Marraskuun 12 p. 1868 istui Kleinehn kulmahuoneessa päivällispöydän ympärillä noin kymmenkunta pohjalaista ylioppilasta — vanhimmat seurassa olivat Kaarlo Bergbom ja Emil Nervander — kaikki täynnä isänmaallista innostusta ja nuorta iloa. Syy yhteisiin päivällisiin oli seuraava. Pohjalaiset olivat kolme päivää ennen viettäneet Porthaninjuhlaansa, jota varten Seurahuoneen sali oli tuttujen naisten avulla asianmukaisesti koristettu. Kiitollisuudesta olivat sitten toimessa olleet ylioppilaat mainittuna päivänä kutsuneet naiset vaatimattomiin kahvipitoihin, ja heistä erottua oli sydämen kyllyys vaatinut jatkamaan yhdessä-oloa. Naisten joukossa oli rouva Raakin ollut, ja se lähinnä aiheutti että nämä päivälliset tulivat — historiallisiksi. Tuli näet puheeksi, niinkuin tähän aikaan alinomaan tapahtui, suomalainen teatteri, joka ei ollut olemassa, mutta joka kuitenkin eli jokaisen mielessä, ja silloin päätettiin seuraavana lukukautena s.o. kevätpuolella 1869 panna toimeen suomalainen näytäntö, jossa rouva Raa näyttelisi pääosan. Rohkea ajatus oli luultavasti Bergbomin keksimä; Nervander puolestaan lupasi kirjoittaa uuden näytelmän, joka tietysti oli suomeksi käännettävä.
Tämä "päätös", joka ei suinkaan johtunut neuvotteluista rouva Raan kanssa, oli neronleimaus, joka käsitti suomalaisen näyttämön syntysanan. Se on käyvä selväksi seuraavasta.
V:n 1869 ensimäinen puuha, jonka keskustana oli Bergbomin perhe ja sen ystävä- ja tuttavapiiri, ei kumminkaan ollut seuranäytäntö, vaan arpajaiset Kööpenhaminassa opiskelevan kuvanveistäjänalun Johannes Takasen hyväksi. Nämä huvit, joiden johto oli Emilie Bergbomin ja Nervanderin käsissä, olivat 2 p. helmikuuta ja ne ansaitsevat mainitsemista myöhempien seuranäytäntöjen tähden. Avustajina arpajaisiltamassa oli 15 ylioppilasta ja yhtä monta nuorta naista, jotka jälkimäiset erilaisiin kansallispukuihin puettuina möivät tarkoitusta varten lahjoitettuja kirjoja. Melkoinen osa näistä nuorista jatkoi koko kevätkauden ystävällistä seurustelua keskenään ja niiden joukosta saatiin ensimäiset vapaaehtoiset "statistit" suomalaiselle näyttämölle.
Tasan viikko arpajaisten jälkeen Bergbom kutsui luokseen pienen ystäväpiirin neuvottelemaan suomalaisen näytännön aikaansaamisesta. Kumminkaan ei kokous tarkoittanut yksistään neuvottelua, vaan saatiin myöskin kuulla julkiluettavan näyteltävä kappale — A. Kiven "Lea". Jo ennen kuin Nervander oli ennättänyt ryhtyä lupaustaan täyttämään oli Bergbom saanut Lean käsikirjoituksen[48] ja kohta huomannut, että siinä se nyt oli kuin taivaasta pudonnut näytelmä, joka tarvittiin, ja kauniimpana kuin oli osattu uneksiakaan. Gröneqvist luki ääneen pikku draaman, jota Bergbom sittemmin Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvosteli seuraavin sanoin:
"Leassa on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihan kuin tarina menneiltä ajoilta, Libanonin seeterien ja Saronin liljain kertoelma, ja samassa tämä suloinen tarina käsittää erään ihmiskunnan ja ihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näky-ala aukenee meille; Itämaan heloittava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valonheijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon."
Ihastuneet kuulijat olivat tietysti yksimieliset siitä, että näytelmä oli esitettävä, mutta kuka suorittaisi pääosan? Siinä suuri kysymys. Bergbom ei ollut vielä puhunut rouva Raalle päätöksestämme, jossa hänen myötävaikutuksensa oli otettu lukuun ilman että hänelle oli sanaakaan hiiskuttu asiasta, ja luultavaa on että hän, hienotuntoinen kun oli, arasteli esittää näyttelijättärelle ehdotusta, jonka toteuttaminen edellytti niin suurta uhrautuvaisuutta. Siitä johtui että lopulta ei hän itse vaan eräs toinen henkilö ensi kerran julkilausui rohkean ajatuksen rouva Raalle.
Taiteilijatar itse kertoo tapahtuman näin: Ensi kerran tämä kysymys esitettiin minulle eräänä iltana Bergbomilla. Puhuttiin Leasta ja olisiko mahdollista saada se näytellyksi. Miehenpuolisiin osiin, niin arveltiin, saataisiin kyllä hyviä esittelijöitä — mutta Lea? Silloin tohtorinrouva Sanmark[49] nousi, tuli luokseni ja lausui laskien kätensä pääni päälle: "Tässähän meillä on Lea!" — "Onko hän siis oleva mykkä?" sanoin minä, lisäten, kuultuani että Lea oli kappaleen pääosa, "enhän minä osaa enemmän suomea kuin 'hyvää päivää'!"
Seuraavana päivänä Bergbom oli tullut rouva Raan puheille ja kysynyt, eikö asia todella olisi mahdollinen? Oli sitten kauan neuvoteltu, kuinka olisi meneteltävä, jos hän koettaisi, ja lopulta oli sovittu, että hänelle toimitettaisiin käännös sanasta sanaan, niin että hän tietäisi panna oikean painon sanoille. Käännös hankittiin, ja näyttelijätär alkoi lukea osaa ulkoa!
Pitikö rouva Raa uhkarohkeaa yritystä tositeossa mahdollisena on vaikea sanoa, mutta ainakin hän tahtoi koettaa. Kenties oli hän tähän aikaan tavallista varmempi kyvystään senkin tähden että hän juur'ikään oli saanut yhden kauniimpia voittojaan Helsingin näyttämöllä. Helmikuun 12 p. oli ensikerran uudestaan näytelty "Daniel Hjort", Raa nimiroolissa ja rouva Raa Katrina, ja yleisö oli ollut erinomaisen ihastunut nerokkaasta tavasta, jolla kumpikin suoritti tehtävänsä. Miten tämän lieneekään, ei peräytyminen enää tullut kysymykseen, kun taiteilijatar 10 p. maaliskuuta Bergbomilla, saapuville kutsutun tuttavapiirin edessä, oli näytteeksi ulkoa lausunut Lean pitkän yksinpuhelun. Läsnäolijat ihmettelivät kuinka selvästi hän lausui sanottavansa, ja joskin muutamien sanojen ääntämisessä havaittiin vieras sointu, oli kumminkin epäilys yrityksen mahdollisuudesta kadonnut.
Tällä välin Bergbom oli pyytänyt Kiveltä lupaa "Lean" näyttelemiseen, ja on hänen vastauksensa liian kuvaava runoilijalle ja ajalle, että voisimme olla tähän ottamatta sitä. Ensin Bergbom ei näy maininneen kenelle pääosa oli aiottu, ja se selittää miksi runoilijakin vastaa kuivakiskoisesti: