Nämä ylioppilasnäytännötkin, joissa suomen- ja ruotsinkieli soivat rinnakkain näyttämöltä, olivat tavallaan ennen mainitsemamme "Kaarle kuninkaan metsästyksen" nostaman innostuksen kannattamia. Sodanjälkeisinä vuosina oli näet teatteri-into pääkaupungin yleisössä uudestaan virkistynyt, ja juuri näinä aikoina rakennettiin se kiviteatteri, joka silloin oli haamoittanut mielikuvituksessa, ja 28 p. marrask. 1860 se juhlallisesti vihittiin tarkoitukseensa. Vaikka juhlaohjelma melkein kauttaaltaan oli ruotsinkielinen, ansaitsee se kuitenkin huomiotamme sentähden että jok'ainoa numero perustui aitosuomalaiseen aiheeseen. Aluksi soitettiin F. von Schantzin säveltämä uusi Kullervo-uvertyyri, sitten seurasi Cygnaeuksen kirjoittama Kalevalanaiheinen ja osaksi -mittainenkin ruotsalainen alkajaisruno ja sen jälkeen Julius Krohnin sepittämä, niinikään Kalevalaan nojaava, suomalainen tervehdysrunoelma sekä vihdoin Topeliuksen laatima ja Paciuksen säveltämä satunäytelmä "Kyypron prinsessa", jossa on vapaasti käsitelty juuri se Kalevalan aihe, Lemminkäistarina, jota, niinkuin ylempänä on kerrottu, Cygnaeus oli niin suuresti kiittänyt ja jonka hän oli ikäänkuin suositellut Topeliukselle. Näyttää siltä kuin olisivat kaikki ohjelmanumerojen luojat olleet saman harhaluulon vallassa kuin suomalainen runoilija, kun hän pitäen uutta taloa rakennettuna Suomen runottarelle riemastuneena tervehti palannutta Väinämöistä:
"Terve tänne, Väinämöinen,
Taas nyt soittamahan!
Terve, käyrä kanteloinen.
Taasen kaikumahan!
Ilollen nyt ilot tuntuu,
Riemullen nyt riemut!
Heitä pois jo huolihuntu,
Koko Suomenniemyt!"
Syystä kun puoluejako 1850-luvulla oli tuskin alullaan, silloinen innostuskin näyttämötaiteeseen oli ollut yhteinen kaikille taiteenystäville eikä senvuoksi ajateltukaan muuta kuin että saavutettu voittokin olisi yhteinen. Niille, jotka toivoivat osan siitä lankeavan suomenkielisenkin näyttämön puolelle, oli kumminkin 1860-luku tuottava katkeran pettymyksen.
Ensimäisenä näytäntökautena 1860-61 uusi teatteri oli vuokrattuna Pierre Delandin seuralle; mutta syksystä 1861 siinä alkoi toimensa pysyvä näyttelijäseura, jonka jäsenet poikkeuksetta olivat Ruotsista palkatut. Ymmärrettävää on, että näin ollen suomen sanaa ei kuultu näyttämöltä, jota oli kuviteltu Väinämöisen ilopaadeksi. Teatterikoulukin, jota varten ylioppilaat olivat koonneet rahoja ja joka oli ajateltu toimivaksi teatterin turvissa, jäi vastaiseksi perustamatta.
