Että vieras pääkaupungista avoimin sylin otettiin vastaan "Suomen Ateenan" seurapiireissä, on ymmärrettävää. Itse hän tästä kertoo humoristisesti Nervanderille (15/2):

"Olen esittäytynyt kaikkine mahdollisine rakastettavine ominaisuuksineni seuraelämässä — sirona caballerona (eräällä rekiretkellä), perin oppineena (väittelin kaksi kokonaista tuntia konkordiakaavasta kaupungin korkeakirkollisen puolueen kanssa), suurena maailmanmiehenä (olen läpikäynyt suurenmoisen tutkinnon Helsingin tanssiaisista), loistavana taiteilijana (olen avustanut konsertissa) — lyhyesti sanoen kaikenmoisilla täydellisyyksillä varustettuna henkilönä; mutta kuitenkin on minulla ollut kauhean ikävä."

Helsingissä hän oli tuuminut koettaa Jyväskylässä toimeenpanna seuranäytäntöjä teatterin hyväksi,[36] mutta siitä ei tullut enemmän kuin Shakespearejuhlasta, joka toki olisi ollut helpompi saada aikaan. Jyväskylässä ei näy tähän aikaan olleen mainittavaa draamallista harrastusta. Kertoopa Bergbom Florellille, että muutamat herrat, jotka olivat kuulleet puhuttavan "Pombalista", pyysivät häntä lukemaan kappaleen heille. Kun kolme näytöstä oli luettu, sovittiin että viimeiset näytökset luetaan toiste; mutta toista kertaa ei tullutkaan! Bergbom ei tahtonut asiasta muistuttaa, ja herratkin olivat sen unohtavinaan. Enemmän kuin seuraelämä näyttää Bergbomia huvittaneen silloin vielä uusi seminaari eri laitoksineen. Hän kertoo m.m. olleensa useamman kerran lastentarhassa, neiti Nappan osastolla. Siellä vallitseva tyytyväisyys, luonnollinen vapaus ja iloisuus ihastuttivat häntä, ja suurella mielihyvällä hän katseli leikkejä ja voimisteluharjoituksia, joita laulaen toimitettiin. Ehkä vielä kuvaavampaa Bergbomille on eräässä kirjeessä tavattava kertomus, kuinka hän koetti tyydyttää kirjallisuuden puutettaan, jota varten köyhällä kirjakaupalla oli vähän tarjona. "Minua on huvittanut", hän kirjoittaa Forsmanille, "katsella läpi jos minkälaisia noista 3-4-5 kopeekan kirjasista, joita on niin paljo erilaisista aineista. Olen hämmästynyt ääretöntä runsautta kelvotonta hengellistä tehdastavaraa, joka on suomeksi käännetty. Syystä kun hengellinen kirjallisuus oli minulle tuntematon, olen jollakin mielenkiinnolla lueskellut näitä 'hengellisiä kynttiläjalkoja' taikka 'maitoa ja hunajaa nälkäisille sieluille' y.m. s. Ikävä on nähdä että suomea-osaavat käyttävät aikaa ja työtä semmoisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Jos ne olisivat alkuteoksia, niin minusta niissä ei olisi mitään moitittavaa, mutta milt'ei kaikki on käännettyä. Suuri menekki näyttää olevan epäperäisillä evankeliumeilla, varsinkin Nikodemuksen ja Jesuksen lapsuuden kertomuksella. Sitä surkeampi on nähdä kuinka ei yksikään välitä Kantelettaresta, vaikka se on samalla kertaa huokea, soma ulkoasultaan ja sisällykseltään erinomainen. Sitä on vain joku ainoa kappale myyty." — Samassa kirjeessä Bergbom kysyy: "Kuka on lähettänyt Rosvojen ja Macbethin käännökset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle? Muista kertoa minulle kaikki mitä saat kuulla Kullervosta; kaikki mikä koskee Stenvallia [Kiveä] on minulle niin mieltäkiinnittävää kuin olisimme vanhoja tuttuja." — Vasta vuoden lopulla Bergbom, niinkuin ennen on kerrottu, tuli tutuksi Kiven kanssa.

