Gröneqvist oli syntynyt 1840 Hämeen Kuhmalahdella, joten hän lapsuudestaan osasi suomea, vaikka hän alkoi koulunkäyntinsä Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä oli koulunopettaja. Jo koulussa Pohjanmaalla hän toverien kanssa leikki teatteria ja keväällä 1861 hän Hämeenlinnan lukiossa oli mukana toimittamassa näytäntöjä, joissa paitse ruotsalaisia kappaleita "Silmänkääntäjä" esitettiin. Samaan aikaan hän sommitteli näytelmää, jonka sankari oli 1850-luvun alulla Pohjanmaalla (Kokkolan ja Vaasan seuduilla) etevänä lääkärinä kuuluisaksi tullut, unkarilainen maanpakolainen Bolliger, sekä suomenkielistä draamallista kansanelämän kuvausta. Sen ohella hän luki Shakespearea Hagbergin käännöksestä ja opetteli englanninkieltä, voidakseen alkukielellä tutustua suureen draamarunoilijaan. Syksyllä 1862 hän jo oli päättänyt ruveta näyttelijäksi. "Kun sanomista näin, että oli kysymys saada toimeen oma näyttämö Suomelle, hytkähti sydämeni ja rintani paisui", hän kirjoitti eräälle ystävälleen,[10] "sen asian tähden tahdon elää ja kuolla!" Tultuaan ylioppilaaksi hän kevätlukukautena 1863, ensimäisenä jona oli Helsingissä, esitti itsensä teatterin johtokunnan jäsenille, sillä hänen oli mahdoton odottaa siksi kuin teatterikoulu "parin kolmen vuoden päästä" avattaisiin. Outoa vierasta kohdeltiin ystävällisesti, sillä hän oli ensimäinen ylioppilas, joka oli ilmoittanut aikovansa näyttämön palvelukseen. Hänelle myönnettiin vapaa pääsy harjoituksiin ja näytäntöihin, ja hän sai esiintyä sanattomissa osissa (m.m. "Daniel Hjortissa"), Edelleen oli P. Deland itse antava hänelle opetusta — Cygnaeuksen ja Topeliuksen laskuun, sillä Gröneqvist oli kokonaan varaton. Toukokuun 7 p. hänelle sanottiin, että hänelle seuraavana päivänä määrättäisiin pieni osa A. Blanchen näytelmässä "Engelbrekt Taalalaisineen"; mutta — yöllä teatteri paloi.

