenen vuotta myöhemmin taiteilijat kutsuttiin 1885 v:n näyttelyyn oli tuo muutos tapahtunut. Muutoin on vuosi 1876 taideyhdistyksenkin historiassa käännekohtana muistettava. Silloin näet sai tämä yhdistys kauppias Victor Hovingin tekemän testamentin kautta noin puoli kolmatta sataa tuhatta markkaa suuren pääoman käytettäväkseen, joten se voi ruveta entistä vaikuttavammin toimimaan taiteen hyväksi.
Syynä mainitun taiteensuunnan muutoksen äkkinäisyyteen lienee kai osaksi sekin, että nyt niinkuin 1850-luvullakin ensimäiseksi uuden suunnan maalaajaksi ilmaantui harvinaisen lahjakas taiteilija. Se oli näet Albert G. A. Edelfelt (s. Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä 1851), joka Janssonin kuolinvuonna ensiksi asettui Parisiin ja verraten lyhyessä ajassa saavutti sellaisen nimen ja maineen, jonka vertaista ei ainoallakaan Suomesta lähteneellä taiteilijalla ja harvalla pohjoismaisellakaan on ollut. Jo koulunkäynnin aikana olivat hänen taiteelliset taipumuksensa herättäneet huomiota, ja niin varhain oli hän opetellut piirustamaan ja maalaamaan, että hän kohta ylioppilaaksi tultuaan (1871) voi esiintyä taideyhdistyksen näyttelyissä, mutta vasta kaksi vuotta myöhemmin hän lopullisesti päätti antautua maalaajaksi. Hän lähti silloin Antwerpeniin ja v. 1874 Parisiin, missä pääsi "Ecole des Beaux-Arts'iin" ja Gérômen oppilaaksi. V. 1877 rupesi hän työskentelemään omassa atelierissaan, ja jo samana vuonna herätti historiallis-peräinen laatukuva "Kuningatar Blanka" huomiota Parisin salongissa, soma hienotunteinen nuoruuden teos, jota ei taiteilijan myöhemmät maalaukset ole saaneet unohtumaan. Tästä lähtien on taiteilija säännöllisesti joka vuosi näytellyt yhtä tai useampaa taulua tuossa maailman taiteen tärkeimmässä kilpailunäyttelyssä, siten jakaen vuoden ajan, että hän on viettänyt kesänsä kotimaassa ja täällä myöskin tavan mukaan maalannut vuoden pääteoksen salonkia varten ja talvikaudet työskennellyt Parisissa. Jo 1870-luvun loppupuolelta lukien on hän siellä saanut ostajia ja tilaajia tarpeen mukaan, ja hänen teoksiansa on levinnyt ei ainoastaan useimpiin euroopalaisiin maihin, vaan myöskin Amerikaan. Tutustuakseen eri maiden ja aikojen taiteesen ja samalla harjoitelmia tehdäkseen, on hän eri aikoina matkustellut milloin Italiassa ja Wälimeren rannoilla, milloin Espanjassa, milloin Englannissa ja Hollannissa. Suomessa on hän pääasiallisesti valinnut aiheensa Uusmaalta, Porvoon seuduilta, sekä myöskin Itä-Suomesta ja Hämeestä. Edelfeltin nuoruuden teoksiin ovat vielä luettavat historiamaalaukset "Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista" (1878) ja "Poltettu kylä, kuvaus nuijasodasta", joista edellinen kumminkin on luonteenkuvaukseltaan tehokas ja teknillisesti ansiokas luoma. Kun hän sen jälkeen rupesi nykyajan kansanelämää kuvaamaan teoksissa, joissa henkilöt tahi kohtaus säännöllisesti ovat asetetut taivasalle, oli hän joutunut alalle, jolla hän oli entistä paremmin menestyvä. Semmoisia tauluja ovat Parisissa 3:nen luokan mitalilla palkittu "Ruumiinsaatto saaristossa" (1881, Botkinin gallerissa Moskovassa), 2:sen luokan mitalilla palkittu ja Parisin Luxembourgin galleriin ostettu "Jumalan palvelus Uudenmaan saaristossa" (1882), "Merellä" (1884, Furstenbergin gallerissa Göteborgissa), "Lauantai-ilta" (1886, Köpenhaminan