Siinä pikakuva näyttelijättärestä, joka uhrautuvaisesti oli sovittava mitä ruotsalainen teatteri rikkoi laiminlyöden velvollisuutensa edistää suomalaisen näyttämön aatteen toteuttamista. Että hän antautui semmoiseen toimeen, tuli siitä että hän ei ollut ainoastaan suuri taiteilija vaan myöskin jaloluontoinen, suuria tavoitteleva ihminen. Hänellä ei ollut vain kunnioitettu asema näyttämöllä, vaan teatterin ulkopuolellakin; piireissä ja perheissä, joissa hän personallisesti tunnettiin, oli hän vilpittömän ystävyyden hellimä. Eräässä Emilie Bergbomin 1875 kirjoittamassa kirjeessä olemme tavanneet seuraavat kauniit sanat rouva Raasta: "Vaikea on löytää ylevämielisempää ja jalompaa luontoa kuin hänellä on, ja minä luulen että vasta sitten oikein käsittää hänen arvonsa, kun on koetellut toisia. Hän asettaa aina aatteen ensi sijaan ja oman itsensä toiseen, joka on aivan tavatonta meidän aikana."

Entäs teatterikoulu? Entisestä tiedämme että ylioppilaat 1859 sitä varten varasivat melkoisen summan, 500 ruplaa. Aate näyttää innostaneen ei ainoastaan helsinkiläisiä vaan maaseutulaisiakin, sillä Fredr. Cygnaeuksen ja O. Toppeliuksen allekirjoittamasta kehoituksesta kerättiin vuosina 1860-62, toimeenpanemalla seuranäytäntöjä, ympäri maata rahoja tarkoitusta varten. Viime mainitun vuoden kevätpuolella oli noin 13,000 markkaa koossa ja silloin oli jo aikomus perustaakin koulu saman vuoden syksynä. Huhtikuulla pidettiin näet julkinen kokous, jossa yrityksen innostunein harrastaja, dosentti O. Toppelius, esitti seikkaperäisen suunnitelman opetuksen järjestämisestä koulussa. Laajasta suunnitelmasta[15] mainitsemme vain, että se oli hengeltään suoraan kansallinen. Suomen kielen opetusta varten otettaisiin erityinen opettaja, mutta ruotsinkieleenkin nähden olisi vältettävä että ulkomaalainen opettaja estäisi oppilaita käyttämästä ruotsinkieltä semmoisena kuin sitä Suomessa puhutaan ja äännetään. Sentähden olisi ehkä tanskalainen "instruktööri" eli näyttämöllisen taiteen opettaja otollisempi kuin Ruotsista tullut (kotimaista kun ei ollut ajateltavissakaan). Suunnitelma hyväksyttiin ja sanomissa julkaistiin jo kehoitus halukkaille nuorille kumpaakin sukupuolta ilmoittautumaan kouluun ennen toukok. 20 p. Kumminkaan ei koulun avaamisesta tullut sen enempää. Pääsyynä oli luultavasti opettajan puute. Muutoin oli kenties innostusta laimentanut pitkä polemiikki teatterikoulusta, jonka mainitun kokouksen jälkeen F. B(erndtson) oli alkanut H. D:ssa. Tämän "asiantuntijan" mielestä oli koko yritys turhaa turhempi, mikäli sillä tarkoitettiin aikaansaada kansallista teatteria. Kun hän samalla kielsi ruotsinkieliseltä teatterilta Suomessa kaiken kansallisen merkityksen, eksyi polemiikki kansallisuuskiistan okaiseen tiheikköön. Sitten kun Toppelius oli puolustanut kantaansa, sekaantui näet H. D. ja muutkin syrjäiset väittelyyn, ja lopulta sananvaihto ei tuottanut mitään valaistusta asiaan, vaan arvattavasti heikonsi monen luottamusta yritykseen. Seuraavana vuonna tapahtui sitten teatterin palo, joka tietysti myöskin vaikutti ehkäisevästi. Vasta v. 1865 ryhdyttiin uudestaan puuhaan. Ennenkuin W. Åhmanin ja Pousetten seura keväällä 1865 lähti Helsingistä, sovittiin Åhmanin kanssa, että hän, kun seura syksyllä 1866 tulisi takaisin, rupeaisi teatterikoulun opettajaksi. Tämän sopimuksen mukaan laitos vihdoin avattiin mainittuna aikana. "Hitaita ovat herrain kiireet", saattaa siis sanoa tästäkin puuhasta, mutta vähät siitä, jos yrityksestä olisi hyvää koitunut. Mutta huono oli jo alkukin — ainakin suomalaiseen näyttämöön nähden —, sillä 12 vastaanotetusta oppilaasta osasi vain 3-4 suomea. "Jos uusi teatteriseura tehdään ruotsinkieliseksi", tähän tapaan arvosteltiin asiaa Kirjallisessa Kuukauslehdessä, "niin emme voi muuta kuin vastustaa koko yritystä aivan tarpeettomana. Ruotsalaisen näyttämön tarvetta voivat ruotsalaiset teatteriseurat tyydyttää vastedes niinkuin ennenkin; sitä vastoin on suomenkielinen teatteriseura ihan tarpeen. Siinä toivossa että koulunkasvattama teatteriseura tulisi mahdollisuuden mukaan suomenkieliseksi, lieneekin suurin osa lahjoja annettu. Kouluun pyrkiviltä olisi vaadittava taitoa kummassakin kielessä. Nyt on koko yritys laskettu väärälle perustukselle."

