"Näytännön lopussa huudettiin tekijä esiin."
Lähettäessään tämän lausunnon irtileikattuna on Bergbom lisännyt viimeiseen lauseeseen sanat: "men kom ej" (mutta hän ei tullut). Toisin sanoen ujo kun oli, hän ei taipunut julkisesti vastaanottamaan yleisön suosionosoituksia. — Kaikkiaan näyteltiin näytelmä viisi kertaa, mutta ainoastaan ensi kerran aivan täydelle huoneelle, joka ihmetyttää H. T:n tilapäistä arvostelijaa (O. Toppeliusta). Vasta kesäkuun keskivaiheilla tämä arvostelija julkaisi seikkaperäisen arvostelun kappaleesta. Hän sanoo varsinkin ajankuvausta oivalliseksi ja siinä ilmaantuvaa realistista tarmokkaisuutta ihailua herättäväksi. Jesuiittain vaikutus mikäli se tulee näkyviin kuninkaassa y.m. henkilöissä on kuvattu suurissa, voimakkaissa piirteissä sekä niin rohkealla ja varmalla siveltimellä, että se voisi saada monen jo kuuluisan kirjailijan kateelliseksi. Edelleen kiitetään varsinkin Theresian ja Lafoensin huolellista luonnekuvausta, jonka ohella rikas lyriikkakin tulee käytäntöön. Loppupäätös on että "Pombal ja jesuiitat" runollisena tuotteena kohoo yli jokapäiväisten tragediain. Reipas, rohkea luonnekuvaus, paljo lupaava keksintökyky, voimakas realismi sekä vihdoin nuorekkaan tulen ja innostuksen runsaus — kaikki saa aavistamaan, että tekijällä on oleva tulevaisuus draamallisen runouden alalla. — Näyttelemiseen katsoen oli neiti Forssmanin Aveiron herttuatar illan loistokohta.
Toinen niistä ystävistä, joita Bergbom oli kaivannut, Nervander, tuli kotia päivänä sen jälkeen kun "Pombal" oli viimeisen kerran näytelty. Hän oli tietysti pahoillaan myöhästymisestään. — Tahtoisitko todella oikein mielelläsi nähdä kappaleeni? kysyi Bergbom. — Tietysti, ymmärräthän sen, vastasi toinen. — No, kyllä tiedän yhden keinon, sanoi Bergbom miettiväisesti. Åhman ei ole vielä maksanut minulle mitään. Kun luovun palkkiosta, niin hän varmaan vielä antaa yhden näytännön. Jos salongi onkin tyhjä, niin palkkioni korvaa tappion! — Nervander luonnollisesti ei suostunut tähän ehdotukseen, joka mainiosti kuvaa Bergbomin luonnetta ja sydäntä. —
Pombalia seuraten olemme jo joutuneet kesän kynnykselle, mutta nyt on palattava katsomaan, kuinka Bergbom viihtyi uudessa toimessaan ja mitä muuta hän koki tänä aikana. Edelliseen asiaan nähden on totuuden mukaan kerrottava, että sanomalehtityö ei tuottanut hänelle tyydytystä. Jo helmikuulla oli asia hänelle selvinnyt, koska hän seikkaperäisesti puhuu siitä maaliskuun alussa (Florellille 1/3). Hän oli tahtonut totuttaa itsensä järjestettyyn työhön, sen sijaan että hän ennen oli lueskellut ja tutkinut mitä häntä viehätti, mutta luettuaan päivän ulkomaan postin hän mieluummin vaipui unelmiinsa kuin ryhtyi kirjoittamaan. Tietysti hän aina lopulta suoritti tehtävänsä ja pysyi mahdollisimman hyvissä väleissä muun toimituksen kanssa, mutta itse hän ei pannut mitään arvoa työhönsä. Kokonainen vuosi, hän valitti, menee häneltä hukkaan. Hän oli toivonut voivansa sanomalehtityön ohella jatkaa soitto- ja suomenkielen opintoja, mutta toisesta ei tullut enemmän kuin toisestakaan. "Varsinkin olen pahoillani suomenkieleen nähden. Olin toivonut syksyllä osaavani sitä sen verran, että voisin aloittaa Sauliani, mutta nyt huomaan surukseni että unohdan senkin vähän, jonka olen osannut. Saul on minulla jo melkein valmiina päässäni, vaikka en vielä tiedä miten ryhmittelen kohtaukset. Myöskin Tuomas piispaan nähden olen saanut paljo uusia ja luullakseni mieltäkiinnittäviä aatteita. Traagillinen ristiriita tässä murhenäytelmässä on sekin jotenkin selvinnyt, mutta ympäristö puuttuu vielä." Emme suurestikaan erehtyne olettaessamme, että tyytymättömyys sanomalehtitoimeen s.o. poliittisten ulkomaanuutisten seulomiseen ja valmisteluun verraten pienen lehden lukijakunnalle, aivan yksinkertaisesti johtui hänen runoilijaluonnostaan. Kun pää on täynnä murhenäytelmän kohtauksia, ei silloin helpostikaan tuommoinen päiväläistyö vedä puoleensa. — Kirjeessä Nervanderille, joka alkaa: "Rooma ja Helsingfors! 30 astetta kylmää ja kesälämpö keskellä talvea! Siellä ainoastaan muistoja, täällä ainoastaan toivomuksia!" ja jossa osaksi puhutaan samasta masentuneesta mielentilasta, kohtaamme tiedon että Jaakko Forsmanin järkevät puheet olivat ainakin joksikin ajaksi karkoittaneet synkän tunnelman: "Olen jälleen saanut elämänhaluni, on kuin olisin unesta herännyt."