Cygnaeus käänsi onnettomuuden onneksi neuvomalla Gröneqvistiä lähtemään Tukholman teatterikouluun. Vanha taiteenystävä kehoitti häntä samalla olemaan rohkea ja ajattelemaan, että valitsemallaan uralla vastukset olivat välttämättömiä, ja kysyi sitten, oliko hän koskaan epäillyt pysyvän kansallisen teatterin syntyä maassamme? — "En", vastasi Gröneqvist, "koska Suomi kerran edistyy yhdessä kohden, on se edistyvä kaikissa muissakin, sillä tietenkin kehitys on tapahtuva sopusuhtaisesti." — Tyytyväisenä vastaukseen Cygnaeus vain joudutti lähtöä. Ja lokakuulla Gröneqvist jo olikin Tukholmassa, jossa hän Emil von Qvantenin välityksellä pääsi kuninkaallisen teatterin "oppilaskouluun". Täynnä tulevaisuuden unelmia hän nyt tarmokkaasti harjoitti opintoja, väliin sommitellen murhenäytelmää, jonka päähenkilö oli Birger jaarlin tytär Hildegard ja toimintapaikka vanha Hämeenlinna. Keväällä 1864 teatterikoulun opettaja, näyttelijänä ja näytelmänkirjoittajana tunnettu Jolin, eräänä päivänä sanoi hänen tovereilleen: "Lausukaa niin luonnollisesti ja sydämellisesti kuin hän (Gröneqvist), niin teillä on jotain toivottavaa tulevaisuudessa!" Mutta tälle itselleen Jolin jo puhui pienestä osasta, jossa hänen sopisi esiintyä kuninkaallisella näyttämöllä. Onko ihme että nuori intoilija oli iloissaan! Kumminkaan hän ei hetkeäkään ajatellut tulevaisuutta Ruotsissa. Päinvastoin hänen tuumansa kävivät tähän suuntaan: Teatterikoulu Helsingissä on jo ensi syksynä avattava, ja silloin kykenen ehkä jo hoitamaan aliopettajan virkaa. Kansallisteatteri Suomessa on viipymättä perustettava, ja siinä on suomi ehdottomasti oleva pääkielenä. Kun kiviteatteri nousee raunioistaan, tulee maamme omain lasten, puhuen kansankieltä, ensimäisinä astua sen näyttämölle. Sentähden teatterikoulu on jo syksyllä avattava, niin että suomenkieli vihkiäisjuhlassa voi kaikua näyttämöltä. "Kun ensikerran esiinnyn näyttämöllä Helsingissä, on se tapahtuva suomenkielellä!" — Kun muuan ruotsalainen näyttelijä sanoi: "Jää tänne, teatteriimme, täällä ovat olot paremmat, täällä saat isomman palkan; odottaa saat ennenkuin suomi kelpaa teatterissa — jos se päivä koskaan valkeneekaan." Silloin Gröneqvist kiivastui: "Suomi kelpaa teatteriin yhtä hyvin kuin ruotsi, oman maani ja suomenkielen tähden olen tänne tullut, rahasta en välitä enempää kuin että elän, pääasia on suomenkieli Suomen näyttämöllä!"

Olisihan ollut sula ihme, jos Gröneqvistin unelmat olisivat toteutuneet. Teatterikoulu jäi vieläkin pariksi vuodeksi avaamatta, mutta 1865 tapahtui kuitenkin, että hän ensi kerran julkisesti esiintyen Helsingissä teki sen suomenkielellä. Se oli syksyllä, mutta jo keväällä s.v. hän oli aikaansaanut suomalaisen seuranäytännön, joskin suljetussa piirissä. Talvella 1864 oli muutamien suomalaisten perheiden seurapiiristä kehittynyt laajempi "Suomalainen seura", jonka päämääränä oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä seurustelussa ja joka sitä varten kerran viikossa kokoontui Kleinehn hotelliin viettääkseen iltaa kuulemalla esitelmiä, laulua ja soittoa sekä tanssilla. Maaliskuulla 1865 tässä seurassa Gröneqvistin alotteesta toimeenpantiin seuranäytäntö, jossa ensi kerran suomenkielellä esitettiin murhenäytelmä, nimittäin Th. Körnerin "Syyn sovitus" (Die Sühne) ja sen jälkeen "Silmänkääntäjä". Ensi näytäntö oli 29 p. ja toinen 30 p. Kaivohuoneella, ja "mielistyneet katsojat", sanotaan H. T:ssa, "osottivat suosiotansa tälle yritykselle saada suomenkieli kotiutumaan näyttämöllä". Näytäntö syksyllä oli ylioppilasten toimittama. Marraskuun 11 p. näyteltiin Arkadiateatterissa "Jeppe Niilonpoika", K.J. Gummeruksen suomennos Holbergin komediasta "Jeppe paa Bjerget". Mainittuaan yleisön olleen lukuisan ja suosiollisen, H. T:n teatteriarvostelija lausuu:

"Näytäntö herätti erikoista mielenkiintoa niiden kauniitten taipumusten kautta, jotka huomattiin pääosaa esittävässä nuoressa ylioppilaassa. Varsinkin toisessa, neljännessä ja viidennessä näytöksessä hän näytteli Jeppeänsä niin vilpittömästi ja luonnollisesti, ettei kukaan voisi senvertaista aikaansaada ilman opintoja ja todellista taipumusta näyttämötaiteeseen. Me epäilemme sitä vähemmin mainita häntä nimeltä kuin hra O. Gröneqvist ei ainoastaan hetkellisesti palvellut teatteria, vaan on päättänyt kokonaan antautua tälle uralle. Hänen esiintymisellään on siis lupaava merkitys tulevaan omaan teatteriimme nähden."

