Tositeossa käsiteltävä aine Portugalin historiasta jo kauan oli kytenyt hänen sisässään. Se oli hänelle, joka nuoruudestaan huolimatta oli niin syvästi perehtynyt historiaan, etsimättä ja pyytämättä ilmaantunut otollisena aiheena. Että niin oli laita, voi päättää eräästä kirjeestä Nervanderille, jossa hän leimaa aivan vääräksi semmoisen kritiikin, joka — niinkuin juur'ikään oli tapahtunut Nervanderiin nähden ("Vid Anjala") — moittii runoilijaa siitä, että tämä on "valinnut" toisen tai toisen aiheen, "ikäänkuin eivät aiheet yllättäisi runoilijaa hänen aavistamattaan". Sillä tavoin Pombalkin oli yllättänyt Bergbomin, joka aluksi ei tiennyt miten aine oli rajoitettava. "Ensi aikomukseni oli kirjoittaa noin 12 näytöstä käsittävä jättiläisdraama, joka esittäisi merkillisen miehen historialliset elämänvaiheet." Sittemmin hän supisti aineen siihen tapahtumaryhmään jonka huippukohdan muodosti salaliitto kuningas José Emanuelia vastaan (syyskuulla 1758) ja sitä seuraava jesuiittain karkoitus.

Kuinka tarkasti ja seikkaperäisesti Bergbom oli miettinyt aineensa, todistaa eräs aatteellinen selonteko ("idéell exposé"), jonka hän Saarijärveltä lähetti Nervanderille vähän sen jälkeen kun oli alkanut sepittää näytelmää. Koska tämä kirjoitus on mitä oivallisin näyte tekijänsä henkisestä kypsyydestä, ansainnee se tässä paikkansa:[34]

"Niinkuin ehkä muistanet, on minua aina vähin huolestuttanut, että murhenäytelmälläni ei ole päähenkilöä; kumminkin olen tyytyväinen kun siltä vaan ei puutu pääaatetta."

"Pombal on uuden ajan, vapauden ja edistyksen mies. Alhaista syntyperää ollen ja varhain lähteneenä ulkomaille hän on Wienissä, Lontoossa ja Parisissa omakseen tehnyt ne kirkolle ja kaikille historiallisille traditsioneille vihamieliset teoriiat, joita 18 vuosisadalla varsinkin ranskalaiset ensyklopedistat esittivät ja levittivät. Palattuaan kotimaahan hän huomaa siellä kaikki olevan kaukana muun Euroopan jäljessä. Voimakkaalla kädellä hän joka taholla ryhtyy asiain menoon murtaen kaikki, joka asettuu hänen tiellensä. Hän on luonteeltaan rohkea, luja ja suurisuuntainen. Hän ei kunnioita mitään. Niinkuin kaikki nousukkaat hän on luulevainen, niinkuin kaikissa väkivaltaisissa uudistajissa hänessäkin on taipumusta julmuuteen. Teräväsilmäisenä hän kohta näkee, missä hänen vaarallisimmat vihollisensa ovat, missä sen pahan juuret ovat, jonka hän tahtoo kukistaa. Jesuiitat ovat ainoat, jotka noudattavat aatteita, ainoat joilla on yksi päämäärä, jotka ajavat tarkoitustaan takaa niin suoraan, ettei niitä voida työntää syrjään, vaan on niiden kanssa taisteltava elämästä ja kuolemasta. Heillä on puolustettavana katolinen kirkko, joka oikeastaan on ainoa Etelän lapsille sovelias uskonto. Salaliittoa kuninkaan henkeä vastaan Pombal käyttää yksistään verukkeena heidän kukistamisekseen. Hän ei välitä ovatko keinot oikeuden mukaisia vai vastaisia. Jopa kelpaa hänelle vihattu inkvisitsionikin, kun se auttaa häntä hänen tarkoitustensa perille. Mutta tällä säälimättömällä kovuudellaan hän myöskin karkoittaa luotaan kaikki, jotka rakastavat häntä. Hän on pakotettu uhraamaan viattoman vävynsäkin, ja voittajanakin hän lopulta seisoo kaikkien ylenantamana, sillä hänen rakkain tyttärensäkin eroaa hänestä haudatakseen hävitetyn elämänonnensa pirstaleet luostariin. Minusta hänen kohtalonsa on täysin traagillinen, vaikka hän ei kuole näytelmän päättyessä."