Maaliskuun lopulla Bergbom palaa runollisiin aikeisiinsa kirjeessä (Florellille 27/3), joka valitettavasti ei enää ole täydellinen, mutta jonka alkupuolesta kuitenkin teemme seuraavan otteen:
"Käyn siellä [teatterissa] joka päivä, mutta olen niin esteettisesti tylsistynyt, että ainoastaan Stenvallin 'Nummisuutarit' nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun. Sentähden olen palannut [Hebbelin murhenäytelmiin] Maria Magdalenaan ja Judithiin. Edellinen on oleva alpha ja omegani uudemmassa dramatiikassa. Judithista toivon taas että se siunaavasti vaikuttaa juutalaisen taustan kuvaamiseen Saulissa. Maria Magdaleenaan olen aina kääntyvä, kun ajattelen yhteiskunnallista tragediaani kansanelämästä. Tiedät luultavasti että kerran olen miettinyt semmoista — nyt palaa ajatus laatia jotain siihen tyyliin. Sankari on oleva pietisti — ristiriita on siinä, että se oikeus, joka on julkilausuttu raamatussa ja etenkin Vanhassa testamentissa ja joka yleisenä tapana on juurtunut kansan sydämeen, törmää sitä oikeutta vastaan, joka on ilmituotu porvarillisessa laissa. Luullakseni on aine mieltäkiinnittävä ja valojen ja varjojen jako on tuleva sitä tehoisammaksi, kun vastakohtaisuus talonpojan ja herrasmiehen välillä on otettava mukaan."
Tämän jälkeen hän samassa kirjeessä alkaa laajasti tehdä selkoa mietteistään Tuomas piispa murhenäytelmästään. Hankkiakseen tarpeelliset tiedot, joiden nojassa hän voisi realistisesti kuvata Suomen kansan elämää noina muinoisina aikoina, Bergbom ajatteli kesällä — "ei ensi kesänä, vaan vuoden päästä" — matkustaa Rääveliin ja Riikaan tutkimaan Itämeren maakuntain asiakirjoja ja kronikoita. Viron ja Liivinmaan asukkaat seisoivat saksalaisten tullessa jotenkin samalla kulttuurikannalla kuin suomalaiset ruotsalaisen valloituksen aikana. Silloisia saksalaisia historiallisia muistiinpanoja kävisi siis käyttäminen suuresti erehtymättä. — Mitä sitten seuraa aiotun draaman "ideaalisesta päätoiminnasta" on vain katkelmana säilynyt.
Muulloinkin kuin tässä kirjeessä julkilausui Bergbom ihastuksensa "Nummisuutarein" johdosta. Niin hän mainittuaan, että Cygnaeus H. T:iin oli kirjoittanut "verrattoman arvostelun" komediasta, huudahtaa Nervanderille: "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvästi runollisia yksityiskohtia! — Helsingin esteettisille herkkusuille se ei kuitenkaan ole mieleen." Varsinkin Ahlqvist oli (Suomettaressa) äärettömän halveksivasti arvostellut sekä "Kullervoa" että "Nummisuutareita". Vähän myöhemmin tuli Bergbomin asiaksi oikein virallisesti esittää käsityksensä komediasta. Senaatti oli nimittäin 10 p. elokuuta 1864 — ensi kerran — määrännyt palkintoja annettavaksi vuosina 1863-1864 ilmestyneistä tieteellisistä ja kaunokirjallisista teoksista sekä kansankirjoista, ja kun 12 p. huhtikuuta 1865 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuli puolestaan asettaa jäseniä siihen palkintolautakuntaan, jonka oli arvosteleminen kaunokirjallisuutta, valittiin siihen G.Z. Forsman, K. Bergbom, J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja A. Törneroos.[45] Tämä vaali ei ollut herättämättä tyytymättömyyttä "esplanaadikotteriassa". Muuan "Bomfeldt" selitti Hufvudstadsbladetissa, että seura valitsemalla niin tuntemattomia henkilöitä kuin Bergbom, Calamnius ja J. Forsman palkintotuomareiksi oli häväissyt tarkastettavia teoksia (!). Eräs lähettäjä H. T:ssä taasen puolusti vaalia, mutta "Bomfeldtin kirjoitus", kertoo Bergbom Nervanderille, "on kumminkin herättänyt tyytyväisyyttä sillä taholla, missä joka letkaus fennomaaneja kohtaan vastaanotetaan riemastuksella". Kaunokirjallisen palkinnon sai kuin saikin Kivi, vaikka päätös ei ollut yksimielinen.
Musiikkielämästä Bergbomilla ei tänäkään vuonna ole paljo kerrottavana. "Konserteista puhuakseni", kirjoittaa hän Florellille maaliskuulla, "on pikku Alle Lindbergin iltama ollut mieltäkiinnittävin. Tiedätkös — hän on oikea pieni helmi. Luulisi täysikasvaneen miehen eikä hennon tytön istuvan pianon edessä, semmoinen voima hänellä on." — Teatteri se sittenkin oli, joka tarjosi enimmän nautintoa Bergbomille. Tammikuulla annettiin Schillerin Don Carlos viisi kertaa peräkkäin täydelle huoneelle ja siitä Bergbom ihastuksella kirjoittaa kummallekin ystävälleen. Nervanderille: "Nautin sanomattomasti. En tiedä näyttämöllisen esityksen koskaan vaikuttaneen minuun niin mieltäylentävästi." Florellille laajemmin:
"Et usko, kuinka nautin! Tiedän tuskin koskaan olleeni niin onnellinen teatterissa kuin Schillerin nuoruudenteoksen ensi näytännössä, kun näin elävinä edessäni nämä suurenlaiset haamut, kun korvani saivat vastaanottaa nämä säkeet, jotka jaloin ja hehkuvin rakkaus on sielullisentanut. Erittäinkin Fiilipin suurisuuntainen persoona sai sydämeni sykähtämään. Huomaan että minulla on kokonaan toinen käsitys Schillerin Fiilipistä kuin ystävälläsi Wernerillä[46] näyttää olevan. Kuinka vakaantuneena, kypsyneenä selkeine ja käytännöllisine katseineen hän seisookaan vastapäätä molempia idealisteja, Carlosta ja Posaa, hän tietää voivansa maailmassa, todellisuudessa aikaansaada mitä hän tahtoo, sill'aikaa kun nämä eivät vielä ole keksineet sovintoa unelmiensa ja elämän välillä. Mutta toiselta puolen miten syvälti onkaan hänen sielunsa juurtunut samaan korkeaan ihanteellisuuteen, miten lämpimästi hän rakastaakaan Posaa, jossa hän näkee maallisesta kuonasta puhdistetun, jalouden perikuvan, kuinka ihmisellisesti ja siis kauniin heikkona hän seisookaan suurinkvisiittoria, tuota kuivettunutta ukkoa vastaan, joka ei enää ole olentokaan, vaan haudasta noussut aate. — Don Carlos näyteltiin yleensä oivallisesti, varsinkin neiti Forssman esitti Ebolia traagillisen ylevästi, niinkuin ei suinkaan joka päivä ole nähtävissä. Muutoin on näytelty Molièren Malade imaginaire, jolle nauroin kuollakseni. Myöskin Halmin 'Erämaan poika' annettiin nykyisin, mutta ilman menestystä, joka osottaa aistin puutetta yleisössä, sillä joskaan ei kappale perussuunnitelmaltaan ole runollinen, on se kuitenkin suoritettu aistikkaasti ja runollisella tunnolla, joka harvoin tavataan uudenaikaisissa runoteoksissa."