Nervander puolestaan käsitteli samana vuonna sitä aihetta 1808-09 vuosien sodan ajalta, josta kymmenen vuotta myöhemmin A. Kivi, saatuansa suunnitelman häneltä, laati viimeisen draamansa, "Margareta".
Kuinka nopeasti Bergbom kehittyi siltä lapselliselta romanttisuuden kannalta, joka on "Liuksialan ruusun" tunnusmerkki, näkyy jo eräästä jouluna 1862 kirjoitetusta kirjeestä Florellille, jossa hän ymmärtäväisesti arvostelee Runebergin "Kan ej" komediaa. — Samassa kirjeessä hän kertoo koko jouluyön valvoneensa erään toverin kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva ei ollut hänen läheisiä ystäviään, vaan pohjalainen ylioppilas kaukana kotoaan, josta äiti oli rientänyt ollakseen läsnä poikansa viimeisinä hetkinä. Tämänlaisia piirteitä, joissa Bergbomin sydämen hellyys kärsiviä kohtaan ilmaantuu, olisi useampia mainittavana kuin tässä voi paikkansa saada.
Jo kesällä 1859 Bergbom oli oleskellut Saarijärvellä oppiakseen suomea. Sen jälkeen hän oli jonakin kesänä Sääksmäellä asunut suomalaisessa ympäristössä, mutta aivan liian lähellä ruotsia puhuvia ystäviä — Nervanderilla oli näet 1860-luvun alulta tapana viettää kesänsä Voipaalassa. Suomenkielen lopullinen oppiminen oli nähtävästi kandidaattitutkinnon tähden lykätty tuonnemmaksi, sillä tuskin oli se suoritettu, kun Bergbom kesäkuun keskivaiheilla 1863 lähti Saarijärvelle, viipyäkseen siellä myöhäiseen syksyyn saakka.
Bergbom asettui asumaan Varvikon taloon järven rannalle, jossa hän ennenkin oli asunut ja jossa hänet vastaanotettiin "liikuttavalla ystävyydellä". Ympäristö oli täysin suomalainen ja tilaisuus puhua suomea aina tarjona, paitse niinä päivinä, kun talonväki oli työssä kaukana kotoa. Sitä paitse Bergbom ahkerasti lueskeli suomea ja kirjoitti aineita, jotka ylioppilas Aksel Stenius pappilasta oikaisi. Tästä kaikesta hän tekee selkoa Jaakko Forsmanille niinkuin millekin sedälle.
Muutoin Bergbom puhuessaan Saarijärven oloista sanoo herännäisyyden kansassa yhä enemmän levinneen ja tehneen lopun häiden, maahanpaniaisten ja ristiäisten viettämisestä, joten häntä nyt ei enää niinkuin edellisellä kerralla kutsuttu semmoisiin pitoihin eikä hän sentähden yhtä helposti saanut tuttavia kansan kesken. Paitse herännäisyyttä olivat katovuodetkin, hän arvelee, saaneet kansan entistä vakavammaksi. Herrasperheihin Bergbomin ei tehnyt mieli. Ainoastaan pappilassa hän joskus kävi, ei niinkään seurustelun vuoksi, vaikka kyllä rovasti Stenius oli "ystävällinen, kelpo ja hupainen mies", vaan soittaakseen hyvällä pianiinolla. Hän oli turhaan koettanut saada pianoa asumapaikkaansa ja kaipasi sentähden musiikkia.
Juhanuspäivänä Bergbom oli kutsuilla pappilassa. Vieraiden huviksi hän soitti "Hebridit". — "Seura istui salissa", hän kertoo Nervanderille, "piano oli toisessa huoneessa, niin että minä yksin ja häiritsemättömänä sain uneksia itseni Mendelsohnin sävelmaailmaan." Kuultuaan lasien kilinän hän lähti tiehensä. —
"Koko illan", hän sitten jatkaa, "aina yön selkään minä soutelutin itseäni ympäri järveä. Oli yksi niitä ihania öitä, jolloin luonto ei vaivu uneen vaan vavisten pyhimmässä morsiustunteessa raukeaa yön syleilyyn. Soudellessamme yksi soutajista alkoi laulaa surumielistä laulua, en ollut koskaan kuullut sitä, mutta ymmärsin sen täydellisesti; koko ympäristö käänsi sen minulle. — Omituinen on täkäläisen luonnon ihanuus. Varsin harvoja näköaloja, joissa näkee lukemattomia vihantia saaria ja hymyileviä lahtia heijastavan laajaan vedenpintaan ilta-auringon hohteessa; sitä vastoin tapaa usein korkeita harjuja, joilta silmä näkee synkkiä metsiä, joiden keskeltä ainoastaan siellä täällä avonainen ahonrinne taikka järven sinertävä lahdelma pilkistää esiin. Lumouksen vallassa vaeltaja on näissä salaperäisissä, synkissä metsissä. Luonnon surumielisyys on samalla kertaa sydäntä kouristava ja majesteetillinen." — —
Vaikka Bergbom niin vähän välitti paikkakunnalla tarjona olevasta seurustelusta, hän ei suinkaan tyytyväisyydellä antautunut yksinäisyyteensä. Sanomien lukeminen ja kirjeenvaihto olivat ne välttämättömät virkistyskeinot, jotka tekivät hänelle maalla-olon siedettäväksi. Ennen mainittujen ystävien kanssa hän koko ajan oli ahkerassa kirjeenvaihdossa, joka ainoastaan Florelliin nähden taukosi noin pariksi viikoksi elokuun lopulla ja syyskuun alussa, jolloin tämä ystävä tuli vieraaksi Bergbomin luokse "aikaansaaden vallankumouksen" hiljaisessa Varvikossa. Säilyneet kirjeet sisältävät iloisen juttelun muodossa ja ohella kaikenlaista mieltäkiinnittävää. Tässä on tärkeimpään rajoituttava.
Säälimättömästi Bergbom, jolle Forsman oli luonut pikakuvauksen keisarin käynnistä Helsingissä, tuomitsee imartelevaisuuden ja teeskennellyn kaunopuheliaisuuden, millä F. Berndtson F.A.T:ssa puhui Majesteetista, ja myöskin H. D:n hartauden tehdessä tiliä jokaisesta tämän askeleesta. Toiselta puolen hän erään Litteraturbladin kirjoituksen johdosta ihailee Snellmanin mestarillisen esitystavan suuruutta, voimaa ja lämpöä, joka on tunnustettava, vaikka ei joka kohdassa voisikaan hyväksyä hänen mielipiteitään; sitä vastoin hänestä H. D. taistellessaan Snellmania vastaan aina on kehno.
Kirjeistä saadaan edelleen tietää, että Bergbomilla, kun hän vetäytyi maalaiselämän yksinäisyyteen, paitse suomenkielen oppimista oli toinenkin tehtävä mielessään. Hän oli päättänyt tänä kesänä kirjoittaa suuren murhenäytelmän, eikä tuuma ollut ystäville mikään salaisuus; alusta alkain hän puhuu heille "Pombalista" tunnettuna asiana.