Bergbom-suvun kantaisä Pohjanmaalla, josta sisarukset polveutuivat, oli 1700-luvun alkupuolella Ruotsista tullut Erik Bergbom, mutta suvun ruotsalaisuus ei sentähden ole täysin taattu, sillä mahdollisena pidetään että Erik Bergbom oli alkuaan Satakunnasta, missä mainitun vuosisadan alussa samanniminen suku oli olemassa. Bergbomit ovat arvossa pidettyinä kyvykkäästi toimineet mitkä liike- mitkä virkamiehinä. Jälkimäisiä oli sisarusten isä, Johan Erik Bergbom. Syntyneenä 1796 hän oli vihitty filosofian maisteriksi ja tohtoriksi 1819 ja, suoritettuaan lakitieteen kandidaattitutkinnon,[23] Vaasan hovioikeudessa tullut ylimääräiseksi viskaaliksi, kun hän nai laamannintyttären, 17-vuotiaan Fredrika Juliana Roschierin. Pariskunnan ensimäinen lapsi, Emilia Sofia, syntyi 7 p. helmik. 1834. Emilien käydessä kuudetta vuotta isä 1839 nimitettiin Viipurin hovioikeuden asessoriksi, ja perhe muutti Viipuriin. Täällä Kaarlo Juhana syntyi 2 p. lokak. 1843.[24]
Siihen aikaan kun Kaarlo veli ensikerran näki päivänvalon, oli Emille tullut kouluikään. Onneksi oli Viipurissa tyttökoulu, kovin harvinainen laitos maassamme 1840-luvulla, mutta opetuskieli oli saksa. Tietenkin tämä oli omansa arveluttamaan Emilietä, joka ei osannut muuta kuin ruotsia, mutta luultavasti häntä lohdutettiin sillä että ensi kuulustelu tapahtuisi tällä kielellä. Ja eräs hänen toverinsa, joka samana päivänä tuli "Töchterschuleen" ja pääsytutkinnossa näki hänet ensi kerran, muistaa vielä, kuinka vilkkaalta ja samalla varmalta pikku pohjalainen tyttö näytti. Lyhytläntänä, hieman lyhytkaulaisena, vaaleanverisenä, hiukset sidottuna kahteen lettiin korvien taakse, tyttö oli tutkittaissa seisonut tyynenä ja tarkkaavaisena ja niin sukkelasti vastannut kysymyksiin, että toinen, jonka vuoro oli tulossa, huokasi itsekseen: jospa osaisi vastata noin! — "Hän oli jo silloin ihan sama kuin myöhemmin", päätti kertoja muistelmansa.
Emilie Bergbom oli todella harvinaisen etevä hengenlahjoiltaan, ja kun vertaa hänen ominaisuuksiaan siihen mitä tiedämme hänen vanhemmistaan, näyttää siltä kuin olisi kumpikin antanut hänelle parhaimpansa. Hän oli selväjärkinen ja selväpuheinen, hänellä oli terävä ja hieno ymmärrys ja luja tahto, toisin sanoen hänessä tavataan juuri ne piirteet, jotka tekivät isästään erittäin kykenevän, mitä erilaisimpiin tehtäviin käytetyn laki- ja virkamiehen, ja toiselta puolen hän oli tavattoman käytännöllinen ja vilkasluontoinen niinkuin äitinsä sanotaan olleen.
Asessori Bergbomin Viipurin ajalta on tässä kerrottava yksi piirre, joka osottaa, että hän mielipiteiltään melkoisesti erisi tavallisista virkamiehistämme, ja myöskin luo valoa kotiin, jossa kertomuksemme päähenkilöt kasvoivat. V. 1845 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Viipurissa ja seuran esimieheksi valittiin Bergbom. Seuran ensimäisessä vuosikokouksessa hän piti sangen merkillisen puheen. Siinä hän näet, luultavasti ensimäisenä, tulevaisuuteen nähden kielsi kaksikielisen sivistyksen mahdollisuuden maassamme.
"Ei pääkielenä", hän muun muassa lausui, "eikä sivullisena, jonkun erinäisen säädyn kielenä, saata enää ruotsinkieli meillä olla pysyväinen; sillä liian vähäinen on ruotsalaisten asujanten luku omituista kirjallisuutta hengissä pitämään. Sentähden täytyy ruotsinkielen ja sitä seuraavan kirjallisuuden meidän maasta hävitä, tilaa antain maamme perintökielelle ja sen päälle perustetulle kotimaiselle, suomalaiselle kirjallisuudelle; ja ainoastaan tämän olevan Suomenmaalle sopivaisen näkyy siitäki, että ruotsi satoja vuosia kaikella suosiolla kannatettuna, ei kuitenkaan ole jaksanut suomenkielen alalla erittäin suurta voittoa saada eli oikioita suomalaisia peräti luovuttaa suomalaisista tavoista ja menoista."
Tuskin kahdeksan vuotta Bergbom oli asunut Viipurissa, kun hänen, jäsenenä eräässä hallituksen asettamassa toimikunnassa, täytyi perheineen muuttaa Helsinkiin. Se tapahtui 1847 ja siitä lähtien perhe jäi ainiaaksi pääkaupunkiin, sillä 1851 Bergbom nimitettiin senaattoriksi.
Käytyään kolme vuotta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa — suomalaisesta siihen aikaan tietysti ei oltu untakaan nähty — Emille Bergbom 16-vuotiaana oli saanut sen tietomäärän, joka silloin julkisessa oppilaitoksessa oli naisille tarjona, mutta siihen tyytymättä hän jatkoi lukujaan osaksi yksityisten opettajain johdolla, osaksi omin päin. Tällä tavoin hän ennen pitkää sekä uusissa kielissä että suurten sivistyskansojen kirjallisuuden tuntemisessa sivuutti useimmat sen ajan naiset Suomessa. Hän perehtyi täydellisesti paitse saksan myöskin ranskan- ja englanninkieliin ja rupesi, aivan omasta alotteestaan, suomeakin oppimaan. Tämä viimeksi mainittu yritys todistaa, että Emilie huolimatta nuoruudestaan oli ajan hengen koskettama ja ymmärsi kansan kielen merkityksen, ja aikaa voittaen hänestä tuli suomalaisuuden uskollinen edistäjä, jonka vertaista ei ole nähty Suomen naisten joukossa. Lopuksi on mainittava, että hän halusta kirjoitellen niin runomittaista kuin suorasanaista ilmaisi omaavansa luontaisia kirjailijataipumuksia. Kun etenkin Kalevalan kääntäjänä tunnettu ranskalainen kirjailija Léouzon Le Duc oleskeli Helsingissä ja 1852 asui samassa talossa, Emilie Bergbom hänelle käänsi suorasanaiseen muotoon ranskan kielelle Runebergin "Hirvenhiihtäjät" ynnä muuta oman maan ja Ruotsin kirjallisuutta.
Tuskin edemmäksi kuin viime mainittuun aikaan, jolloin Emilie täytti 18 vuotta, pysyivät hänen päivänsä niin huolettomina kuin nuoruudelle soveltuu. Silloin näet ensiksi havaittiin äidissä se tauti, joka kahden vuoden kärsimysten jälkeen vei hänet hautaan. Kun sen lisäksi isäkin samaan aikaan ja melkein yhtä kauan oli vuoteen omana, täytyi vanhimman tyttären näinä perheen koettelemuksen-vuosina ja sittemmin äidin kuoltua (1854) yhä edelleen kodissa hoitaa emännän virkaa ja täyttää äidin velvollisuudet sisaruksiansa kohtaan, joista nuorin veli oli vain viisivuotias. Tämä oli raskas tehtävä nuorelle tytölle, semminkin kun perheen varallisuussuhteet olivat ahtaanlaiset. Niin esim. täytyi Emilien itse neuloa sekä sisarustensa että omat vaatteensa. Mutta eihän se haitannut, että hänen luonnonlahjansa tälläkin alalla pääsivät kehittymään. Emilien sanotaan olleen oikea taituri neulojana. Yhden neulojattaren avustamana hän tyydytti omaistensa tarpeet, ja ystävilleenkin hän antoi neuvoja ja apua, kun hatun taikka jonkun muun pukuosan aistikas laittelu tai koristelu oli kyseessä. Hän tottui ahkeraan, edesvastaukselliseen työhön, hänen elämänkokemuksensa karttui ja hänen luonteensa vakaantui ja hän valmistui elämäntyöhön, josta hänellä vielä ei ollut vähintäkään aavistusta.