kunink. gallerissa), "Leikkiviä poikia merenrannassa" (s. v:na, kolme melkein saman aiheista, joista yksi on Venäjän keisarinnalla ja toinen Johnssonin gallerissa Philadelphiassa) ja "Kirkkomäellä" (1887, taideyhdistyksen kokoelmassa). Aiheisen nähden on toinen mainittuja suurisuuntaisin ja "Merellä" niminen, joka kuvaa purjehtivaa luotsia tyttärineen, ehkä välittömin ja raitishenkisin, mutta jokaisessa näkyy teknillisen mestariuden leima. Muita tämän ryhmän lähellä, vaikkei kansanelämää kuvaavia ovat lisäksi keisarinnan ostama "Koivujen alla" (1882), suuri monihenkilöinen "Luxembourgin puutarhassa" (1886, yksityisellä Helsingissä) ja pari kuvaa Köpenhaminan satamasta (1890, keisarillisten tilaamia). Näiden luomien rinnalla on monipuolinen taiteilija, joka paitse öljymaalausta myöskin suurimmalla taidolla harjoittelee vesiväri- ja pastellimaalaustakin, maalannut toisia, jotka eivät ole vähemmin taiteellisia. Niin on hän esim. tehnyt erittäin eteviä, osaksi mestarillisia muotokuvia, joista sikseen jättämällä ulkomaalla maalatut, ainoastaan mainittakoon muutamat kotimaassakin tunnetut nimittäin taiteilijan äidin (1884), mainion tiedemiehen Pasteur'in (1885), joka tuotti maalaajalle kunnialegionan ritariristin (1880 v:n mailmannäyttelyn johdosta hän nimitettiin saman ritarikunnan upseeriksi) ja ostettiin Parisin yliopistoon, Sorbonne'en, Z. Topeliuksen (yliopistolla) ja kauppaneuvos J. Kurténin (säätytalossa). Kolmessa viimeisessä on hän enentänyt luonteen kuvauksen tehoa asettamalla kuvatun semmoiseen ympäristöön ja tilaan, jotka ovat sopusoinnussa henkilön kanssa. Kolmas runsaslukuinen teosten ryhmä näyttää aiheiden puolesta olevan täydellisessä ristiriidassa noiden kansanelämää kuvaavien taulujen kanssa. Niissä näet hienosti ja aistikkaasti kuvataan milloin laatukuvan, milloin muotokuvan tapaan säätyluokan lapsia ja naisia joko nykyajan Parisista taikka vallankumouksen ja 18:nen vuosisadan ajoilta. Semmoisista mainitsemme vaan Keisarin omistaman "Kaksi ystävää" (1881), Amerikaan myydyn "Isoäitini 10 vuoden vanhana" ja "Pianon ääressä" (Göteborgin museossa). Neljännen ryhmän muodostavat maisemakuvat, joihin taiteilija milt'ei säännöllisesti käyttää vesiväriä. Aivan viime aikoina on Edelfelt luonut kaksi teosta, jotka viittaavat ihan uuteen suuntaan nimittäin uskonnolliseen maalaukseen. Ensimäinen oli varsinkin värityksen puolesta soma "Jouluaamuksi" nimitetty Madonnan kuva (1889) ja toinen "Mataleenan vesimatka", jossa taiteilija Kantelettaren samannimisen runon mukaan on esittänyt keskellä suomalaista syysmaisemaa syntisen vaimon polvillaan Jesuksen jalkojen juurella, molemmat suomalaisessa puvussa (1890). Erinomaisella teknillisellä taidolla ja tarkalla miettelyllä on hän antanut sommittelulle sen ylevyyden, joka oli tarpeellinen rohkean yrityksen oikeuttamiseksi. Kun tämän lisäksi tulee, että Edelfelt tänä vuonna kilpailun jälkeen on saanut yliopistolta tilauksen maalata sen juhlasalia varten suuren, yliopiston vihkimissaattoa v. 1640 kuvaavan seinämaalauksen, on ehkä syytä toivoa, että tämä maalaaja, joka taiteensa puolesta kilpailee aikakauden etevimpäin mestarien kanssa, perehtyy alaan, joka on tuottava hänen teoksilleen aatteellisesti painavamman sisällyksen kuin niillä tähän saakka ylipäätään on ollut.
