Heinäkuulla Bergbom ei vielä päässyt alkuun. Ensimäiset kohtaukset olivat hänestä vaikeimmat. Sitä paitse häntä häiritsi Jaakko Forsmanin kehotus "jättää koko estetiikka sikseen" sekä ajatus että hänen tulisi paremmin oppia suomea ennen kuin hän pani aikaa niin laajaan ruotsinkieliseen teokseen. Elokuun alussa hän kumminkin ryhtyi työhön ja saman kuun lopulla, kun Florell tuli, oli jo kolme näytöstä valmiina. Luultavasti hän olisi nopeamminkin suorittanut tehtävän, jollei hän soutoretkellä olisi pudottanut toisen näytöksen käsikirjoitusta järveen ja ainoastaan vastahakoisesti kirjoittanut sen uudestaan. Syyskuun alussa syntyi sitten neljäs ja viides näytös, joten Florell lähtiessään sai käsikirjoituksen mukaansa. Draama oli näet kohta Nervanderin, Jaakko Forsmanin ja Emilie sisaren arvosteltava ja sen kohtalo heidän tuomiostaan riippuva. Florell, joka ensimäisenä oli siihen tutustunut, oli niin tyytyväinen, että hän vaatimalla vaati Bergbomia julkaisemaan teoksensa.

Emilie ilmaisi mielensä näillä sanoilla: "Kiitos, oma Kaarloseni, rakkaasta kirjeestäsi ja Pombalistasi. Olen lukenut sen odottamattomalla nautinnolla ja tyytyväisyydellä ja onnittelen vilpittömästi sinua että olet kyennyt kirjoittamaan sen. Kaiken lähemmän arvostelun jätän siksi kun olen lukenut kappaleen toistamiseen; tahdon vain sanoa että olen tyytyväinen; mutta kyllä minusta näkyy, että olet erityisellä mieltymyksellä lukenut Victor Hugota." — Ylipäätään oli ystävien arvostelu samansuuntainen, hekään eivät näy odottaneen niin kypsää ei sisällykseen eikä muotoon nähden. Samoin kuin Bergbom elokuulla, kun Nervander oli hänen arvosteltavakseen lähettänyt koko kasan runoelmia ja kysynyt, neuvoiko hän häntä julkaiseman kokoelman jouluksi, oli tunnollisesti ja avonaisesti sanonut ajatuksensa joka runosta ja lopuksi lausunut pitävänsä ystävälleen edullisempana olla samana vuonna painattamatta kahta runollista julkaisua, samoin Nervander nyt laajassa kirjeessä yksityiskohdittain tarkasteli murhenäytelmää. Forsman taasen puhui yleisemmin, mutta kiittäen ja tunnustaen, että näytelmä oli häntä tyydyttänyt ja syvemmin vaikuttanut häneen kuin hän oli voinut odottaa. "Sinä kirjoitit niin lämpimästi", Bergbom vastasi siihen, "aloin useat kerrat puhua, aivan kuin olisit ollut läsnä. Olen koettava, niinkuin sanot, olla viekoittumatta itsekylläisyyteen. Tiedätkös, ei se aina ole niinkään helppoa, sillä tavan takaa heilun liikaluulon ja alakuloisuuden välillä."

Kun ne läheiset, joiden arvosteluun hän luotti, olivat niin tyytyväisiä, saattoi runoilijanalku itsekin olla tyytyväinen. Olihan se jotakin, että hän ennen kuin oli täyttänyt 20 vuotta oli saanut käsistään murhenäytelmän, joka oli täytenä runoteoksena eikä vain kokeiluna arvosteltava. Enempää tällä hetkellä ei ollut toivottavissakaan. Bergbomilla näet ei laisinkaan ollut halua painattaa teostaan[35] ja sen näyttelemisestä ei voinut olla puhettakaan, kun teatteri oli raunioina. Pombal, jonka Florell vielä samana syksynä luki Arkadia-yhdistyksessä, jäi sentähden vastaiseksi suuremmalta yleisöltä salaan.