Samassa lehdessä sanoo toinen kirjoittaja tästä näytännöstä, että nuoret näyttelijättäret olivat erinomaisia sotilaallisine ryhtineen ja bassoäänineeen. Tämän selitykseksi mainittakoon, että ajan ylioppilasnäytännöissä naisosatkin säännöllisesti olivat nuorten miesten näyteltävinä.[11] Edelleen huomautetaan että naiskatsojia oli kovin vähän saapuvilla, johon muka syynä oli se että kappale oli suomalainen. Näytösten välillä ylioppilaat lauloivat neliäänisiä lauluja, joiden sanat ylioppilas A. Rahkonen oli kääntänyt. Se oli jotakin ennen kuulumatonta. "Suomalaiset sanat näyttivät erinomaisesti soveltuvan laulettavaksi, ja on sentähden hra Rahkosen aikomus tunnettuihin ylioppilaslauluihin laatia suomalainen teksti todella ansiokkaaksi arvosteltava".[12]

Puheena olevana aikana Gröneqvist ei mitenkään olisi voinut esiintyä suotuisammalla tavalla kuin seuranäytännössä, sillä se uusi teatteri, joka edellisenä vuonna oli päätetty rakennettavaksi entisen kiviteatterin säilyneille perusmuureille, valmistui vasta seuraavana vuonna, 1866, jolloin se myös 2 p. lokak. vihittiin tarkoitukseensa. Tämä "Uusi teatteri" — se sama, josta vieläkin käytetään tätä nimeä, milloin ei sitä yksinkertaisesti ja asianmukaisemmin sanota "ruotsalaiseksi teatteriksi" — onko se sitten enemmän kuin edellinen edistänyt suomenkielisen näyttämötaiteen syntyä? Ei kenkään tahtone sitä väittää. Ensimäiseksi näytäntökaudeksi 1866-67 se uskottiin W. Åhmanin ja Pousetten etevän näyttelijäseuran haltuun, joka jo vuonna 1864-65 näytellen Arkadiateatterissa oli saavuttanut yleisön suosion; mutta syksystä 1867 aina nykyaikaan saakka on siinä toiminut pysyvä teatteriseura, kokoonpantu ja tarpeen mukaan täydennetty ja uudistettu samalla tavalla kuin ylempänä mainittu 1861 perustettu "pysyvä teatteri". Toisin sanoen ruotsalainen teatteri Helsingissä on, huolimatta siitä että sitä sanotaan "kansalliseksi laitokseksi", koko ajan pysynyt ruotsalais-ruotsalaisena, jossa kotimainen ruotsalainen murre on tuskin vähemmin outoa kuin suomenkieli. Kuvaavampaa tämän taidelaitoksen tulevaisuuteen nähden kuin arvattavasti kukaan osasi aavistaa oli se tosiasia, että Gröneqvist 1867 turhaan pyrki sen palvelukseen.[13] Se palkka, joka hänelle tarjottiin, oli niin mitätön, että tämän vaatimattoman miehen täytyi peräytyä. Ihmekö että ääni kirjeessä ystävälleen muuttui katkeraksi! — "Olen tullut tietämään", hän kirjoitti, "että en ole 1000 markan arvoinen ruotsalaisessa teatterissa. Jos ajattelee että koko kansamme näkee nälkää [olihan par'aikaa katovuosien surkein hätäkausi], niin on johtokunta perusjohteellisesti oikeassa, mutta olisihan sen myöskin pitänyt muistella maamme köyhyyttä palkatessaan ruotsalaisia keskinkertaisia kykyjä. Omatunto vaivaa minua kun olen uhrannut niin paljon aikaa ja varoja asian tähden, joka petti juuri perille tullessani. Aion täydentää tietoni englanninkielessä ja koettaa tulla toimeen kielenopettajana. Teatteria tulen kuitenkin kaipaamaan niinkuin olisin menettänyt toisen puolen sieluani." — Todellisuudessa Gröneqvist palasi yliopisto-opintoihin, suoritti kameraalitutkinnon ja tuli 1869 ylimääräiseksi kamarikirjuriksi senaattiin. Vastedes saamme nähdä, kuinka teatteri kuitenkin avautui hänelle.