"Pombalin etevin vastustaja on jesuiittalaisuuden edustaja pater Moreira, Hän on kuitenkin jotain enemmän kuin ainoastaan abstraktinen aate; olen ajatellut hänet itsenäiseksi luonteeksi. Hän on syntynyt munkiksi ja hän on elänyt askeettista munkinelämää; hänen sydämmessään on vain hämäriä aavistuksia hellistä tunteista, maallisista himoista, inhimillisistä pikkuheikkouksista. Kirkon onnellisina aikoina hänen levoton henkensä olisi tehnyt hänet reformaattoriksi Savonarolan taikka pyhän Theresian tapaan, mutta nyt hän koko sielunsa voimalla on sen yltiöpäisin puolustaja. Hänen luonteeseensa nähden historia ei ole antanut minulle mitään johtoa, sillä vaikka hänellä kuninkaan rippi-isänä oli tärkeä osa Pombalin vihollisten joukossa, en ole saanut vähintäkään vihiä hänen persoonallisuutensa laadusta. Eipä laajaperäisissä 'Pombalin memoaareissakaan' mainita muuta kuin hänen nimensä. Näet siis että hän on niitä henkilöitä, joihin nähden runoilija on täysin vapaa."

"Pater Moreira on runollinen, sillä hän taistelee suuren historiallisen aatteen puolesta. Traagilliseksi tulee hänen kohtalonsa sen kautta, että hän kukistuessaan tuntee, että tämä aate on elänyt aikansa ja että hänen taistelunsa siis tavallaan on ollut turha. Kuolinhetkellään täytyy hänen ainoalle henkilölle, johon hänellä on jonkinlainen rakkaus, lausua: 'Luovu asiastamme, sillä se on kadotettu.'"

"Tragedian kolmas päähenkilö on Donna Theresia Tavora. Kun Pombal oli pääasiassa Ranskassa julistettujen aatteiden johtama, kun Moreira taisteli Rooman puolesta, oli Theresia taasen Portugalin kansallisen aineksen edustaja. Hänen sielunsa elää yhä vielä keskiajan loistavia ritaripäiviä, jolloin Portugalin maine kuului ympäri Eurooppaa ja sen sotapäälliköt järkyttivät aasialaisia keisarikuntia. Hän on ylimys pohjaan saakka. Hän vihaa Pombalia sentähden että hän vihaa sitä pintapuolista, levotonta, ivailevaa aikakautta, jossa hän elää. Hänen runollinen tunteensa katkeroittuu siitä, että hänen maanmiehensä ylenkatsovat kansallista Camoensia taikka syvämielisen Calderonin teoksia ja etsivät sielunravintoa Voltairen rivoista kirjoista. Oikeana espanjalaisnaisena (taikka oikeammin, mikä kuitenkin tässä on yhdentekevä, portugalilaisena) ovat ylpeys ja kunnia hänen luonteensa pääpaatoksena. Hän ei tahdo taipua miehen vallan alle. Rakkaus on hänestä arvoton ies. Haaveellisena katolilaisena hän on erään lupauksen johdosta aviossakin pysynyt neitsyeenä. Hän rakastaa aavistamattaan Lafoensin herttuata, syystä kun hän hänen ihanteellisessa nuorukaisluonnossaan luulee näkevänsä oikean ritarihaamun, vastakohdan ajan pikkumaisille itsekköille (hän se on, joka puhuu, enkä minä). Salaliittoa hän ei tahdo, vaan ainoastaan suoraa, avonaista kapinaa. Kun vasallit huomaavat, että kuningas on rikkonut valansa, he valitsevat uuden, niin hän ajattelee. Silloin kuningas loukkaa hänen kunniaansa. Vasta silloin hän noudattaa vanhaa espanjalaista sääntöä — semmoisessa asemassa ei tapella vaan murhataan — ja ylpeä, kaikkea alhaista inhoava Theresia suostuu salamurhaan. Luullakseni hänen luonteensa tulee mieltäkiinnittäväksi. Rakkaus kostaa julmasti. Hän, joka ylimielisessä neitsyeellisyydessään vastustaa jaloa Lafoensia, pakotetaan antautumaan raukkamaiselle, vihatulle hekumoitsijalle. Kumminkin hän kuolee onnellisena, sillä hänelle on ainakin elämänsä viime hetkessä sallittu pelastaa se, jota hän rakastaa. Hänen loppunsa ehkä muistuttaa vähän Thisbeä [V. Hugon draamassa 'Angelo'], kuitenkin on Thisbe antautuvaisempi, Theresia suurempi."

