Se ihastus, millä Bergbom puhuu "Don Carlos" draamasta, johtaa mieleen, että tämä näytelmä tuli olemaan viimeinen, jonka hän eläissään teatterissa näki — tammikuulla 41 vuotta myöhemmin.
Sanomalehtitoimi pidätti Bergbomin Helsingissä koko kesäkuun. Kirje Florellille 21 p:ltä sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Hän oli nyt hyvin yksin. Nervander oli lähtenyt Sääksmäelle, pois oli myös matkustanut E.A. Forssell, johon hän sanoo hyvin mieltyneensä, ja A. Stenvall (Kivi), "jonka mieltäkiinnittävä persoonallisuus on suuresti vetänyt minua puoleensa". Sitten hän puhuu toisista tuttavuuksista, jotka hän vähän ennen oli tehnyt, mutta jotka nekin olivat jättäneet Helsingin, nimittäin muutamista Åhmanin ja Pousetten teatteriseuran jäsenistä. — Bergbom kertoo että se huoli, jolla näyttelijät olivat esittäneet hänen kappaleensa, oli herättänyt hänessä halua tulla persoonallisesti tutuksi heidän kanssaan. Muutamille hänet esiteltiinkin, mutta "ujo kun olen, en uskaltanut lähestyä heitä". Varsinkin kolmen tuttavuutta hän toivoi tehdä — Lagerqvistin, Ahlströmin ja neiti Forssmanin.
"Et voi kuvitellakaan", kirje jatkun, "mikä helmi seuralla oli Lagerqvistissä! Yhtenä päivänä hän esitti naurettavia koomillisia henkilöitä niin että oli pakahtua naurusta, toisena päivänä hän näytteli oikein traagillisella intohimolla Moreiraa taikka Giboyeria, loistorooliaan, jossa epäilen monen nykyään elävän näyttelijän olevan häntä etevämmän. — Sitä pahempi en tullut hänen kanssaan niin tutuksi kuin olisin toivonut. Lähemmäksi tulin Ahlströmiä, jonka persoonallisuus viehätti minua enemmän kuin hänen näyttelijäkykynsä. Hän oli joukon ensimäinen rakastaja (Lafoens). Ei niinkään lyhyt, mutta sitä solakampi ja hennompi nuorukainen, 23 vuotta vanha. Hänen kasvoissaan oli omituinen sekoitus lapsellisuutta ja velttoutta. Hänen olennossaan oli jotain ujoa ja sorronalaista, vaikka hänen olotapansa oli tasaista. Hän alkoi viehättää minua näytellessään Don Carlosta, jota osaa hän kyllä ei taiteellisesti jaksanut koko ajan kannattaa, mutta jota hän esitti semmoisella innostuksella kuvattavaa suurta henkeä kohtaan ja semmoisella lämmöllä, että hän oikein liikutti minua." — —
Viikko ennen seuran lähtöä taiteilijaseura pani toimeen huvimatkan Villingeen ja kutsui useimmat näyttelijät mukaan. Bergbom, joka joku aika ennen oli tullut valituksi taiteilijaseuran jäseneksi, ilman että hän sentään oli ollut sen puuhista suurestikaan huvitettu, päätti lähteä huviretkelle tavatakseen Pombalin esittäjiä, ja nyt hän todella tuli tutuksi sekä Ahlströmin että neiti Forssmanin kanssa. Tosin oli teatteriseuran lähteminen viikko sen jälkeen; mutta näinä päivinä hän kuitenkin tapasi heidät useat kerrat. Ahlströmistä hän sanoo että oli hupaista tutkia häntä.
"Hän oli äärimmäiseen saakka suljettu, mutta joskus vilahti päivänsäde hänen himmeistä silmistään, hänen pinnistetyt huulensa avautuivat lämpimään hymyyn ja näkyi että edessä oli ihminen eikä kuvapatsas. Ajatteles Chateaubriand'in René'tä — ei Amerikan aarniometsän ympäröimänä eikä Ranskan vallankumous historiallisena taustana vaan — keskellä Arkadiateatterin likaisia kulisseja ja ruotsalaisen maaseututeatterin pieniä olosuhteita, ja edessäs on Walter Hugo Ahlström. Myöskin neiti Forssmanin kanssa tulin tutuksi, jopa kävin hänen luonansakin. Hän on kelpo nainen, luja, voimakas ja päättäväinen niinkuin mies, mutta toiselta puolen naisellisesti taipuvainen, pehmyt ja sydämellinen sulhoansa kohtaan. Hänen sulhasensa nimi on Raa, hän näyttelee kaikenlaisia toisen luokan rooleja (esim. Elvas)." — Neiti Forssman seisoo "traagillisessa voimassa, vaihtelevaisuudessa ja totuudessa melkoisesti korkeammalla kuin Freja Rybergkin; sitä vastoin on hän vähemmin monipuolinen." — Raalla on "aivan tavattomat luonnonlahjat"; hän on "luonteeltaan lämminsydäminen ja hän kiintyi minuun todella haaveellisella mieltymyksellä — mieltymyksellä, joka hänen monien rakastettavien ominaisuuksiensa tähden, huolimatta hänen kieltämättömästä kevytmielisyydestään, herätti minussa vastaavia tunteita."