Vaikka tämä ankara muistutus oli oikeutettu, on myönnettävä, että yrityksen onneton alku ja kehnot tulokset varsinkin suomenkieliseen näyttämöön katsoen ovat helposti ymmärrettävissä. Ennakkoluulot vaikuttivat, että oppilaita saatiin ainoastaan varattomista kodeista ja nekin melkein poikkeuksetta Helsingistä, joka siihen aikaan vielä pääasiassa oli ruotsalainen paikkakunta. Kun lisäksi näiltä oppilailta puuttui perusteellisempaa koulusivistystä, oli jotenkin toivotonta opettaa heille outoa kieltä, jota ei puhuttu sivistyneiden hienoissa kodeissa ja jota he luonnollisesti pitivät aivan tarpeettomana teatterissakin, johon mieli paloi. Tästä huolimatta opetettiin koulussa suomeakin, mutta tuloksista tietysti ei kannata puhuakaan. Maaseuduilta olisi kai voitu saada suomenkielisiä oppilaita, mutta mistä ottaa varat heidän ylläpitoonsa vieraassa kaupungissa? Marraskuulla 1868 oli suomalaista ainesta teatterikoulussa vähempi kuin sen alkaessa, ja koulun johtajalla, hartaalla suomalaisuuden ystävällä, O. Toppeliuksella, ei ollut muuta neuvoa kuin ehdottaa, "että taidetta rakastavaiset maaseudun asukkaat tarpeellisella raha-avulla varustaisivat ja kouluun lähettäisivät nuorukaisia, joiden näytelmällisistä luonnonlahjoista heillä on hyvä ajatus ja joissa ruotsinkieli ei ollut niellyt suomenkieltä.(!)"

Itse koulusta kerrottakoon vain, että opettajina toimi paitse Åhmania (lausumisessa ja roolien harjoittamisessa), nti Charlotte Ekman (laulussa), nti C. Rylander (tanssissa, plastiikassa ja pantomiimissa), nti Emilie Bergbom (ranskan-) ja O. Gröneqvist (suomenkielessä). Syksystä 1868 tuli rouva Raa Åhmanin sijaan. Häntä hämmästytti koulussa vallitseva "hiljainen, melkein tylsä henki", jonka syynä kuuluu olleen Åhmanin sovinnainen ja kulunut opetustapa. Sitä vastoin hänen oma innokas ja innostava opetuksensa ennen pitkää loi aivan uuden hengen oppilaisiin, mutta sittenkin koko laitos seuraavana vuonna — hajosi! Syynä tähän lienee osaksi ollut se myötätuntoisuutta ja ymmärtämistä puuttuva kritiikki, jolla sanomalehdet katsoivat hyväksi kohdella ensimäisiä julkisia koenäytäntöjä, mutta tietysti pääasiassa se, että ruotsalainen teatteri, jolla välittömästi olisi voinut olla hyötyä siitä, hylkäsi tämän hyödyn. "Olisihan ottaa leipä omasta suustamme, jos me auttaisimme suomalaisia eteenpäin!" lausui muuan mainitun teatterin järjestäjä.[16]