"Kuningas, johon kappaleen ulkonainen toiminta osaksi kohdistuu, on halpamainen henkilö. Pelkurimaisuus ja hekumallisuus ovat hänen luonteensa pääpiirteet. Moreira uhkaa häntä helvetillä, Pombal jesuiittain tikareilla. Vaikka hän on äärettömän taikauskoinen, on hän kuitenkin jälkimäisen vallassa, sillä pelkurimaiset ihmiset pitävät aina lähintä vaaraa silmällä. Hän vihaa sekä Pombalia että Moreiraa, syystä kun hän tuntee että toinen kuin toinenkin on häntä etevämpi. Salaliitto saa hänen kavaluutensa tasapainosta ja heittää hänet Pombalin syliin. — Pombalin vävy Elvas'in herttua on heikko luonnoltaan ja haaveksija, mutta kunnon ihminen. Pysyen hyvänä puolisona ja hyvänä poikana hän koettaa välttää kaikkia niitä taisteluja, joihin hänen perheensä ja Pombal ovat sekaantuneet. Kuitenkaan ei semmoinen puolinaisuus kelpaa levottomina aikoina, jolloin jokaisella miehellä täytyy olla määrätty väri; vaikka hän on viaton, tempaavat tapahtumat hänet pyörteeseensä ja hän joutuu perikatoon."

"Muista näytelmässä esiintyvistä jesuiitoista on Malagrida tärkein. Kuvatessani tätä puoleksi (jollei kokonaan) hullua vanhusta, jossa raivoisa yltiöpäisyys ja väkinäisesti kiihoittunut haaveellisuus yhtyvät, olen kerrassaan noudattanut historiaa; erittäinkin olen ahkerasti käyttänyt muistelmia, jotka sisältävät muutamia otteita hänen teoksistaankin — todella kallisarvoisia minulle."

"Vahinko että toiminta tarjoo niin vähän tilaisuutta kardinaali Saldanhan luonteen kehittämiseen. Hän on tärkeä sentähden, että hän paavin lähettiläänä näyttää miten uuden ajan henki on saanut jalansijaa kirkon ruhtinastenkin joukossa. Ensiksi ajattelin tehdä tämän luonteen koomilliseksi. Kenties olisi hän siten ollut luonnollisempi ja samalla myöskin tuonut näytelmään merkitsevämmän lisäpiirteen kuin nyt on laita hänen esiintyessään vakavana. En ole asiasta varma. — Aatelispuolue, joka on osallinen salaliittoon, on merkitykseltään vähäpätöinen. Tavora, Theresian puoliso, on yksinkertainen, raaka ja saituri. Aveiro, Elvas'in isä, on häilyvä, salakavala ja tunnoton. Kaikki runollinen, mikä puolueessa on tavattavissa, on keskittynyt yhteen naiseen, Theresiaan. Ei voikaan olla toisin. Sillä miehen täytyy elää aikansa mukana, ainoastaan naisen on sallittu uneksia itsensä toisiin oloihin. Lafoensin herttua, kuninkaan serkku, on jalo nuorukainen Max Piccolominin tapaan. Hän on salaliittolaisten hallitsijaehdokas. Beatrice, Pombalin tytär, on naisellinen köynnös, joka sydämellisellä antautuvaisuudella kiertyy jokaisen rakastamansa esineen ympäri. Hän on puolisonsa Elvas'in vastine, naisena. Muut sivuhenkilöt ovat niin mitättömiä ettei niillä ole selväpiirteistä luonnetta." —