Tuskin olikaan Bergbom ryhtynyt ensimäiseen julkiseen toimeensa, joka tapahtui joulukuun keskivaiheilla, kun häntä kohtasi ikävä kokemus, joka ei suinkaan ollut omansa herättämään hänessä mieltymystä sanomalehtimiehen ammattiin. Kerrottuaan Florellille, että hän oli ottanut arvostellakseen vuoden joulukirjallisuutta, hän jatkaa: "Kaupanpäälliseksi sain minä ristikseni polemiikin Dagbladin kanssa sentähden että vähän haukuin K. Collania hänen toimittamastaan runollisesta lukukirjasta. Arvostelu, joka, vaikka itse sanon sen, oli täysin oikeutettu, on esplanaadiylimystössämme herättänyt oikean paheksumismyrskyn ja huudon ultrafennomaniasta j.n.e. Elä usko sanaakaan siitä. Tiedäthän että minä en ole niitä, jotka kiivastuvat. Nyt olen lisäksi tullut herrojen skandinaavien kauheihin vihoihin muutamasta, myönnän sen, ajattelemattomasta lauseesta keskustellessani Åhmanin kanssa Pombalista."
Asia oli niin että Bergbom kirjoittaessaan Collanin kirjasta oli huomauttanut siitä nurinkurisuudesta, että toimitetaan "runollinen lukukirja Suomen nuorisolle", jossa on ainoastaan ruotsinkielisten runoilijain tuotteita, mutta ei viitatakaan siihen että Suomessa on suomenkielistäkin kirjallisuutta; ainakin olisi kansanrunous ansainnut tulla edustetuksi. Tämä aiheutti H. D:n puolesta hyökkäyksen, johon m.m. sisältyi epäsuora viittaus, että muka H. T:ssä olisi sanottu "Portugalin historian olevan meitä yhtä lähellä kuin Ruotsin". Kun syytös sitten uudistettiin ja täydennettiin mieskohtaisilla viittauksilla Bergbomiin ja sen johdosta joku maaseutulainen H. T:ltä kuulusteli, mitä sillä tarkoitettiin, julkaisi Bergbom, joka ei voinut epäillä että H. D. piti silmällä erästä hänen lauselmaansa, selityksen ja vastalauseen, jonka pääkohta on seuraava:
"Joku aika sitten luin teatterinjohtaja hra Åhmanille erään kirjoittamani murhenäytelmän, jonka toiminta tapahtuu Portugalissa. Keskostelun kuluessa hra Åhman oudoksui, että olin valinnut aiheen niin kaukaisesta maasta, vaikka 'omassa kotimaisessa ruotsalaisessa historiassamme on niin ylen runsaasti traagillisia aiheita'. Saadakseni hra Åhmanin käsittämään, että me suomalaiset teemme eroitusta suomalaisen ja ruotsalaisen historian välillä, vastasin: 'minusta on Portugalin historia meitä jotenkin yhtä lähellä kuin Ruotsin'. Että sanat olivat keskustelun innossa lausuttu liioittelu, jota tietysti ei voi puolustaa, on selvää. Ainoa, joka sanoja lausuttaessa oli läsnä, hra Åhman, käsittikin sen niin. Mutta H. D:n toimitus, joka ei ollut saapuvilla, vaan siis on kuullut sen juorutietä, ymmärtää sen paremmin. Hyvin tunnetulla taktiikallaan on se sattumalta siepatusta lauseesta laatinut valtiollisen ohjelman, jonka kautta se nyt oikein voi näyttää yleisölle, mihin kauheihin seurauksiin kerettiläinen 'suomalainen itsetunto' johtaa." — Lopuksi arvostellaan halpamaiseksi menettelyä käyttää juorutietä kuultua satunnaista lausetta aseeksi H. T:n toimitusta vastaan, jolle Bergbom, silloin kun hän sanat lausui, oli vieras.
Mitä hienotuntoinen Bergbom piti tästä alkusoitosta hänen uudelle toimelleen — alkusoitosta, joka jatkui vielä uuden vuoden alussa, ilmaisee hänen huudahduksensa Nervanderille uuden vuoden päivänä: "Tiedätkös, kirjailijatoimi on jotakin hirveää!"
Tämän jälkeen seurattakoon "Pombalin" vaiheita kevätkaudella 1865. Tammikuulla Bergbom Åhmanin neuvojen ja ehdotusten mukaan pyyhkii ja karsii ja muuttelee näytelmäänsä, ja menee siihen enemmän aikaa kuin hän oli laskenut. Sitten hän vie sen Cygnaeukselle, "ainoastaan kohteliaisuudesta, odottamatta että hän viitsisi tarkastaa muutoksia. Mutta siinä erehdyin. Cygnaeus ei hyväksynyt että olin pyyhkinyt niin paljon, vaan väitti että eri kohtia pitäisi palauttaa entiselleen, varsinkin pitäisi minun saada takaisin muutamia 'meheviä' piirteitä kuninkaan kuvaukseen. Se taas ei ollut Åhmanin mieleen ja niin täytyi minun muuttelemistaan muutella useat kerrat voimatta oikein tyydyttää kumpaakaan, siksi kun vihdoin toissa päivänä [25 p. helmik.] niin väsyin kaikkeen, että menin Åhmanin luokse ja sanoin etten enää töherrä kirjaintakaan. Nyt on alettu puhtaaksikirjoittaa rooleja, mutta kuinka ne jaetaan sitä en ole saanut tietää. Kappale on nyt noin kolmas tai neljäs osa lyhempi kuin ennen".[41] — Vasta viiden viikon päästä kohtaamme kirjeissä "Pombalin" uudestaan. Silloin, huhtikuun alussa, Bergbom kirjoittaa: "Siunattu Pombal on jälleen hankkinut minulle puuhaa. Åhman näet (kumma kyllä) ei ole kutsunut minua olemaan läsnä harjoituksissa, ja minun täytyy sentähden kirjoittaa pitkiä esityksiä näyttelijöille, selittääkseni heille heidän rooliensa sisällistä puolta. Kun sanon että esitykseni Theresiasta täyttää kokonaisen arkin, niin ymmärrät kuinka tämä tehtävä on vienyt aikaa."
Ylipäätään näyttää Bergbom suurella vaatimattomuudella taipuneen Åhmanin mielen mukaan. Lyhennyksistä, jotka hän tietysti teki kirvelevin sydämin, hän ei kiukkuisemmin ilmaise tyytymättömyyttään kuin seuraavissa lauseissa: "Vähän kuitenkin suutuin Åhmaniin. Voitkos ajatella! Kappale ei tule kestämään kuin vähä yli k:lo 10. Siinä nyt seuraus ylellisestä myöntyväisyydestä pyyhkimään ja muuttelemaan loppumattomasti kaikki mitä hän vaati!" Tuskallisemmin vaikuttivat nähtävästi alituiset lykkäykset. Kun ensi ilta viimeinkin näytti peruuttamattomasti olevan määrätty huhtikuun loppuun, tapahtui perintöruhtinaan kuolema Nizzassa, jonka tähden teatteri oli suljettava kahdeksi viikoksi. Toukokuun 10 p. "Pombal ja jesuiitat" lopultakin annettiin ensi kerran. Lähes viikkoa myöhemmin Bergbom kirjoittaa asiasta Florellille. Valitettuaan että sekä Nervander että Florell olivat poissa silloin kuin "Pombal" — "jossa teillä on ollut melkein yhtä paljo osaa kuin minulla" — astui päivän valoon yleisön edessä, hän jatkaa:
"Kuinka olenkaan teitä ajatellut! Kuinka olisittekaan iloinneet kanssani! Kuinka olisitkaan kuullut kaikkia ihmisiä teatterissa, jos olisit ollut täällä. Kuinka kiitollinen minun tuleekaan olla teitä molempia kohtaan teokseni menestyksestä, mitä olisin minä kyennyt, minä joka olen niin riippuvainen rakkaudestani toisiin ihmisiin ja siitä rakkaudesta, jonka he suovat minulle takaisin, jollei minulla olisi ollut teitä, jotka elvytitte minua kun olin masentunut, iloitsitte kanssani, kun toivoin. Toukokuun 10 p., kaksi vuotta ja kaksi päivää teatterin palon jälkeen, päivänä Pombalin kuolinpäivän jälkeen ja kaksi päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä,[42] esiintyi teokseni. Voit käsittää levottomuuteni. Åhman ylipäätään ei ollut antanut minulle mitään tietoja kappaleesta. Vasta viimeisinä päivinä sain oikein tietää roolien jaon. Ja edelleen olin jätetty tietämättömyyteen, milloin kappale näyteltäisiin. Ensimäinen määräaika oli maaliskuun loppu, sitten huhtikuun alku, sitten 19 ja sitten 28 p. huhtikuuta, mutta aina minut petettiin, näytännöstä ei tullut mitään ennen kuin toukokuulla. Kysyt kenties miltä nyt tuntuu olla tavallansa historian oma; olin kaksi vuotta pelvolla odottanut tätä päivää, olin kuvitellut että tulisin ikäänkuin toiseksi ihmiseksi kun kappale olisi näytelty, mutta kumma kyllä en nyt, kun se on ohi, huomaa mitään varsinaista muutosta, en sisässäni enkä suhteessani muihin ihmisiin. Olen jotenkin päässyt kuulemasta kysymyksiä, huudahduksia ja tiedonantoja kappaleesta, joita odotin. Yleensä on teoksella ollut menestys. Olen tosin kuullut useitten voivottelevan sen kauheaa epäsiveellisyyttä, mutta ihmeeksi eivät valittajat ole niitä siveellisimpiä — esim. Bolin ja Mannerheim. — Kolme tärkeää muistutusta olen kuullut asiantuntijoilta. Neljännen näytöksen ensi kuvaelma on aivan tarpeeton, koska se ei ollenkaan vie toimintaa eteenpäin, Moreiran tunnustus Lafoensille lopussa ei ole johdonmukainen (ukko parka onkin julmasti kärsinyt näyttämöllisestä toimituksesta), Pombal on liiaksi valtiomies, hänen suhteensa tyttäreen laiminlyöty. Mielipiteet kuninkaasta ovat eriävät, muutamat pitävät häntä, niinkuin Nervander, kappaleen loistavimpana kohtana, toisista realismi hänen kuvauksessaan käy kauneuden rajojen yli. Mikä enimmin ilahuttaa minua on se, että kaikki, joiden käsitykseen panen arvoa, Cygnaeus, O. Toppelius, Calamnius, ovat olleet ihastuneet. Berndtsonilla on lyhyt, mutta hyvin valaiseva ja mieltäkiinnittävä arvostelu F.A.T:ssa. — Voitkos ajatella kuinka Cygnaeus on ihmeellinen — hän tahtoo toimittaa 'Pombalin' Kööpenhaminan suureen teatteriin — ajatteles — Kööpenhaminan! Hän matkustaa keväällä ulkomaalle ja ottaa kappaleen mukaansa. Eikö hän ole ihmeteltävä! Tietysti voi olla hupaista saada teoksensa näytellyksi eräällä Euroopan ensimäisiä näyttämöjä, mutta pääasia on kuitenkin nähdä uuden kauniin piirteen omassa, omassa Fredrikissämme. Ei koskaan lie runoilijalla ollut taisteltavana niin paljoa vastaan kuin hänellä, eikä kellään ole ollut enemmän syytä tulla ihmisvihaajaksi, ja mitä hän tekee? Hän rohkaisee jokaista kykyä, hankkii sille menestystä, jota hän ei koskaan ole ymmärtänyt hankkia itselleen, harrastaa innokkaasti että ei mitään menisi hukkaan tältä yleisöltä, joka sydämettömästi pilkkaa häntä.