Vaikka teatterikoulukin siis petti kaikki toiveet, jotka suomalaisen näyttämön kaipaajat olivat kohdistaneet siihen, niin liittyy sen lyhyeen toimintaan kuitenkin ainakin yksi muisto, jolla todella on enteen ja kipinän luonne. Sanoma sen perustamisesta houkutteli näet esiin Aukusti Öhqvistin (Korhosen),[17] joka, miten lyhyt hänen elämänsä olikin, kumminkin on luettava alkavan Suomalaisen teatterin valoisimpiin muistoihin. Käsityöläisen kodista Kuopiossa lähti 17-vuotias nuorukainen Helsinkiin tullakseen näyttelijäksi olemattomassa teatterissa. Voidakseen elää vieraalla paikkakunnalla hän rupesi kaartilaiseksi, ja kun hän osasi suullisesti ja kirjallisesti käyttää maamme molempia kieliä, hänet pian, voitettuaan päällikkökunnan luottamuksen, otettiin kirjurin apulaiseksi kansliaan. Tässä asemassa hän sammumattomalla tiedonhalulla rikastutti tietovarastoaan, sepitteli runoja (m.m. "Suomen kaartin sotahymnin", jonka pataljoonan kapellimestari Leander sävelsi) ja — kävi teatterikoulua saaden ensimäiset perustukset ihailemassaan taiteessa. Kun oppilaitos ennen aikaansa lakkasi, Korhonen lohdutti itseään sommittelemalla näytelmiä. Silläkään alalla ei toki vielä valmista syntynyt, mutta kyllä aikaa voittaen niinkuin saamme nähdä. Teatterikoulun kautta pääsi Korhonen Kaarlo ja Emilie Bergbomin ja heidän välityksellään useain kirjailijain tuttavuuteen ja Fredr. Cygnaeuksen erikoiseen suosioon. "Kaikilta näiltä", sanoo Nervander, "hän sai osakseen suurta hyväntahtoisuutta. Hänen yksinkertainen, ujo ja kuitenkin luonnollisella tavalla itsetietoinen olentonsa teki hänet heidän vertaiseksensa henkisellä alalla. Tämä tapahtui ihan itsestään, sillä se naivisuus, joka myöskin tavattiin hilpeässä nuorukaisessa, oli jalojen, suurellaisten kuvittelujen naivisuutta, se oli, kuten Cygnaeus nuorukaisen aikaisen kuoleman johdosta lausui, 'lempeä kuin tuulahdus paremmasta maailmasta'. Olen vakuutettu, että moni, joka tunsi hänet, myöntää minun kanssani, että usein puheltuansa puhdassydämisen ja koko nuorella sydämellänsä isänmaatansa rakastavan sotilaan kanssa, tunsi itsensä ikäänkuin parantuneen ja jalostuneen."

Edellisessä on jo tullut näkyviin, kuinka suomalaisen näyttämön aate oli voittanut alaa ja kannatusta yliopiston nuorison piireissä; mutta vielä on mainittavana eräitä yrityksiä, joista ei ole ollut tiettynä että ne ovat saaneet alkunsa siltä taholta, sekä aikeista, jotka tuloksia tuottamattominakin osottavat miten uusi taidelaitos leijaili ilmassa.

Tässä astuu eteemme mies, joka vielä elää ja toimii ja tietenkin mieluummin pysyisi varjossa, mutta jolla ehdottomasti on oleva sijansa teatterin esihistoriassa, tarkoitamme silloista ylioppilasta Emil Nervanderia. Nervander, joka syntyneenä 1840 oli tullut ylioppilaaksi 1858, oli ajan nuorien joukossa se, jossa rakkaus teatteriin oli syvempi ja kehittyneempi kuin kenties yhdessäkään toisessa. Jos hänen elämäkertansa olisi kyseessä, olisi siitä enemmänkin sanottavaa, mutta väitteen todistamiseksi riittää sekin joka seuraa.