Väärin olisi silti luulla, että tämä asianlaita välittömästi herätti katkeruutta suomalaisella taholla. Olihan teatterin johtokunnassa ainakin kaksi jäsentä, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius, joiden hyvää tahtoa ei epäilty. Etteivät he enemmän kuin muutkaan saaneet mitään näkyvää aikaan, siitä syytettiin vain kehittymättömiä oloja. Silloisten kiivaimpien suomenmielisten, veljesten Yrjö ja Jaakko Forsmanin ja A. Meurmanin, vastaperustamassa lehdessä, Helsingin Uutisissa, lausuttiin tammikuulla 1863 hyvin alistuvaisesti:
"Se aika, jolloin voisimme puhua suomenkielisestä teatterista, suomenkielisestä näytelmätaiteesta ja näytelmäkirjallisuudesta, ei ole vielä koittanut. Pääkaupunki, jonka pitäisi astuman semmoisen kansallisen toimen etupäässä, on siksi liian vähän suomenmielinen, ja sen suomalainen väestö, jonka lukumäärä kuitenkin on kolmas osa koko väkiluvusta, ei ole vielä saanut edes tarpeellisia kouluja, saati taiteellisia etuja nauttiaksensa. Kuitenkin tahdomme toivoa, että kansallishenki tässäkin asiassa pian tulee muutosta vaikuttamaan, ja sen vuoksi emme suinkaan pidä halpana sitä taiteellista aistia, joka nykyistenkin laitosten kautta leviää yleisössä. Tulemme siis joskus puhumaan jonkun sanasen teatterista ja sen tuotteista."
Nämä maltilliset sanat luetaan johdatuksena palstanpituiseen kirjoitukseen J.J. Wecksellin "Daniel Hjort" ja J.L. Runebergin "En voi" näytelmistä, merkillisinä kotimaisina (ruotsalaisina) alkuteoksina näytäntökauden ohjelmistossa. Eikä myötätuntoisuus ollut vain tyhjää puhetta. Vähän myöhemmin tavataan samassa lehdessä ensimäinen seikkaperäinen suomenkielinen teatteriarvostelu. Se koskee V. Hugon näytelmää "Angelo", käsittää kokonaista puolineljättä (!) palstaa ja on syntynyt Emil Nervanderin ja Jaakko Forsmanin yhteistyöstä. Luonnollista on että outo ala pakotti käyttämään outoja sanoja, niinkuin: seikallisuus, maskieraus, kasvojen-osoittelu, peräpohja, yhtä-sointuvaisuus j.n.e.; mutta ei se estänyt arvostelua olemasta hienotuntoinen. Kuinka somasti esim. osattiin lohduttaa näyttelijätärtä yleisön kylmyydestä teatteria kohtaan, nähdään seuraavasta otteesta:
"Msli Ryberg vietti tällä kertaa ehkä kauniimpaa voittoriemuansa melkein tyhjässä teatteri-salongissa, mutta ilahuttavaa oli nähdä, ettei tämä vaikuttanut häneen vähintäkään haitallisesti. Näin tapahtuu usein Suomessa, että taiteen kauniimmat voitot usein ovat anastettavat autiossa (!)."
Tietysti Helsingin Uutiset ei kauan olisi jaksanut saman mittakaavan mukaan jakaa huomaavaisuutta ruotsalaiselle teatterille. Kumminkaan ei sitä tarvittu suoraan tunnustaa, sillä jo ennen näytäntökauden loppua oli uhkea kiviteatteri raunioina. Yöllä, jonka jälkeen valkeni 8 p. toukokuuta 1863, tuntemattomalla tavalla syttynyt tulipalo hävitti koko tämän "taiteentemppelin" ja tuhosi samalla kaikki siihen ehkä vielä kiinnitetyt suomenkielistä näyttämöä tarkoittavat toiveet.
Niiden tuhansien joukossa, jotka kyynelsilmin katselivat, kuinka tuli katosta ja akkunoista hulmuavine liekkeineen riehui niin suurella innolla rakennettujen muurien sisällä, oli ainakin kaksi nimeltä tunnettua, jotka käsittivät onnettomuuden kohtaavan suomenkielistäkin näyttämöä. Ne olivat Fredr. Cygnaeus ja eräs nuori ylioppilas, joka myöhemmin suomalaisena näyttelijänä on tullut tunnetuksi nimellä Vilho, mutta silloin omisti nimen Oskar Vilhelm Gröneqvist. Varsinkin jälkimäinen arvosteli tapahtumaa siltä kannalta. Hän oli näet ensimäinen nuori mies, joka oli päättänyt uhrata elämänsä suomalaiselle näyttämötaiteelle, ja sentähden on hän saava lehden tässä kertomuksessa.