Jyväskylästäkin Bergbom, niinkuin enimmäkseen myöhemminkin, kirjoitti kaikki kirjeensä ruotsiksi; mutta kumminkin hän siellä jo alkoi käyttää suomea runollisissa kyhäelmissään. Siten hän kirjoitti kahdeksan pientä lyyrillistä kuvaelmaa, joista hän piti neljä sen arvoisena, että hän lähetti ne ystävilleen Helsinkiin. Oikeastaan ne olisivat olleet kirjoitettavat runomuotoon, mutta siihen hän ei pystynyt. Maaliskuun alussa hän taasen kolmessa päivässä kirjoitti raamatunaiheisen kuvaelman "Belsazzarin pidot", joka on painettuna samana vuonna ilmestyneessä Joukahaisen 5:ssä vihossa ja tietääksemme on ensimäinen julkisuuteen tullut Bergbomin kynän tuote. Sitä paitse hän kirjeessään Florellille sanoi miettivänsä "kyläkertomuksen" aihetta, joka on niin draamallinen laadultaan, että siitä kenties voisi tulla murhenäytelmä; mutta siihen se näkyy jääneen. Mahdollisesti oli se sama aihe, josta hän, niinkuin kohta saamme nähdä, kesällä antoi tarkempia tietoja.

Huhtikuun lopulla Bergbom palasi kotia, ottaakseen osaa promotsioniin.
Siitä juhlasta ei ole meille muita tietoja säilynyt kuin se, että
Emilie sisar oli Kaarlon seppeleensitojatar.

Kesäkauden 1864 Kaarlo Bergbom vietti Lohjalla, asuen isänsä ja sisarustensa kanssa Kouvolan talossa, "punaisessa rakennuksessa". Sieltä hän juhanusaattona kirjoitti Florellille: "Minulla on pieni ullakkokamari järvelle päin, mitä sievimmälle järvelle, jolla on kamala nimi Hiidenvesi — Jumala tiesi minkä tähden, sillä sen sinisessä, kimeltelevässä vedessä ja vihannissa rantamaisemissa ei ole hituistakaan tenhomaista. Olen alkanut opettaa suomea Augustalle, Attelle ja Emilielle, kauhea työ kesähelteessä, mutta kuitenkin se viehättää minua. Olen myöskin enemmän nauttinut kuin tutkinut Ranken Paavien historiaa, jonka etevyyttä ihailen joka rivissä. Tyyliin nähden pidän sitä kenties oivallisimpana nykyajan teoksena, Macaulayn Englannin historia poisluettuna. Varmaa on että runoilija ei keltään historiankirjoittajalta voi luonnekuvaukseen nähden oppia enemmän kuin Kankelta." — Tämän jälkeen kirjoittaja kääntyy runoilijatuumiinsa, joista hän samaan aikaan mainitsee Forsmanille: "Unelmia minulla on kenties enemmän kuin riittävästi — niin paljo, että ne oikein tungeskelevat aivoissani." Florellille hän kertoo suunnitelmansa novelliin "Mustalaisnainen", joka on jäänyt "unelmaksi", niinkuin useimmat Bergbomin runoilija-aikeet, mutta joka kumminkin ansainnee huomiotamme, koska siinä varsin selvästi ilmenee hänen erikoinen taipumuksensa intohimoisiin aiheisiin.

"Eräässä pitäjäässä Niemen perhe on varallisuuden ja perinnäisen arvon kautta kohonnut muita etevämmäksi, mutta silti se on kovasydämisyytensä, ahneutensa ja ulkokultaisuutensa tähden yleisesti vihattu. Varsinkin vanhin poika Aaro osaa taitavasti salata julmuutensa ja kitsautensa hurskaan ulkokuoren alle. Kun ei oma etu ole kysymyksessä, hän mielellään teeskentelee kristillistä sääliväisyyttä. Siten hän kerran renkinsä kanssa kiihtyneen väkijoukon käsistä pelastaa kaksi mustalaistyttöä, Saaran ja Cecilian. Näiden sisarusten luonteet ovat aivan vastakkaisia. Vanhempi sisar, Saara, on hellä ja intohimoinen, nautinnonhaluinen ja haaveksiva, heikko aivoiltaan, voimakas sydämeltään; toinen pieniläntä, sievä, veikistelevä, vilkas ilman mitään intohimoisuutta, kavala, julma ja kykenemätön erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan, mutta varustetta daimonisella voimalla kuin notkealiikkeinen tiikeri. Alituista pahoinpitelyä ja ylenkatsetta kokenut Saara heltyy Aaron jalomielisyydestä ja rakastuu häneen tulisesti. Hän luopuu vapaasta metsäelämästään, jää piiaksi Niemelle ja mukautuu kärsivällisesti talonväen kovuuteen ja pietistiseen suvaitsemattomuuteen. Eikä hän itsekään pysy vapaana uskonnollisesta kiihotuksesta. Hänen sisarensa Cecilia jatkaa kulkurielämää heimolaistensa kanssa ymmärtämättä sisartaan. Vihdoin käy Saaran asema sietämättömäksi, ja hän avaa sydämensä Aarolle. Tämän aistillisuus herää, hän kietoo tytön liukkailla puheillaan ja viettelee hänet. Pian hän kumminkin saa kyllänsä, pelkurimaisesti ajatellen seurauksia hän milloin hyväilee, milloin tylysti kohtelee tyttöparkaa eikä säästä häntä ruumiillisestakaan pahoinpitelystä. Vielä kurjemmaksi muuttuu Saaran tila, kun hän salassa on synnyttänyt lapsen. Aaro, joka pelkää että asia tulee ilmi, on niin kehno että hän puoleksi petollisesti puoleksi pakollisesti saa hänet tappamaan lapsen. Talossa on Kaarle niminen renki, köyhän mäkitupalaisvaimon, Kreetan, poika. Hän aavistaa koko asian, että näet Saara on Aaron viettelemä. Tuntien syvintä sääliä tyttöä kohtaan hän tarjoutuu hankkimaan hänelle palveluspaikan toisessa pitäjäässä, jossa hän olisi tuntematon. Saara on kuitenkin niin sidottu Aaroon, että hän ei voi erota hänestä, vaan antaa tämän johtaa itsensä lapsenmurhaan. Mutta kun Aaro on päässyt pelostaan, hän tylysti hylkää hänet. Epätoivo, omantunnonvaivat, Aaron kylmyys ajavat tyttöraukan itsemurhaan. Kaarle ei salaa ylenkatsettaan Aaroa kohtaan tämän menettelyn tähden, ja Aaro puolestaan vastaa tuimalla vihalla, joka pian saa tilaisuutta purkautumaan. Cecilia käsittää sisarensa kohtalon niin kuin oikea mustalainen. Kun sisar eli, hän ei suurestikaan välittänyt hänestä, mutta nyt hän pitää heimovelvollisuutenaan kostaa hänen kuolemansa. Hän yrittää sentähden murhata Aaron, mutta ilman menestystä. Kun syyllistä etsitään, Aaro osaa kääntää epäluulon Kaarlea kohtaan. Tämä oli Saaran eläessä, kun Cecilia joskus kävi sisartansa tervehtimässä, solminut hellän suhteen hänen kanssaan. Cecilia tarkoin tietämättä mitä laki ja rangaistus merkitsevät, tunnustaa rakastajalleen onnistumattoman murhayrityksensä. Tämä taasen, joka pelkää että Cecilia tietämättömyydessään ilmiantaa itsensä, päättää pelastaa hänet ja tunnustaa julkisesti olevansa syyllinen tekoon. Hänet tuomitaan Siperiaan ja tuomio pannaan täytäntöön. — Siihen saakka olen selvillä suunnitelmastani, päättää Bergbom, mutta loppu on vielä vähän hämärä."