Tässä seuraa muut tärkeimmät, Parisissa opiskelleet, nuoret maalaajamme. Gunnar F. Berndtson (s. Helsingissä 1854) opetteli piirustamaan taideyhdistyksen koulussa ja maalaamaan saksalaisen, ahkerana muotokuvaajana tunnetun, muutaman vuoden Helsingissäkin asuneen maalaajan B. Reinholdin johdolla jo ennen kuin oli ylioppilastutkintonsa suorittanut (1872). Käytyänsä jonkun aikaa polyteknisessä oppilaitoksessa lähti hän v. 1876 Parisiin, jossa hänkin nautti opetusta Ecole des Beaux-Arts'issa ja Gérôme'en luona ja sai v. 1878 ensimäisen taulunsa salonkiin näytteille. Berndtsonista on kehittynyt laatu- ja muotokuvanmaalaaja, jonka omituisuus on sekä piirustukseen että väritykseen nähden erinomaisen hieno ja siro, melkein miniatyyrimaalausta muistuttava tekotapa. Hänen etevimpiä teoksiaan ovat seuraavat, osaksi Parisissakin huomiota herättäneet maalaukset: "Taiteentuntijoita Louvre'ssa" (1879, yksityisellä Helsingissä), "Morsiamen laulu" 1881, kuvaus parisilaisesta keskisäädystä (yksityisen suomalaisen oma, Parisissa), v. 1882 Egyptiin tehdyn matkan hedelmät: "Arapialainen värjäri" ja "Almée", keisarin ostama "Vakoilemassa" 1885, jota on seurannut muitakin suomalaisen sotilaselämän kuvauksia, "Lepo matkalla" (1886, taideyhdistyksen kokoelmassa) y.m. Kivulloisuus on melkoisesti ehkäissyt tämän maalaajan tuotteliaisuutta, joka siitä huolimatta on viime aikoina alkanut opettajana vaikuttaa Helsingissä.
Vuotta myöhemmin matkusti talokkaan poika, yhden vuoden ylioppilaana ollut Aukusti Uotila (s. Urjalassa 1858, k. Ajaccio'ssa Corsican saaressa 1886) Parisiin jatkaakseen taideyhdistyksen koulussa ja yliopiston piirustussalissa aloitettuja taideopintojaan. Hän pääsi Ecole des Beaux-Arts'iin ja Lehmann'in atelieriin oppilaaksi. Varojen puute ja lisäksi sairaalloisuus piti hänet myöhemmin neljä vuotta kotimaassa, josta hän keväällä 1885 lähti Nizza'an ja sieltä Corsican saareen turhaan parannusta etsimään. Jo ensimäinen Suomeen tullut taulunsa "Apelsiinityttö" (1879) herätti toiveita, jotka kotona, taudin ahdistaessa, maalatut maisemat "Metsässä" (1883), taideyhdistyksen kokoelmassa, ja "Vallinkoski" (1884) y.m. kuvat ylläpitivät ja viimeiseltä matkalta kotiin lähetetyt todistivat oikeutetuiksi. Tosin eivät nämäkään olleet kypsyneitä, mutta "Nizzan tori" (taideyhdistyksen oma), "Kalastajia Välimerellä", "Ajaccio" y.m. sekä keskieräiseksi jäänyt "Kalastajia Corsican rannalla" osottavat alkuperäistä ja erinomaisen hienoa väriaistia, joka olisi taannut Uotilalle itsenäisen aseman taiteessamme.
Paitse näitä on toista kymmentä suomalaista naista 1870- ja 80-luvuilla Parisissa opiskellut paraasta päästä laatukuvamaalausta. Niistä mainitsemme seuraavat H. Amelie Lundahl (s. Oulussa 1850), Maria K. Wiik (s. Helsingissä 1853), Elin Danielson (s. Normark'ussa lähellä Poria 1861), Helene S. Schjerfbeck (s. Helsingissä 1862) ja Hanna Frosterus (s. Helsingissä 1867). Kaikki ovat saaneet ensimäisen opetuksensa Helsingissä ja Parisissa työskennelleet eri taiteilijain ateliereissa; 1880-luvun keskivaiheilla oleskelivat suomalaiset naismaalaajat halusta Bretagnessa, josta ovat monta aihetta ottaneet. Neiti Lundahlin pienet taulut kuvaavat tavan mukaan kohtausta tai henkilöitä kesämaisemassa; taideyhdistyksen kokoelmassa on hänen maalaamansa "La jardinière" (1885). Taiteessaan edistynein ja vakaantunein on neiti Wiik, joka on luonut sekä huomatuita laatukuvia niinkuin "Vastus" (1884), "Kukkien keskellä" y.m. että oivallisia muotokuvia, niinkuin Ida Basilier-Magelsenin, B. O. Schaumanin ja Th. Reinin. Neiti Danielson on niinikään tullut tunnetuksi raittiisti maalattujen laatukuviensa kautta, joissa on oma miellyttävä sävynsä: "Nuori äiti" (1885) taideyhdistyksen kokoelmassa. Suuria toiveita on lahjakas neiti Schjerfbeck herättänyt, vaikka itsenäistyminen näyttää hänelle käyvän sangen vaikeaksi. Hänen teoksistaan mainittakoon "Linköpingin vankilan pihalla v. 1600" (1882), "Kurjuuden lapsia" (1883), "Wilhelm von Schwerin" ja taideyhdistyksen omistama "Taudista parantuva" (1888). Neiti Frosterus, nykyään rouva Segerstråhle, vihdoin on ilmaissut synnynnäistä kauneudenaistia "Hartaus" nimisessä ja muissa tauluissaan. Näiden naismaalaajain ryhmään liitettäköön lopuksi Margareta E. W. Kiseleff (s. Münchenissä 1862), vaikka hän, joka on oppinsa saanut etupäässä Schweitz'in Vevey'issä Rosalie Gay'n luona, kukkaismaalaajana heistä eroaa.
Kaikkia muita 1880-luvulla Parisiin lähteneitä huomattavammat ovat kumminkin seuraavat kaksi maalaajaa, nimittäin Eero N. Järnefelt (s. Wiipurissa 1863) ja Aksel W. Gallén (s. Porissa 1865). Helsingin suomalaisen alkeiskoulun läpikäyneenä Järnefelt tuli ylioppilaaksi v. 1881 ja päätti silloin etenkin Lindholmin, Munsterhjelmin ja Holmbergin maisemamaalauksen viehättämänä ruveta taiteilijaksi. Ensin hän opiskeli neljä vuotta Pietarin taideakatemiassa, mutta vasta v:sta 1886, jolloin hän muutti Parisiin ja tuli T. Robert-Fleuryn oppilaaksi, pääsi hänen taiteilijakehityksensä oikeaan vauhtiin. 1888 v:n salongissa Järnefeltillä oli näytteillä laatukuva "Kapakassa" ja taideyhdistyksen näyttelyssä s.v. useita teoksia, joista etevin oli "Savolaisvene". Jo näissä teoksissa hän osottautui ranskalaisen koulun taitavaksi oppilaaksi, jonka vakavanluontoinen realismi kuitenkin on omatakeinen ja käsitykseltään terve. Myöhemmistä teoksista mainitsemme hienoa väriaistia todistavat, raitisluontoiset maisemakuvat "Pyykkiranta" (1889) ja "Maisema Pohjois-Savosta" (1891), sekä A. Ahlqvistin, A. Meurmanin ja J. Ph. Palmenin muotokuvat. Talvikautena 1890-91 ollessaan Parisissa on nuori taiteilija muun muassa työskennellyt kahden alttaritaulun suorittamiseksi ("ristiinnaulitseminen" Keuruun ja "Jesus käypi veden päällä" Jyväskylän kirkkoa varten) ja kilpailussa yliopiston juhlasalin seinämaalauksia varten saanut palkinnon luonnoksistaan. Vaikka samasta taidekoulusta lähtenyt on Gallén taiteilijaluonteeltaan melkoisesti eriävä. Erottuaan ruotsalaisen normalikoulun neljänneltä luokalta nautti hän neljä vuotta Helsingissä tarjona olevaa alkeisopetusta taiteessa ja lähti sitten v. 1884 Parisiin tullakseen Bouguereau'n y.m. johdon alaiseksi. Gallénin teoksissa ei kuitenkaan opettajain vaikutusta ole huomattavissa, vaan on hän koko luontonsa vilkkaudella omistanut Parisin taiteen edistyneimmän realismin perusjohteet. Jo kotona näytteillä ollut "Akka kissan kanssa" oli hänen ensimäinen taulunsa salongissa (1885). Vv. 1888 ja 1889 on hän Parisissa ja myöhemmin Lontoossakin näytellyt "Kansanelämää" ja "Ensimäinen oppitunti"; ja v. 1891 "Johanna kirkossa" ja "Haavakuume", jonka viimeisen taulun tähden hän nimitettiin sen taiteilijaseuran jäseneksi, joka v:sta 1890 alkaen toimittaa näyttelyjä Marskentän palatsissa. Näihin kaikkiin kansanelämän kuviin taiteilija on etsinyt aiheet Suomen sisämaista. Hänen mieltymyksensä perisuomalaisiin aiheisiin osottaa myöskin suuri kolmiosainen, valtion tilaama maalaus, jossa hän on kuvannut Kalevalan Ainotarinaa. Gallén'in tekemistä muotokuvista ovat seuraavat kaksi tärkeimmät, nimittäin tehtaanisännän G. A. Serlachiuksen, jonka hän on kuvannut keskellä tehdastansa, ja talonpoikaissäädyn puhemiehen K. J. Slotten. V. 1891 annettiin taiteilijalle ensimäinen palkinto savokarjalaisen osakunnan toimeenpanemassa kilpailussa Kalevan kuvittamista varten sekä palkittiin hänen soinnutuksensa juur'ikään mainitussa yliopiston toimittamassa kilpailussa. Tämän lahjakkaan taiteilijan teosten tunnusmerkkinä on paitse erinomaista teknillistä taitoa impressionismin tapainen realismi, väriaistin tuoreus ja harvinainen kuvitusvoiman virkeys.