Mutta joskin ruotsalainen teatteri semmoisenaan ei ole mitään tehnyt suomalaisen näyttämön hyväksi, on kuitenkin muistettava, että sen keskuudesta on lähtenyt henkilö, jolla siihen katsoen on unohtumattomat ansiot ja jolle on sitä ehdottomampi tunnustus annettava kun hän oli syntyperältään ruotsalainen. Tarkoitamme näyttelijätärtä, joka ensin neiti Hedvig Charlotte Forssmanina, sitten rouva Raana ja vihdoin rouva Winterhjelminä on piirtänyt nimensä Helsingin ja varsinkin Suomalaisen teatterin historiaan. Syytä on jo tässä kohden tutustua häneen.

Neiti Forssman oli kultasepän tytär Tukholmasta ja tuli 16-vuotiaana 1854 kuninkaallisen teatterin kouluun. Suuri näyttelijä O.U. Torsslow huomasi kohta, että tytöllä oli tavallista suuremmat lahjat, ja sai aikaan, että häneen nähden määräys koevuodesta syrjäytettiin. Väsymättömällä ahkeruudella hän suoritti opintonsa, nauttien mainitun taiteilijan erikoista ohjausta, ja pian hän esiintyi kuninkaallisella näyttämöllä, mutta koska vanhemmat näyttelijättäret eivät mielellään luovuttaneet suurempia tehtäviä vasta-alkajalle, hän rohkein mielin liittyi O. Anderssonin teatteriseuraan, kun tämä oli lähtemäisillään Helsinkiin 1858. Näin tuli neiti Forssman 20-vuotiaana Suomeen ja ensi kerran esiintyen Jane Eyrenä hän kohta paikalla reippaalla, ilmehikkäällä taiteellaan ja nuorekkaalla olennollaan valloitti yleisön. Hänen menestyksensä oli niin täydellinen, että yleisö niinä kahtena vuotena, jotka hän tällä kertaa oli Helsingissä, yhä uudelleen tahtoi nähdä suosikkinsa näyttämöllä, ja nuori näyttelijätär saikin mielin määrin rooleja ja niitti yllin kyllin kukkia ja laakereita.

Palattuaan Ruotsiin neiti Forssman ennen pitkää liittyi Edv. Stjernströmin teatteriin Tukholmassa, johon Torsslowkin oli muuttanut kuninkaalliselta näyttämöltä, ja nyt koitti hänelle uusi edistymiskausi näiden mainioiden näyttelijäin vaikutuksen alla. Torsslow, joka piti häntä lahjakkaimpana kaikista oppilaistaan, luki hänen kanssaan m.m. Ebolin prinsessan osan Schillerin Don Carlos draamasta, jolla näyttelijätär saavutti yhden loistavimpia voittojaan Tukholmassa. Stjernströmin teatterin tuottamaan edistykseen tuli tasoittavana ja syventävänä lisänä vuoden opintoaika Parisissa. Nyt kuninkaallinen teatteri mielellään olisi avannut hänelle korkeat ovensa; mutta neiti Forssman lähti mieluummin Helsinkiin, jonka yleisön osottama sydämellinen suosio häntä kohtaan oli hänessä herättänyt vastaavia tunteita. W. Åhmanin ja Pousetten seuran jäsenenä hän siis jälleen näytteli Suomessa näytäntökautena 1864-65. Silloin olivat hänen suurimmat menestyksensä Ebolin prinsessa ja Theresia Kaarlo Bergbomin murhenäytelmässä "Pombal ja jesuiitat". Oltuaan sen jälkeen vuoden poissa, näyttelijätär — joka sillä aikaa oli mennyt naimisiin niinikään Åhmanin ja Pousetten seuraan kuuluvan nerokkaan näyttelijän Frithiof Raan kanssa — palasi saman seuran mukana syksyllä 1866 Suomeen, ja vuotta myöhemmin hän tuli Helsingin vakinaisen teatteriseuran jäseneksi.

Tästä ajasta, vuodesta 1867, alkoi rouva Raan merkillisin toimi Suomessa, missä hän, jos luetaan pois talvi ja kevät 1871, jolloin hän teki toisen ulkomaalaisen opintomatkansa, viipyi yhtä mittaa v:een 1872. Mitä hän tällä ajalla sai aikaan suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana kerrottava; tässä on vain mainittava että hän näinä vuosina miehensä ohella oli etevin ja suosituin taiteilija Helsingin näyttämöllä. Pääalallaan, suurien traagillisten naisosien esittämisessä, olikin rouva Raa kohonnut korkeaan taiteellisuuteen, jonka vaikutus katsojiin oli pettymätön. Se raitis todenperäisyys, joka näennäisesti vastakkaisen ihanteellisen käsitystavan ohella oli hänen perusominaisuuksiaan, oli hartaitten tutkimusten kautta kypsynyt taiteeksi, jonka pohjana oli toiselta puolen näyttämöllisen tekniikan täydellinen omistaminen, toiselta puolen tieto että teknillisellä taidolla on arvoa ainoastaan mikäli se, vaatimatta semmoisenaan erikoista huomiota, tekee näyttelijälle mahdolliseksi luonnonomaisissa, suurissa, yksinkertaisissa piirteissä havainnolliseksi saattaa se kuva esiteltävästä henkilöstä, joka hänessä on syntynyt tarkoin tutkiessaan koko draamaa.[14] Pääasia oli kumminkin, että tätä taidetta kannatti hehkuva, nerollinen innostus, joka vastustamattomasti tempasi katsojat mukaansa. Esitti hän Lady Macbethia tai Ofeliaa, Jeanne d'Arc'ia tai Ebolia, Sapphoa tai Maria Tudoria, Katria tai Regina von Emmeritziä, Leaa tai Paola Moronia tai mitä muuta tahansa hyvin laajasta repertoaristaan, aina hän sai katsojat unohtamaan jokapäiväisen ympäristön ja seuraamaan häntä tunteitten ja intohimojen temmellykseen. Täydennykseksi lisättäköön sekin, että rouva Raa ei pysähtynyt kerran saavuttamalleen kannalle vaan yhä kehitti taidettaan uusien vaatimusten mukaan. Merkillinen todistus siitä on olemassa niin myöhäiseltä ajalta kuin 1891, jolloin hän Kristianiassa esiintyi rouva Alvingina "Kummittelijoissa". Silloin Ibsen nimenomaan antoi ehdottoman tunnustuksensa taiteilijattaren käsitystavalle sekä täysin uusaikaiselle, realistiselle ja niin "modernissa" kappaleessa sopimattomista taidesäännöistä vapaalle esitykselle. Hän oli muka osunut runoilijan sisimpiin ajatuksiin ja tunteisiin, hän oli runoilijassa palauttanut sen alkuperäisen tunnelman, jossa tämä oli näytelmän kirjoittanut, ja hän oli ollut se ilmielävä rouva Alving, jonka runoilija oli kuullut puhuvan ja nähnyt liikkuvan siinä kodissa, jonka hän oli tahtonut kuvata: "kokonaan minun rouva Alvingini".