Suomenkielisenä ja vieläpä maaseutukaupungissa ilmestyvänä Kanava luonnollisesti ei vaikuttanut laajalti. Tärkeämpi oli sentähden että Z. Topelius Helsingfors Tidningar'issa puoli vuotta Lagervallin jälkeen otti selvemmin ja perusteellisemmin suunnitellakseen teatterin tulevaisuutta Suomessa, pitäen silmällä kumpaakin kieltä.[5] Ensiksi olisi, niin runoilija tuumi, perustettava pysyvä teatteriseura, jonka jäsenet hankittaisiin Ruotsista, mutta se olisi oleva vain välikappale kotimaisen teatterin aikaansaamiseksi. Kun ruotsalaiset näyttelijät viipyisivät täällä pitemmän ajan, he ensiksikin oppisivat tuntemaan maata ja kansaa ja samalla myös esittämään niitä näyttämöllä, ja edelleen he kunnollisina ihmisinä vähitellen saisivat katoamaan poroporvarillisen ennakkoluulon näyttelijänammattia kohtaan, niin että lahjakkaat nuoret miehet ja neitoset epäilyksettä antautuisivat siihen. Kun kotimaisia kykyjä olisi liittynyt seuraan, oltaisiin päästy alkuun. Kotimaiset näyttelijät joko jo ennestään osaisivat taikka helposti oppisivat suomea, ja silloin aloitettaisiin niin, että ruotsalaisiin alkuteoksiin sovitettaisiin joku suomalainen laulu tai kohtaus. Jokainen ymmärtää että tämä ei olisi edullista taiteelle, mutta välitysasteena olisi sillä merkitystä. Sen kautta näet totuttaisiin kuulemaan suomea näyttämöltä ja sen jälkeen voitaisiin esittää pienempiä ja vihdoin isompiakin kappaleita samalla kielellä. Kun olisi tultu niin kauas, olisi aika toisistaan erottaa ruotsalainen ja suomalainen näyttämö, vaikka kuitenkaan ei kokonansa, vaan niin että ne edelleen toimisivat saman johdon alla ja taloudellisestikin olisivat yhteydessä keskenään. "Suomella olisi silloin kansallisteatteri ruotsalaisen ohella." — "Olkoon niin", kuuluu loppumietelmä, "että tämä toivomus monen mielestä on harhaluulo. Meistä se on jotakin enempää, ja nojaamme siinä kohden Unkarin esimerkkiin, jossa saksan ylivalta on tuskin ollut vähempi kuin ruotsin meillä. Ei ainoakaan isänmaanystävä pidä toivoa suomalaisen kirjallisuuden syntymisestä tyhjänä unelmana; miksi siis epäillä suomalaisen näyttämötaiteen mahdollisuutta?"
Nämä loppusanat todistavat Topeliuksen suunnitelman syntyneen J.V. Snellmanin luomasta hengestä ja luottamuksesta kansalliseen tulevaisuuteen. Itsessään oli ehdotettu menettely epäkäytännöllinen, mutta siitä huolimatta pitivät parikymmentä vuotta eteenpäin kaikki, jotka miettivät suomalaista näyttämöä, kiinni Topeliuksen julkilausumasta perusjohteesta, että nimittäin suomenkielinen teatteri oli alkunsa saava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja suojissa.
Jo maaliskuulla 1848 kerrotaan samassa lehdessä, että aikomus oli kevään kuluessa Helsingissä toimittaa seuranäytäntöjä, joiden ohjelma olisi osaksi suomen- osaksi ruotsinkielinen, ja suomalaisista näytelmistä mainitaan nimeltä "Sisaren sukkeluus", (J.F. Granlundin, Gemptin mukaan, kirjoittama) "leikinteko" yhdessä näytöksessä. Tästä aikeesta, jonka luultavasti Topeliuksen kirjoitus oli aiheuttanut, ei kuitenkaan näy mitään tulleen. Ja onhan se itse asiassa ymmärrettävää, että Topelius ruotsinkielisenä runoilijana ei suoranaisesti ole mitään mainittavaa tehnyt aatteensa toteuttamiseksi, mutta silti hän, toimien kotimaisen ruotsalaisen teatterin hyväksi, epäilemättä on enentänyt suomalaisenkin näyttämön edellytyksiä.
