"Huvittaisihan minua, että se näyteltäisiin, mutta sen luulen tukalaksi
asiaksi. Miesten roolit siinä ovat kylläkin helpot, mutta kuka tyttö
Helsingissä, ja vielä suomea taitava tyttö, tekisi mitä Lean tulee?
Minun mielestäni on se vaikea rooli ja vaatii tottuneen aktriisin."
Vähän myöhemmin, nähtävästi saatuaan uuden kirjeen Bergbomilta, hän palaa asiaan:
"Jos saatte neidon, joka luulee taitavansa näytellä Lean roolin, niin olkoon menneeksi. Nainenhan tavallisesti, vapaana miehen kopeasta pöyhkeydestä, täyttää sen, mihin kerran uskaltaa ruveta. Minulle itselleni olisi suuri huvitus nähdä kerran teostani näyteltävän. Ja jos näyttäminen onnistuisi hyvin, niin saisi se ehkä kirjankustantajat vähän mieluisemmiksi ostamaan kirjojani. He katsovat vielä kovin viistoon ja epäillen teoksiini. Älä mainitse muille että sanon Leaa vaikeaksi rooliksi; se ehkä kuuluu hieman tyhmältä. Mutta aatokseni on, ettei rooli, jota pidän vaikeana näytellä, sentähden välttämättömästi ole mestariteos. Minä tulin mainitsemaan Leasta viime kirjeessäni aivan vähän ja niinkuin välinpitämättömästi, mutta syy oli se että luulin teidän aikovan Leaksi jonkun nuoren tutentipojan (!), niinkuin on ollut laita kaikissa suomalaisissa teatterinäytännöissä, jotka olen nähnyt. Mutta siinä tilassa en ensinkään tahtoisi katsella Leaa näytettävän. Mutta nyt, koska tiedän että teillä totisesti on toivo saada siihen tyttö, niin soisin kaikesta sydämestäni aikeesi onnistavan. Toista tällaista tilaisuutta nähdä teostani 'tiljoilla' saan ehkä vuosia vartoa."
Yritys oli siis mahdolliseksi havaittu, ja nyt oli työhön käytävä käsiksi. Eikä luonnollisesti yksistään "Leasta" ollut kysymys, vaan oli ohjelma täydennettävä muilla kappaleilla. Kiven kappale oli liian lyhyt yksin esitettäväksi, jota paitse aikomus oli toimeenpanna ainakin kaksi näytäntöä. Lisäksi päätettiin ottaa Z. Topeliuksen laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä "Saaristossa" (Ett skärgårdsäfventyr) sekä toinen näytös F. von Flotowin oopperasta "Martha". Molemmat suomennettiin kiireimmiten ja sopivia henkilöitä pyydettiin mikä mitäkin osaa näyttämään. Eikä niitä tarvittu kaukaa etsiä. Kyvykkäimmät kuuluivat ennestään Emilie ja Kaarlo Bergbomin tuttava- ja ystäväpiiriin. Niin etevä laulajatar Mili Mechelin, joka varsinkin laulunopettajana on suuresti vaikuttanut soitannollisen elämän kehitykseen maassamme, niin neiti Ilta Lagus (sittemmin rouva Ekroos), jolla samoin suosittuna laulajattarena on ollut arvossa pidetty asema Helsingin musiikkielämässä, ja niin neiti Therese Decker (sittemmin rouva Hahl), joka ei ainoastaan taitavana laulajattarena vaan eritoten innokkaana avustajana laulukappalten harjoittamisessa alusta aikain viimeiseen saakka — s.o. neljättäkymmentä vuotta on ollut Bergbom sisarusten hartaimpia, uhrautuvaisimpia ja uskollisimpia työtovereita. Miehistä taasen ovat etupäässä seuraavat mainittavat: Gröneqvist, jonka jo tunnemme edellisestä; varamaansihteeri sittemmin esittelijäsihteeri Berndt Ahnger,[50] jolla oli niin suuret taipumukset näyttämötaiteeseen, että hän kokonaan olisi antautunut sille alalle, jos olot olisivat olleet suotuisammat; ylioppilas (sittemmin maisteri) Taavi Hahl, joka kyvykkäänä laulajana ja soitannontuntijana oli Bergbomien ansiokkaimpia apumiehiä "Suomalaisen oopperan" aikana, mutta jonka kuolema tempasi liian varhain kotimaista taidetta ja tiedettä harrastamasta; ja ylioppilas Elis Duncker, joka kaksi vuotta myöhemmin luopuen lakimiehen uralta rupesi oopperalaulajaksi ja jolle niinikään kovin lyhyt elämänaika oli suotu.
Tämmöisellä kantajoukolla kävi jotakin yrittäminen. Harjoitukset alkoivat, ja ensi kerran Bergbom sisarukset näyttivät tarmonsa. Heidän johtamanaan sujuivatkin kaikki valmistukset erinomaisesti, sillä innostus oli kaikissa yhtä suuri, vaikka tuskin kukaan aavisti mihin käänteentekevään puuhaan oli ryhdytty.