[43] — Kysyt kai kuinka näyteltiin. Ihmeteltävästi! Et voi kuvitellakaan kuinka [neiti] Forssman oli suuri Theresiana; olin ajatellut Freja Rybergiä[44] tässä osassa, mutta hän ei olisi koskaan voinut näytellä sitä niin. Kuulisit hänen ensi näytöksessä huutavan Lafoensllle: 'ette tiedä millä tikareilla te leikitte — — menkää! menkää! minä inhoan teitä!' taikka kun hän murtuneena jättää hänelle hyvästi viime näytöksessä. Näkisit hänen kun hän vie lampun balkongille taikka kun hän taikauskoisessa hädässä luulee kuningasta saatanaksi ja ojentaa krusifiksin häntä vastaan (ah! ethän sinä tunnekaan sitä kohtaa, se on myöhemmin lisätty). Myöskin Lagerqvist Moreirana oli erinomainen, Pousette kuninkaana ainoastaan muutamissa kohdin esim. koko neljännessä näytöksessä. Niinikään oli José (Lichtenberg) oivallinen. Sivuosatkin esitettiin nuhteettomasti, ainoastaan Hafgren Saldanhana oli hirmuinen. Kuolemaan tuomittujen retki viime näytöksessä jätettiin pois väen puutteesta. Samasta syystä oli luostarikohtaus kolmannessa näytöksessä onnistumaton." —
Täydellisyyden vuoksi on tähän liitettävä tietoja aikalaisten arvostelusta. Bergbomin mainitsema Berndtsonin arvostelu kuului näin:
"Uusi kotimainen näytelmä, K. Bergbomin 'Pombal ja jesuiitat', näyteltiin eilen ensi kerran. Kappale, joka on mieltäkiinnittävä ja jota tervehdittiin vilkkailla ja hyvin ansaituilla suosionosoituksilla, on nuoren tekijän ensimäinen yritys draamallisessa runoudessa, mutta silti on sillä suuria ja oleellisia ansiopuolia. Siinä on draamallista eloisuutta ja tarmoa, jaloa henkeä, runollista lentoa, suurta aaterikkautta, selväpiirteisiä luonteita ja kaunista, ytimekästä kieltä. Totta kyllä ilmaisee aineen käsittely monessa kohden enemmän nuorekasta, kaikkia rajoituksia ylenkatsovaa innostusta kuin tyynen ja kypsyneen luojahengen inspiratsionia, mutta huomattava on, että murhenäytelmä on runoustaiteen korkeimpia tehtäviä. Tekijällä ei ole vielä keskittymiskykyä, hän ei osaa vielä niin sanoaksemme polttopisteeseen koota aatteen ja toiminnan hajanaisia säteitä, niin että kuvaelma esiintyisi voimakkaana, kirkkaana ja rajoitettuna; hän päästää rikkaan mielikuvituksensa tulvimaan ja vapaasti juoksemaan kohisten ja meluten sadoissa pienissä puroissa, sen sijaan että hän antaisi sen syvänä ja hiljaisena virtana, viljavien rantojen välitse ja heijastaen taivasta, kulkea päämääräänsä kohti. Mutta niin se on: nuoruuden etuoikeus on omistaa tämä 'liikamäärä voimaa, jota runoilija ei raski hillitä'. Tämän liikamäärän kautta on näytelmä saanut pituuden ja laajuuden, joka vain on haitaksi sen todelliselle kauneudelle ja sille vaikutukselle, jonka se on omansa aikaansaamaan. Mutta, me sanomme vielä kerran, että kappaleella oli suuri menestys ja että sen monet ja kauniit ansiopuolet oikeudella herättävät yleisössä suuria ja iloisia toivomuksia nuoreen tekijään nähden."
"Esitys oli huoliteltua ja etevimmät osat näyteltiin eloisasti, totuudella ja lämmöllä. Nti Forssman, rouva Pousette sekä hrat Pousette, Åhman, Raa, Lagerqvist ja Lichtenberg suorittivat tehtävänsä kauniisti ja kiitettävästi."