Seuraavan vuosikymmenen alkuvuodet muodostuivat oikeaksi loistokaudeksi Helsingin teatterin historiassa. Kymmenluvun ensi näytäntökautena oli teatteri Pierre Delandin ja kolmena seuraavana kyvykkään Edv. Stjernströmin vuokraamana. Tämä ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan se että useita eteviä kotimaisia teoksia esiintyi näyttämöllä. Topeliuksen draama "Viidenkymmenen vuoden jälkeen" näyteltiin 14 p. maalisk. 1851 ja "Regina von Emmeritz" 13 p. huhtik. 1853, joista jälkimäinen saavutti erinomaisen menestyksen. Mutta aikalaisten todistusten mukaan oli F. Berndtsonin näytelmä "Elämän taistelusta", ensi kerran näyteltynä 19 p. toukok. 1851, jo sitä ennen herättänyt tavattoman isänmaallisen innostuksen, kun itse Döbeln "vanne otsallansa" Porilaisten marssin kaikuessa astui näyttämölle. Kumminkaan ei yhdelläkään mainitulla runollisella ilmiöllä ollut ratkaiseva merkitys. Se on näet oikeastaan Topeliuksen sepittämän ja F. Paciuksen säveltämän oopperan, "Kaarle kuninkaan metsästyksen", ensi ilta Helsingin ränstyneessä puuteatterissa, 24 p. maalisk. 1852, josta uusi aikakausi on luettava teatteriolojemme historiassa. Osat olivat kotimaisissa käsissä, tosin ei ammattitaiteilijain, vaan yksityisten helsinkiläisten taiteenharrastajain, ja isänmaallisen runo- ja sävelteoksen loistava menestys herätti ennen kuulumattoman innostuksen näyttämötaiteeseen. Pidoissa näytännön jälkeen se puhkesi ilmi hehkuvissa puheissa, ja maljoja tyhjennettiin kotimaisten näyttämötaiteilijain, kotimaisen kirjallisuuden ja ennen kaikkea uuden, pian rakennettavan kiviteatterin onneksi. Kaikki tämä kuviteltiin läheisessä tulevaisuudessa toteutuvaksi ja rohkeasti merkittiin osakkeita ehdotetuksi rakennusyhtiöksi.
Topelius mainitaan puhujain joukossa, mutta sitä ei sanota, muistuttiko hän sinä iltana suomenkielisestäkin teatterista. Tuskin hän sitä tekikään, koska hän unohti sen innokkaasti kirjoittaessaan lehteensä: "Että pääkaupungin ja maan sivistynyt yleisö niin vilkkaalla myötätuntoisuudella on vastaanottanut hra Paciuksen teoksen, tuottaa kunniaa sen arvostelukyvylle ja aiheuttaa iloisia toiveita. Siihen sisältyy tietoisuus, että maassamme säveltaiteelle ja näyttämölle, jopa koko taiteelle, uusi aika koittaa."
Eikä ihme että suomalainen näyttämö unohtui. Kannattiko siitä puhuakaan aikana, jolloin suomalaisen näytelmän painattaminenkin oli kielletty!
Kumminkin toinen runoilija, Fredr. Cygnaeus, jo seuraavana vuonna kosketteli asiaa. Tutkimuksessaan "Traagillinen aines Kalevalassa" hän pitää Kullervoa todistuksena siitä, että Suomen kansan runotar ei ollutkaan, niinkuin oli väitetty, yksinomaan eepillinen eikä edes ainoastaan eepillinen ja lyyrillinen, vaan myöskin draamallinen.[6] Ja kun sama taiteenystävä — joka lähes kymmenen vuotta varhemmin oli sanonut Parisissa nauttineensa suurta näyttämötaidetta "sydän täynnä uskoa, että Suomellakin voisi olla draamallinen taide" — yhä samana vuonna laajassa kirjoituksessa esittää mietteitään teatterin tulevaisuudesta Helsingissä,[7] hän ottaa Kullervon lähtökohdakseen: tästä vastasyntyneestä ilmiöstä levisi muka valoa pimeään ympäristöön samoinkuin Correggion Betlehemin yötä kuvaavassa taulussa valo nähdään lähtevän lapsesta. Hän selittää pätevillä syillä, miksi ja kuinka näyttämötaide välttämättömästi on rakennettava kotimaiselle ja suomalaiselle perustalle, joskin käyttämänsä sana "finsk" saattaa tarkoittaa yhtä hyvin ruotsin- kuin suomenkieltä. Ainoastaan yhdessä kohden käy ilmi, että Cygnaeus todella piti kansamme kieltä mielessään. Hän puhkee näet seuraaviin sanoihin: "Jos Suomi siinä määrin olisi isäntä omassa talossaan, että ne, jotka voivat tulla kysymykseen kun teksti on kirjoitettava ja musiikki sävellettävä johonkin oopperaan, voisivat pitää ja käyttää maan kieltä varsinaisena äidinkielenään. Jos", jatkaa tekijä välissä puhuttuaan Topeliuksen harvinaisesta runoilijakyvystä, "hänelle olisi suotu käyttää lahjojaan sepittääkseen oopperatekstin, jonka aine olisi otettu esim. Kalevalan Lemminkäisepisodista, kiitollisimmasta, mikä minkään maan runoudessa on tarjona, niin olisi äidinkielemme samassa astunut ainakin yhden seitsenpenikuorma-askeleen kehityksen ja kunnian tietä." Kumminkin oli Cygnaeuksen mielestä tämä tuuma niinä aikoina mahdoton toteuttaa ja melkein haaveellisempi kuin ajatus tarkoituksenmukaisen taiteentemppelin synnystä.