Ulkoilmamaalaus, jota nuoret taiteilijamme ovat oppineet Parisissa yksinomaisesti suosimaan, on vaikuttanut sen, että useimmat heistä maalaavat samalla aikaa sekä henkilö- että maisemakuvia. Varsinaisia maisemanmaalaajia on sen tähden taiteemme myöhimpänä kehitysjaksona tuskin ilmestynytkään. Ainoa mainittava on Viktor A. Westerholm (s. Turussa 1860), joka saatuaan alkuopetusta R. W. Ekmanin ja Th. Waenerbergin johdolla opiskeli Düsseldorfissa taideakatemian ja Eug. Dückerin oppilaana. Tämän ajan huomattavimmat teokset, henkilömaalaus "Atelierin sisusta, sanomia lukeva mies" (1888) ja maisemakuva "Lokakuunpäivä Ahvenanmaalla" (1885), molemmat taideyhdistyksen kokoelmassa, ja "Ekkeröön postilaituri" (1885), ovat voimalliseen tekotapaan ja maiseman mielialan käsittämiseen nähden arvokkaita, mutta kuitenkin on Turun piirustuskoulun johtajana toimiva taiteilija sen jälkeen parin Parisin matkan johdosta kerrassaan antautunut ulkoilmamaalaajaksi tavoitellakseen välittömimpää luonnon tulkitsemista.
* * * * *
Vaikka Suomen taiteen kehitys entisyyteen verrattuna on ollut hämmästyttävän nopea, ja sen historialla siis on eteviä taiteilijoita ja kauniita teoksia mainittavana, on toiselta puolen myöntäminen, että näiden ilahuttavain ilmiöiden hajanaisuus vielä tekee vaikeaksi huomata sitä yhdistävää "punaista lankaa", joka osottaisi ne yhden maan ja yhden kansan tuottamiksi. Tosin voisi luetella yhteisiä piirteitä ja niiden etupäässä huomauttaa siitä suoruudesta ja teeskentelemättömyydestä, joka on suomalaisten taiteilijain kiitettävin puoli, mutta ylipäätään on kehityskausi liian lyhyt sentapaiseen arvosteluun.
Kuitenkaan ei ole syytä epäillä, että tuo yhtenäisyys kerran selvästi ilmaantuisi. Jos myönnämmekin että ulkomaalaisen taiteen mahtava vaikutus ja se uudenaikainen oppisääntö, joka unohtamalla aatteellisen sisällyksen asettaa tekniikan taiteen pääasiaksi, yhteen aikaan näytti johtavan kehitystä harhaan; niin on viime aikoina jälleen ilmaantunut vastakkaisia oireita. Nuoremman polven etevimmät maalaajat ja kuvanveistäjät osottavat näet jälleen kasvavaa taipumusta palata kotimaisten aiheiden käsittelemiseen. Tämä onkin ilahuttavin puoli nykyaikaisessa taiteessamme, sillä jos taiteilijat verrattomasti edistyneemmällä teknillisellä taidolla varustettuina alkavat noudattaa Ekmanin ja hänen aikalaistensa osottamaa aihevalintaa, niin on taiteemme suomalaisuus taattu.