Valmistuksiin kuului myös esiintymisluvan hankkiminen rouva Raalle ja teatterin vuokraaminen. Sopimuksenhieronta asianomaisten kanssa, jossa m.m. Nervander oli apuna, johti lopulta seuraavaan tulokseen. Ruotsalaisen teatterin johtokunta suostui yhteen esiintymiseen sillä ehdolla, että rouva Raa näyttelisi Uudessa teatterissa, joka seuranäytäntöjen toimeenpanijain tuli siksi illaksi vuokrata. Jälkimäiseltä taholta tarjottiin silloin 650 mk, mutta siihen vastattiin: "Tarjousta valitettavasti ei voida hyväksyä, vaan vaatii johtokunta vuokraa 850 markkaa, joka nykyään on näytäntöjen bruttotulojen keskimäärä".[51] Näin, vaikka ilta oli oleva semmoinen, jolla ruotsalaisella teatterilla ei ollut tapana näytellä! Oli pakko myöntyä, vaikka siten pettyikin toivo voida antaa "Lean" tekijällekin joku osa illan tuloista. Venäläisen teatterin johtokunta, jonka hallussa Arkadia oli, osoitti sitä suurempaa kohteliaisuutta, se kun ei vaatinut enempää kuin 100 m. illasta.[52]
Puolentoista kuukautta touhu oli kestänyt, kun vihdoin ensimäinen näytäntö tapahtui maanantaina 3 p. toukokuuta. Huone täyttyi "permannosta kattoon" yleisöstä, joka jännityksellä odotti mitä oli tulossa, sillä huhuista tiettiin, että yritys tarkoitti jotain toista kuin entiset ylioppilasnäytännöt. Kun orkesteri oli soittanut Mendelsohnin uvertyyrin Ruy Blas'iin, nousi esirippu ja näyttämöllä nähtiin aitauksen ympäröimä kirkkomaa, jolla nuorukaisen ruumiin ympärillä seisoi maalaiskansaa ryhmissä. Se oli loppukohtaus Runebergin "Pilven veikosta". Ja orkesteri alkoi taas soittaa säestääkseen Lindbladin säveltämää kaksinlaulua kaatuneen sankarin morsiamen ja isän välillä, jonka neiti Therese Decker ja maisteri F.H. Alopaeus lauloivat ylen kauniisti. Yksinkertaisen somasti sommitellun kuvaelman (Pilven veikon kasvot oli Fritiof Raa mestarillisesti maalannut situatsionin mukaan) ja varsinkin sydäntä kouristavan laulun vaikutus oli vastustamaton. Kuvaelma uudistettiin kohta, niinkuin sittemmin säännöllisesti tapahtui, joka kerta kun se uudelleen esitettiin suomalaisen teatteriohjelman osana — ja oikea tunnelma oli viritetty koko illaksi.
Tuli sitten Topeliuksen iloinen huvinäytelmä, ja se näyteltiin seuranäytännön kannalta arvostellen erinomaisesti. Kohtaukset seurasivat toisiaan reippaassa vauhdissa, ja "olipa aivan hauska kuulla, kuinka prinssit, amiraalit ja kreivinnat haastelivat suomea, jommoista erinomaisuutta ainoastaan taiteen vielä on lupa esiintuoda" (U. S.). Mutta paras valtti oli jälellä. Kun välillä oli soitettu Flotowin oopperan Alessandro Stradellan uvertyyri, seurasi "Marthan" toinen näytös, sävelteoksen ihanin osa, johon m.m. ikikaunis irlantilainen laulu "Kesän viime kukka" on sijoitettu. Tässäkin esitys voitti yleisön toiveet. Pääosaa esittikin etevä laulajatar, neiti Mechelin, eivätkä muutkaan osiaan pilanneet.
Tyytyväisinä lähdettiin teatterista, ja vaikka vain oli nähty seuranäytäntö, oli suomenmielisillä jonkunlainen voitontunne mielessä. Eikä illan vaikutus rajoittunut ainoastaan heihin. Eräs ruotsinmielinen katsoja puhkesi näet sanoihin: "Sellainen näytäntö voi tehdä proselyyttejä!" Tyytyväisimmät kaikista olivat tietysti toimessa mukana olleet, ja he erosivat vasta yhteisen illallisen jälkeen teatterin lämpiössä.[53]
Viikko myöhemmin, maanantaina 10 p. toukokuuta — siis tuona samana päivänä, joka jo ennestään (kts. ylemp. s. 102) oli merkkipäivä kotimaisen teatterin historiassa — tuli toinen näytäntö, se johon oikeastaan kevätkauden odotukset ja toiveet olivat kohdistuneet. Nyt oli siis suomenkieli ensi kerran kaikuva itse Uudessa teatterissa ja — mikä ihme — tämän teatterin ruotsalaisen näyttelijäseuran etevimmän taiteilijattaren huulilta! Olihan semmoinen tapaus taide-elämässämme, jos mikään, omansa jännittämään mieliä. Joka lippu oli myyty, ja teatteri ahtautui täpösen täyteen yleisöä, jossa tietystikin suomenmieliset muodostivat enemmistön, mutta jossa nähtiin lukuisasti uteliaita toismielisiäkin.