Vielä vuosikymmenen viimeisenä vuonna Cygnaeus palasi aineeseen, ja silloin hän puhui suoremmin.[8] Eräässä lehdessä oli kirjoitettu pysyvän teatteriseuran tarpeellisuudesta, ja sen johdosta hän nyt lausui, että hänen mielestään oma teatteriseura ehkä helpoimmin saataisiin siten, että "näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysin suomalaiseksi, niin kielen kuin muunkin puolesta". Kumminkin hän jälleen vetäytyi kannattamasta omaa ajatustaan, sillä eihän suomenkielellä ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa näytelmä — "Silmänkääntäjä" — ja sekin kovin arvoton. Yritys olisi siis kokonaan epätoivoinen.
Miten tämän lieneekin, juuri näinä vuosina, jolloin kanuunain jyskeen tauottua ja uuden hallitsijan noustua valtaistuimelle valtiollinen taivaamme oli alkanut seljetä, kuultiin ensi kerran suomenkieltä näyttämöltä. Ylioppilaitten kesken oli perustettu draamallinen yhdistys eli "yli-oppilasten näytelmä-yhtiö", ja se toimitti marraskuulla 1857 ensimäisen näytäntönsä, jonka varsinainen ohjelma oli ruotsalainen, mutta jonka ohella ylioppilas Julius Krohn lausui "Döbeln Juuttaalla" suomeksi käännettynä. Seuraavan vuoden huhtikuulla sama yhdistys toimitti rakennettavan ylioppilastalon hyväksi neljä kertaa uudistetun näytännön, jossa paitse ruotsalaisia kappaleita näyteltiin Hannikaisen "Silmänkääntäjä". Tämä kappale oli jo 1847 esitetty Kuopiossa, mutta Helsingissä se oli uusi ja sai nyt kunnian olla ensimäinen suomenkielinen näytelmä, joka täällä on näyttämöllä nähty. Edelleen näyteltiin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa 1859 melkoista vaativampi kappale viisinäytöksinen "Antonius Putronius eli Antti Puuronen", alkuansa Hannikaisen tekemä ja nyt A. Ahlqvistin ja O. Joppeliuksen korjaama mukaelma Holbergin komediasta "Erasmus Montanus". Pääosassa esiintyi suurella menestyksellä ylioppilas (sittemmin senaattori) S.W. Hougberg.[9] Viimeinen sarja näitä ylioppilasnäytäntöjä annettiin toukokuulla 1860, jolloin suomeksi esitettiin R. Benedix'in yksinäytöksinen, Ahlqvistin mukailema ja kääntämä huvinäytelmä "Riita-asia" sekä "Antonius Putronius", jolla vieläkin oli viehätysvoimaa.
Loistavin menestys oli 1859 v:n näytännöillä, ja silloin määräsivät ylioppilaat enimmän osan tuloista, 500 ruplaa, pohjarahastoksi Helsingissä perustettavaa teatterikoulua varten, "jossa suomalaisille oppilaille annettaisiin näyttelijöille tarpeellista opetusta". Alempana saadaan nähdä mitä tästä kauniista alotteesta koitui.