Puhuessaan runollisista suunnitelmistaan Bergbom valittaa Jaakko Forsmanille, että häneltä, kun hänen oli työhön ryhtyminen, puuttui tarpeellista tarmoa. Kumminkin näyttää Pombal, että hän verraten lyhyessä ajassa sai valmista syntymään, kun aihe vain oli täysin selvinnyt. Pian saammekin kuulla hänen vaikeroivan, että se sittenkin oli riittämätön suomenkielen taito, joka ehkäisi hänen tuottamisintoaan.

Syksystä alkaen Bergbom jälleen oli koko lukuvuoden Helsingissä ja yhä edelleen voi hänen elämänkertojansa ammentaa tietoja runsaista lähteistä. Hän oli näet koko ajan kirjeenvaihdossa Nervanderin ja Florellin kanssa, joista edellinen Oskar af Heurlinin seurassa lukuvuoden 1864-65 teki matkustuksen Parisiin ja Italiaan paraasta päästä taidetutkimuksia varten ja jälkimäinen tehtyään kiertomatkan Saksassa asettui Parisiin oppiakseen ranskankieltä.

Kun ensin Perander ja sitten W. Eneberg erinäisistä syistä olivat kieltäytyneet pitämästä esitelmää Porthaninjuhlassa, johonka toimeen osakunta oli valinnut toisen toisen perästä, tuli tehtävä Bergbomin osaksi, ja siitä hän sai työtä syksyn alkupuoleksi. Neuvoteltuaan Nervanderin ja Forsmanin kanssa, hän oli päättänyt kirjoittaa Heinestä. Ensimäisessä kirjeessään Nervanderille hän sentähden kertookin: "Koko ajan ovat Heinen säkeet: 'Es ist so still und dunkel! Verweht ist Blatt und Blüth', der Stern ist knisternd zerstoben, verklungen das Schwanenlied', soineet aivoissani, niin että olen luonut sille sävelmän, ja kun kerran pääsin alkuun, syntyi myös sävelmä, joka sopii Eichendorfin lauluun 'In einem kühlen Grunde'". Hän käsitti tehtävänsä vakavasti; myöhemmin hän kertoi esitelmää kirjoittaessaan olleensa niin "lapsellinen", että hän piti välttämättömänä lukea joka sivun, jonka Heine oli kirjoittanut. Sentähden olikin päätyö aineen supistamisessa, kun oli niin paljo sanottavaa. Sen ohella hän hilliten luonnollista haluaan purkaa tunteita, jotka runot olivat hänessä synnyttäneet, ja rajoittaen esteettisen näkökannan vaatimuksia pani pääpainon Heinen historiallisen aseman selvittämiseen. Esitys niistä edellytyksistä, jotka tekevät hänenlaisensa kirjailijan esiintymisen ymmärrettäväksi, ja niistä seurauksista, jotka hänen toimensa aiheutti, muodostaa siis itsenäisimmän ja ansiokkaimman osan esitelmää. Eräästä Saarijärveltä Nervanderille saapuneesta kirjeestä näkee, että tämmöinen historiallinen metoodi kirjallishistoriallisten aineiden käsittelyssä jo ennestään oli saanut Bergbomin teoreettisen hyväksymisen. — Muutoin Bergbom Heineen nähden lausuu: "Ylipäätään imen melkein liiaksi Heinen suloista myrkkyä, se vasten- ja apeamielisyys, jonka hän ennen herätti minussa, on nyt kadonnut, ja minusta on jonkunlainen nautinto olla onneton hänen kanssaan." Tästä tunteesta hän kumminkin tunnusti vapautuneensa, kun kirjoitus oli valmis.