Mutta miten kävi henkisen kehityksen, kun käytännöllinen elämä tällä tavoin sitoi Emilie Bergbomin jalat ja kädet? Yhdessä kohden tämä kehitys — totta kyllä aivan erikoisesta syystä — täydellisesti katkesi. Kuolinvuoteellaan äiti, joka monen silloisen naisen tapaan ei pitänyt kirjailijatointa naiselle soveliaana taikka onnea tuottavana, otti tyttäreltään lupauksen, että tämä ainaiseksi luopuisi runoilemasta. Kaarlo veli, ainoa, kuten näyttää, jolle Emilie on kertonut sen, on todistanut lupauksen noudattamisen tuntuneen hänestä raskaalta uhraukselta, "sillä hänen rakkain unelmansa oli ollut toimia runoilijana". Toisissa kohden Emilie Bergbom ei suinkaan jäänyt takapajulle. Se, joka rakastaa kirjoja, saa aina jonkun vapaan hetken lukemiseen, ja niin hänkin. Sitä paitse hän vastaanotti syviä ja pysyviä vaikutuksia seurustelustaan eräiden ajan nerokkaimpien miesten kanssa. Bergbomin perhe oli läheisessä suhteessa Tengströmin perheen kanssa, jonka koti 1840-, 50- ja osaksi 60-luvullakin oli pääkaupungin älymystön keskuspaikka. Talon isäntä oli kaikkien isänmaallisten ja nuorten pyrintöjen suosija filosofian professori J.J. Tengström ja emäntä J.L. Runebergin vaimon sisar.[25] Heidän luonaan viihtyivät kuin kotonaan J.J. Nervander, J.V. Snellman,[26] E. Lönnrot, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius. Perheessä oli neljä lasta, kaikki ensimäisestä aviosta, nimittäin yksi poika, lahjakas, ennenaikaiseen hautaan vaipunut Robert Tengström, ja kolme tytärtä, joista vanhin tuli professori Herman Kellgrenin, keskimäinen tohtori P. Tikkasen ja nuorin M.A. Castrénin vaimoksi. Jo nämä mainitut nimet ilmaisevat, että Tengströmin "salongissa" vallitseva henki oli silloisen nuoren Suomen, ja luonnollisesti oli niin laita Bergbominkin perheessä, joka tuskin muualta kuin sieltä etsi seurustelua.
Tengströmillä sattui seuraava pikku tapahtuma joku aika sen jälkeen kuin Emilie oli eronnut koulusta. Hän oli Snellmanille sanonut, että hän mielellään tekisi tuttavuutta Lönnrotin kanssa. Kun tämä sitten kerran tuli Helsinkiin ja oli vieraana Tengströmillä, Snellman keskellä suurta piiriä esitti Emilien kuuluisalle "Kajaanin tohtorille". Nuori neiti oli ihastunut ja lausuikin ilonsa siitä että sai nähdä Lönnrotin. Mutta silloin Snellman, joka hyvällä tuulella ollessaan mielellään saattoi ihmisiä hämille, ehdotti, että he, Emilie ja Lönnrot, lähemmän tuttavuuden vuoksi suutelisivat toisiaan. Vaikea on tietää kumpi asianomaisista tuli suurempaan hätään, sillä jos veri lensi Emilien kasvoihin, niin kävi Lönnrotin samoin. Vihdoin jälkimäinen sanoa tokasi: "Enköhän voisi päästä vähemmällä?!"