Tässä Bergbom itse siis on kertonut ensimäisestä tuttavuudestaan näiden kahden taiteilijan kanssa, joilla kummallakin oli niin merkillinen tehtävä suoritettavana taide-elämässämme. Mitä neiti Forssman — silloin rouva Raa — josta jo ensimäisessä luvussa olemme laajemmin puhuneet, oli tekevä Suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana seikkaperäisesti esitettävä; sitä vastoin Fritiof Raa jää ulkopuolelle kertomustamme. Kun Bergbom häneen tutustui, oli hänen taiteensa vielä kehittymätön, mutta vuosikymmenen loppuvuosina se jo häikäisi katsojia harvinaisella loistollaan. Tässä voimme sanoa, että Bergbomin vaikutus hänen taiteilijakehitykseensä ei ole vähäksi arvattava. Etenkin lienee Raan ihastusta herättävä esitys Daniel Hjortista melkoisessa määrässä nojannut Bergbomin ohjaukseen. Raa oli niitä näyttelijäneroja, jotka eivät saavuta voittojaan ahkeralla työllä, vaan vaistomaisella, välittömällä antautumisella tehtäväänsä. Semmoisena hän saattoi erehtyä, jos hän ei ollut näyteltävää osaa riittävästi tutkinut taikka jollei joku toinen ollut sitä selittänyt hänelle, mutta toiselta puolen hän myöskin, kun niiksi tuli, osasi käsittää ja toteuttaa runollisia fantasiakuvia aivan verrattomalla taiteellisuudella. Silloin hän, ollen vartaloltaan kaunis ja liikkeiltään joustava, varustettuna ilmehikkäillä kasvoilla ja miehekkään sointuvalla äänellä, esiintyi näyttämöllä niin todellisena, vaikuttavana, jopa lumoavana kuvattavansa henkilön toisintona, että hän monelle katsojalle tuli unohtumattomaksi näyttämöllisen taiteen mittapuuksi.
Juhanuksena Bergbom kävi tervehtimässä Nervanderia Voipaalassa ja sydänkesäksi hän sisaruksineen lähti Vaasaan lankonsa ja muitten sukulaistensa luokse. Sanomalehtityöhön hän ei enää näy palanneen, johon lienee ollut kaksikin syytä. Toinen oli se, että hän ollessaan Grönbergillä[47] Grönviikin lasitehtaalla lähellä Vaasaa sairastui lavantautiin, josta hän vain vitkalleen toipui. Toinen oli se, että Otto Donner, joka oli oleskellut koko lukuvuoden Berlinissä ja jonka poissa ollessa W. Eneberg ja A. Hagman y.m. olivat hoitaneet Helsingfors Tidningaria, kesällä palattuansa tarjoutui jälleen ottamaan lehden huostaansa. Edellisestä tiedämme että tämä asiain käänne ei voinut Bergbomille olla muuta kuin mieluinen.
Tuskin Bergbom oli eronnut H. T:n toimituksesta ennen kuin hän ryhtyi toiseen kirjalliseen toimeen. Hän liittyi näet siihen kirjailijaryhmään, joka syksyllä 1865 päätti seuraavan vuoden alusta julkaista aikakauskirjan: "Kirjallinen Kuukauslehti", ja esiintyivät hän sekä J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja J.J.F. Perander tilausilmoituksen allekirjoittajina. Nämä mainitut muodostivat varsinaisen toimituksen, mutta avustajat semmoiset kuin A. Meurman ja Yrjö Koskinen eivät suinkaan tuottaneet uudelle julkaisulle vähintä osaa sisällystä ja arvoa.
Bergbomin osallisuus Kirjallisen Kuukauslehden toimituksessa on tärkeä, sillä se käsittää milt'ei koko hänen suomenkielisen kirjailijatoimensa. Hän oli toimituksen jäsenenä viisi vuotta peräkkäin ja kaikilta näiltä vuosilta 1866-70 tavataan siinä hänen kirjoituksiaan. V. 1871, jolloin Bergbom oli ulkomailla, on hänen nimimerkkinsä K.B. kadoksissa, mutta 1872 se vielä kaksi kertaa sukeltaa esiin, ensiksi Kiven viimeisen draaman arvostelun mukana ja toisen kerran kirjoituksen alla, jossa arvostellaan silloisia teatterioloja. Vaikka täten Bergbomin kirjailijatoimi ulottuu yli sen ajan, jota tämä luku muutoin käsittää, sanomme kuitenkin tässä yhdessä jaksossa mitä siitä on sanottavaa.
Koska Bergbom tähän saakka oli enimmäkseen kirjoittanut ruotsia, on ensimäinen kysymys, oliko hän nyt niin perehtynyt suomenkieleen, että kykeni käyttämään sitä ei ainoastaan virheettömästi vaan täysin vapaasti ja sujuvasti? Totuus käskee vastaamaan kieltävästi. Joskin luetaan pois mitä 1860-luvun kielenkäytännössä on semmoista, jota ei enää hyväksytä, vaikka aikalaiset pitivät sitä mukiin menevänä, niin huomaa helposti että Bergbom ei ollut täysin vapaa kirjoittaessaan suomeksi. Se tulee näkyviin sekä sananvalinnassa että lauserakennuksessakin — kenties kumminkin vähemmin novelleissa kuin kirja-arvosteluissa. Että tämä arvostelu on oikea, on hän itsekin tunnustanut, sillä juuri tähän aikaan hän kerran, kun oli puhe suomenkielen oppimisesta, lausui puuttuvan taidon kansan kielessä painavan häntä ja hänen polveansa jonkunlaisena esi-isiltä perittynä kirouksena. Jos entiset polvet, niin hän kai ajatteli, olisivat oivaltaneet velvollisuutensa kansaansa kohtaan, eivät heidän jälkeläisensä olisi siinä tuskallisessa asemassa kuin ovat, heitä ei olisi ruotsinkielisissä kouluissa kasvatettu palvelemaan suomenkielistä kansaa.