Mutta Pombal ei suinkaan ollut ainoa runollinen ajatus, joka tänä kesänä kiinnitti Bergbomin mieltä. Kuinka runolliset aiheet häntä ylättivät, näyttää seuraava kohta eräästä kirjeestä Nervanderille:

"Me olemme", hän kirjoittaa, "par'aikaa rovasti Steniuksen luona käyttääksemme talon erinomaista pianiinoa. Eilen kun soitettiin Chopinin 'marche funébreä', juolahti päähäni aihe uuteen murhenäytelmään, nimeltä Salomon de Caus. Brachvogelin Mondecaux on hyvä näyttämökappale — ei muuta, ja Munchin Calomon de Caus'ta tosin en ole lukenut, mutta eräästä selonteosta päättäen on kelpo aate sekoitettu pietistis-ortodoksisella värillä. Olen ajatellut perusaatteen jotenkin tähän tapaan. Richelieun kardinaali, suuri vaitiomiehennero, ylenkatsoo, jopa tahtoo musertaa kaiken nerollisen ylivoiman rinnaltaan. Tiedettä ja taidetta hän tosin suvaitsee, mutta niiden harjoittajain on taipuminen hänen yliherruutensa alle. Hän hallitsee niitä yksinvaltiaasti niinkuin koko Ranskaa. Kaksi neroa tahtoo kuitenkin vetäytyä riippuvaisuudesta, Corneille ja Salomon de Caus. Kumpaakin kardinaali vainoaa. Corneille pelastaa itsensä luomalla kuolemattomat mestariteoksensa ja saamalla sen kautta koko Ranskan puolustajakseen. Mondecaus jälleen elää ainoastaan unelmissaan eikä saa mitään todellista aikaan; hän on vain aavistava nero, eivätkä ihmiset sentähden ymmärrä vaan vierovat häntä, ja Richelieu (käytännöllinen mies, joka pitää ainoastaan tuloksia silmällä) pistää hänen omahyväisenä uneksijana houruinhuoneeseen. — Ymmärräthän että kaikki on minulle vielä täydellinen kaaos, josta paitse mainituita haamuja ainoastaan Marion de l'Orme hämärästi pilkistää. Asettaa yhteen Corneille ja de Caus on rohkeaa, tunnustan sen, mutta enhän tarkoitakaan historiallista tragediaa, ja onhan silloin täysi vapaus käsitellä tarjona olevia tosiasioita."

Myöskin Jaakko Forsmanille Bergbom useissa kirjeissä puhui runollisista aikeistaan: Kerran että hän suunnitteli jonkinlaista taiteilijanovellia nimeltä "Däumchen" (Peukaloinen), jonka toiminta tapahtuisi osaksi Suomen sisämaassa osaksi Düsseldorfissa, toisen kerran että hän oli miettinyt murhenäytelmää Rooman keisariajalta, Nero sankarina, ja monesti tietysti Pombalista, joka par'aikaa oli tekeillä. Tämän johdosta oli Forsman, ennen kuin hän oli Pombalin lukenut, kirjoittanut kirjeen, joka on kadonnut, mutta jonka sisällyksen voi aavistaa Bergbomin mieltäkiinnittävästä vastauksesta. Forsman näyttää ensin puhuneen omasta elämänpäämäärästään, jota Bergbom sanoo "suureksi ja kauniiksi", ja sitten — arvattavasti viitaten ystävänsä runollisiin aikeihin — "moittimatta ja kummeksimatta", niinkuin tämä nimenomaan huomauttaa, kysyneen, minkä päämäärän hän oli asettanut itselleen ja eikö hänen nyt tulisi tehdä työtä ja jättää runoileminen tuonnemmaksi? — Siihen toinen vastaa nähtävästi sydämensä pohjasta:

"En olo kirjoittanut Pombalia sentähden että tahdoin, vaan sentähden etten voinut olla sitä tekemättä. Mahdollisesti olisin voinut lykätä sen jonkun kuukauden eteenpäin, mutta asianlaita olisi sittenkin ollut sama. Pombal ei ollut minussa tämän päivän eikä eilispäivän tuoma, jo kolme vuotta sitten koetin luoda haamut päivän valoon, etteivät ne vaivaisi minua. Se oli kypsymätön ja liian hätäinen koe. — — Sittemmin olen sisässäni uudestaan muodostanut aineen — se oli valmis sisässäni ja sen täytyi päästä esiin. Kirjeesi oikeastaan ei sisältänyt minulle mitään uutta; olen aavistanut ja tuntenut sen. Eikä se ole loukannut minua, eikä edes kummastuttanut, ei, päinvastoin olen sitä odottanut. Usko pois, sisässäni tunnen sanojesi totuuden ja hengen. Minä tunnen että minulla, ainoastaan jos ahkeroitsen ja teen työtä, on oikeus innostua siitä päämäärästä, jonka minä itse ja sinäkin (oi, suo minun uskoa sitä sinusta) olemme asettaneet minulle: tulla suureksi tosisuomalaiseksi runoilijaksi, — — Elä pelkää Neroa taikka jotain muuta fantasiakuvaa, joka kyllä sumussa voi minulle haamoittaa aika selvänä, mutta vielä tarvitsee pitkän ajan ennen kuin se uskaltaa päivän valoon. Kun olen erinäisen tunnelman vallassa voin tosin ajatella toista tai toista ainetta, mutta vastaiseksi se rajoittuu semmoisiin haihtuviin mietelmiin. Minulla ei ole halua eikä aikaa niin syventyä johonkin aineeseen, että siitä sukeutuisi jotakin eheää saatikka ilmituotavaa. Siitä voit olla varma." —

Syyskuun keskivaiheilla Bergbom kirjoittaa, että hänen polkunsa metsässä olivat alkaneet käydä märiksi ja että hän oli päättänyt lähteä kauas sydänmaahan, jossa eräs hänen isäntänsä pojista nuoren vaimonsa kanssa asusti yksinäisessä talossa. Varvikosta sinne oli puolikolmatta peninkuormaa, ja sentähden hän aikoi viipyä siellä ainakin viikon päivät. "Sydänmaan seudut ovat mitä ihanimpia, ja minä aion siellä oikein nauttia juhlallisesti synkkämielisen syksyn kauneudesta." — Lokakuun 10 p. hän sanoo maan jo kylmettyneen edellisenä yönä. "Kaunis, surumielinen syksy värivivahduksineen on mennyt, ja luonto alkaa jo ommella kuolinvaatteitaan, tuota minulle niin vastenmielistä valkeaa lumi- ja jääpukua." — Näissä otteissa ilmaantuu yksi omituinen piirre Bergbomin luonteessa, joka pysyi muuttumattomana niin kauan kuin hän eli ja jolla myöskin oli merkitystä hänen teatteritoimeensa nähden. Hän rakasti niin luonnossa kuin elämässä kaikkea voimakkaan värikästä ja lämpimän tehoisaa; sitä vastoin oli lumi ja valkea väri, arvattavasti yksitoikkoisuutensa tähden ja elämänkielteisenä hänelle aina vastenmielinen.

Viimeisessä kirjeessään Forsmanille Bergbom pyytää neuvoa, mihin hänen tulevana lukukautena olisi lähdettävä suomenkielen oppiin. J.V. Snellman oli keväällä kehoittanut häntä menemään Kajaaniin, jossa hän ainakin pääsisi ruotsia kuulemasta, mutta hänellä oli pääkaupunkilaisen kammo Kajaania kohtaan. Sitä vastoin hän itse ajatteli joko Jyväskylää, jota hän luuli kirjalliseksi, soitannolliseksi ja vilkaseloiseksi kaupungiksi, taikka edelleen Saarijärveä — "mutta kyllä se on oleva kauheaa".

Oltuansa kolme kuukautta kotona Bergbom tammikuun lopulla 1864 lähti Jyväskylään. Matkustaen Hämeenlinnasta kyydillä, hänen huomiotaan kiinnitti luonto, "jota hän ei koskaan ennen ollut oikein nähnyt talvipuvussa"; mutta uuden olopaikan ensi vaikutus oli masentava. Kun hänelle kerrottiin, että Jyväskylässä ei suinkaan yleisesti puhuttu suomea, hän jo katui koko matkaansa. "Semmoinen on luontoni: pieninkin vastoinkäyminen lannistaa mieleni, mutta kun olen saanut vähän tyyntyä, niin on kaikki taas hyvin." Niin kävi nytkin, asuen lehtori Veilinillä hän pian tutustui kaupungin opettajiin ja huomasi, että ne olivat kelpo miehiä. Lehtori Järvinen antoi hänelle tunteja. Vaikeinta Bergbomille oli suomenkielen oikea lausuminen ja juuri sitä hän tunneillaan harjoitteli.