Nervanderin runoilija- ja kirjailijalahjat ajoivat hänet vastustamattomasti tuotteliaisuuteen ja jo 1863 hän painosta julkaisi 5-näytöksisen näytelmän "Vid Anjala" (Anjalan luona). Se oli kuitenkin ruotsinkielinen, niinkuin koko hänen kirjallinen toimensa, eikä siis suoranaisessa yhteydessä suomalaisen teatterin kanssa. Mutta kansallismielinen kun Nervander oli, hän osasi toisinkin tavoin osoittaa pitävänsä suomenkielistä näyttämöä silmällä. Hänen alotteestaan syntyi 1860-luvun ensi vuosina ylioppilasten kesken kirjallis-taiteellinen yhdistys, jota sanottiin "Arkadiayhdistykseksi" (joskus myös, toverien kesken, "akatemiaksi") sentähden että sen kokoukset pidettiin Arkadiateatterin lämpiössä. Yhdistykseen kuului jäseniä kaikista osakunnista, runoilijoita, säveltäjiä, soitannonharjoittajia ja taiteenystäviä.[18] Kokouksissa esitettiin, kirjoitetun ohjelman mukaan, mitä kulloinkin uutta eri taiteiden alalla oli tarjottavana, lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muita runoteoksia, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä j.n.e. Käytös- ja esiintymismuotoon nähden siroutta tavoitteleva yhdistys oli hengeltään hyvin isänmaallinen, vaikka ei sentään nimenomaan fennomaaninen. Tässä piirissä Nervander syksyllä 1863 ehdotti, että Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhla pantaisiin toimeen 23 p. huhtikuuta 1864, sekä samalla että joku tämän suurimman draamallisen runoilijan teos oli suomeksi käännettävä. Ulkopuolella yhdistystä olevien välityksellä saatiin todella aikaan, että mainittuna päivänä Shakespearen juhla vietettiin Ritarihuoneella ja että samaksi ajaksi yksi mestarin näytelmä ilmestyi suomennettuna. Marraskuun 4 p. 1863 O. Toppelius näet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa ehdotti että määrättäisiin palkinto sille, joka ennen sanottua riemupäivää toimittaisi hyvän suomennoksen jostakin Shakespearen etevimmästä näytelmästä. Vaikka epäiltiin oliko niin lyhyessä ajassa tehtävä suoritettavissa, hyväksyttiin ehdotus, ja toimen tulos oli Kaarlo Slöörin oivallinen, alkukielestä tehty ja alkuteoksen runomittaan laadittu Macbethin käännös. Totta kyllä Nervanderin toiset ehdotukset ja aatteet eivät samoin toteutuneet, mutta silti nekin viehättävästi kuvaavat sekä häntä itseään että tätä henkisesti virkeää aikaa, että ne ansaitsevat mainitsemista.

Marraskuulla 1866 Nervander miettii, että ei mikään olisi hänelle sopivampaa kuin ruveta "suomalaisen näyttämön uranaukaisijaksi", ja hän laati seikkaperäisen suunnitelman yrityksen alkuunpanosta ja kehittämisestä kolmena vuotena eteenpäin. "Teatteriseuralla, johon kuuluisi 3 naista ja 5 herraa, 1 kuiskaaja, puhtaaksikirjoittaja ja ihomaalaaja [kaikki yhdessä!], 1 teatterirenki, 1 neulojamatami, sekä kenties viisihenkinen orkesteri — johon ylellisyytenä tulisi pikku tanssijatar (!), yhteensä 17 henkeä, minä alottaisin Helsingissä toimittaen sen sivistyneimmälle ja isänmaallisimmalle yleisölle 3 tai 5 seuranäytäntöä, jotka ohjelmaan nähden kunakin iltana tarjoisivat sekä suomalaista että ruotsalaista, kuvaelmia, tanssia, lausuntoa, laulua j.n.e. — Palkat olisivat, valitettavasti, pienet; välikirjat tehtäisiin 3 vuodeksi ja keskinäisellä sopimuksella määrättäisiin tarkoin kaikki tapoihin, asioihin ja velvollisuuksiin katsoen."

Ensimäinen näytäntö olisi annettava Cygnaeuksen syntymäpäivänä 1 p. huhtikuuta. Sen jälkeen matkustettaisiin kaupungista kaupunkiin Tornioon saakka. Loma-aikoina harjoitettaisiin uusia kappaleita, jota paitse johtaja saisi vapautta kirjoittaakseen jotakin. Kun ensimäinen kolmivuotiskausi olisi lopussa, jatkettaisiin yritystä vähän laajennetussa muodossa. — Ensimäistä matkasuunnitelmaa seurasi toinen, jossa kiertomatkat määrättiin viittä vuotta varten, eikä edes Kaskista eikä Naantaliakaan unohdettu. — Ohjelmisto käsittäisi aluksi noin 10 Molièren, Holbergin, Heibergin, Herzin y.m. kappaletta, jonkun operetin, 5 tai 6 soolotanssia, 5 tai 10 kuvaelmaa. Arviolasku menoista nousi 16,000 markkaan, tuloja laskettiin "häilyvin keskimäärin" 100 m. illasta, yhteensä 18,500 m. Tulot olivat siis 2,500 m. isommat; mutta menoarvio oli vaillinainen ja laskelma päättyi sanoihin: "Matkat (kaikille vapaat) j.n.e. teatterivarasto, omat tarpeeni — kuinka paljo!!!" — Saman vuoden lopulla Nervander vakavasti arveli voivansa luoda "todellisesti kotimaisen näyttämön", jos valtio koetteeksi myöntäisi hänelle avustusta, 4,000 m. vuodessa.