Paitse näitä näytelmiä julkaisi Kivi tällä vuosikymmenellä vielä neljä. Ne olivat: "Kihlaus", tuo pieni, mutta sekin laatuaan verraton kansankuvaus, joka ilmestyi Kirjalliseen Kuukauslehteen painettuna 1866; murhenäytelmä "Karkurit" Näytelmistön viimeisessä osassa, sekä draamallinen idylli "Yö ja päivä", jotka tulivat julkisuuteen 1867, ja vihdoin ihanteellinen kuvaus Vapahtajan ajalta ja läheisyydestä, "Lea", jonka ilmestymisvuosi oli 1869. Runoilijan viimeinen synkkämielinen, E. Nervanderin luonnoksen pohjalle laadittu, näytelmä "Margareta" painettiin vasta 1871.
Kiven jälkeen on Tuokko mainittava suuren alkuperäisen murhenäytelmän "Saulin" luojana. Tämä runoilija tosin ei kyennyt pitämään silmällä näyttämön vaatimuksia — joita Kivi luontaisesta vaistosta tyydytti — mutta silti oli hänenkin teoksensa, etenkin runolliseen ja sujuvaan kieliasuun nähden, lupaava enne draamallisen runoutemme alalla.
Sanomattakin on ymmärrettävissä, kuinka näiden lueteltujen alkuperäisten näytelmäin ilmestyminen oli omansa innostavasti vaikuttamaan niihin, jotka ikävöivät suomalaisen näyttämön syntyä. Niin innostavasti, jos katkeroittavastikin! Ne sanat, joilla Kaarlo Bergbom päätti arvostelunsa Kiven "Karkureista", ilmaisevat ne tunteet, joita epäilemättä muutkin runoilijan teokset herättivät hänen aikalaisissaan: "Lukiessamme 'Karkurit' suomalaisen teatterin puute tuntuu mitä katkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin vaatimuksien mukaan."
"Kirjallisia edellytyksiä" oli siis 1860-luvun lopulla riittävässä määrässä olemassa. Yhdessä vuosikymmenessä oli niin paljo alkuperäistä ja käännettyä draamallista kirjallisuutta ilmestynyt, että tuotannon jatkuminen samassa määrässä ilman teatteria olisi ollut suorastaan luonnotonta.
III.
Emilie ja Kaarlo Bergbom.
Joukkoja voidaan kaikkialla pestata ja harjoittaa. Ainoastaan suuria päälliköitä täytyy nöyrällä kärsivällisyydellä odottaa "Jumalan armosta".
F. Gygnaeaa, Teatterin tulevaisuudesta, 1853.
Valtaan päässyt käsitys, että suomenkielinen näyttämö oli aikaan saatava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja siis ainakin aluksi toimiva yhdessä sen kanssa yhteisen johdon alla, tekee ymmärrettäväksi, että julkisuudessa ei kertaakaan kysytty: oliko tiedossa miestä, joka kykeni suomalaista teatteria johtamaan? Ainoastaan Cygnaeus lainaamissamme otsikkosanoissa ohimennen viittasi siihen, että semmoinen toimi ei suinkaan ollut joka miehen asia, vaan edellytti aivan erikoisia lahjoja, mutta ei hänkään silti näy ajatelleen että teatterin syntyminen oli riippuva päällikön ilmaantumisesta. Mutta niin kävi kuitenkin todellisuudessa: teatteri syntyi vasta silloin kuin päällikkö astui esiin. Jollei johtaja "Jumalan armosta" olisi ruvennut keräämään joukkoa ympärilleen, olisi kuka ties kuinka kauan saatu teatteria odottaa. Tämä johtaja oli Kaarlo Bergbom.
Välttämättömänä episoodina suomalaisen teatterin esihistoriassa seuraa tässä kertomus Kaarlo Bergbomin, ja myöskin hänen sisarensa ja työtoverinsa, neiti Emilie Bergbomin, nuoruuden ajasta ennenkuin he ryhtyivät siihen tehtävään, joka oli tuleva heidän varsinaiseksi elämäntyökseen.