Toukokuulla 1867 Nervander suunnitteli "dramaattisen kaksitoistikon" kiertokulun maassa. "Se olisi ensimäinen kotimainen teatterijoukkomme ja olisi sen ohjelmistokin kotimainen, suomen- ja ruotsinkielinen." — Ei vain itsekseen vaan muittenkin kanssa hän edelleen neuvotteli "draamallisen yhdistyksen" perustamisesta Helsinkiin. Yhdeksi sen tärkeimmäksi tehtäväksi hän ehdotti "koko Shakespearen" suomentamisen. Iltamilla y.m. kerättäisiin rahoja, niin että vuosittain yhden tai parin näytelmän kääntäminen ja painatus voitaisiin kustantaa.
Vihdoin Nervander samana vuonna ajatteli pari vuotta ennen nukahtaneen Arkadiayhdistyksen uudistamista. Se olisi oleva jonkunlainen salainen vapaamuurarien seura, joka ulkonaisesti ja yleisön silmissä harrastaisi runoutta, teatteria ja soitantoa, mutta jonka varsinaisena päämääränä olisi suojella ja tasoittaa tietä suomalaisille taiteilijoille, niin ettei heidän tarvitsisi tuntea kannatuksen puutetta ei aineellisella enemmän kuin henkiselläkään alalla. Tätä tuumaa sanoi Nervander "Kustaa III:n unelmakseen". — Osaksi samaa päämäärää tarkoitti toinenkin Nervanderin, myöhemmin toteutunut, aie. Hän mietiskeli näet eläkekassan perustamista kirjailijoita ja taiteilijoita varten. Rahoja hyvään tarkoitukseen kerättäisiin seuranäytännöillä, joiden alkuunpanija ja johtaja olisi ehdotuksen tekijä itse.
Näihin tuumiin liittyi toisia kirjoitettavista näytelmistä. Koko sarja suomalaisia aiheita pani runoilijan mielikuvituksen toimimaan. Varsinkin Kullervon ja Lallin tarinat houkuttelivat häntä, mutta myöskin iloisempia aiheita oli mielessä. Lemminkäisen häät esimerkiksi olisivat kansankomediassa kuvattavat, "Haastelevat kuuset", "Suulas akka" y.m. sadut ja tarinat tarjoutuivat luotavaksi keveiksi huvinäytelmiksi j.n.e.
Ystävät ja toverit, joilta Nervander tietysti ei salannut aatteitaan, olivat nekin sitä mieltä, että hän oli sopiva teatterin johtajaksi, jota vastoin Kaarlo Bergbomia, joka todellisuudessa oli siksi tuleva, pidettiin vastaisena tiedemiehenä. Tähän aikaan eivät ystävät enemmän kuin Nervander itsekään vielä tulleet ajatelleeksi, kuinka välttämätön suomenkielen taito oli suomalaisen näyttämön johtajalle.
Täydentääksemme ylempänä annettuja tietoja suomalaisista seuranäytännöistä Helsingissä, mainitkaamme lisäksi pari semmoista, jotka toimitettiin hyvää tarkoitusta varten. Bergbomin ja professori von Willebrandin perheiden alotteesta annettiin 22 p. maaliskuuta 1866 Kaivohuoneella seuranäytäntö, johon pääsylippuja myytiin ainoastaan yksityisesti ja jonka ohjelma käsitti Z. Topeliuksen "Tizianin ensi lempi" ja Cormonin ja Grangen "Huone vuokrattavana" (molemmat ruotsiksi) sekä Heibergin "Katsokaa peiliin", K.J. Gummeruksen suomentamana.[19] Viime mainitussa rouva, nyk. vapaaherratar S. von Willebrand näytteli pääosaa. Yrityksen tarkoitus oli kerätä varoja Viktor Salinille, millä tämä lahjakas teatteriin innostunut nuorukainen pääsisi Tukholman teatterikouluun. Salin, joka sittemmin jonkun ajan toimikin ruotsalaisessa teatterissa, oli asunut samassa talossa kuin mainitut perheet ja sen kautta saavuttanut niiden suosion. Näytännön johtaja ja harjoittaja oli Kaarlo Bergbom. — Marraskuulla 1868 pohjalaiset ylioppilaat panivat toimeen iltaman Johannes Takasen hyväksi ja ohjelman päänumerona oli "Riita-asia", joka näyteltiin Uuden teatterin oppilasnäyttämöllä. Arvokkaimmat katsojat olivat rouva Raa ja J.V. Snellman, joista jälkimäinen sanoi, että tämä ylioppilasnäytäntö oli parasta mitä hän oli nähnyt suomenkielellä näyteltävän.
Kun kaiken kerrotun ohella huomioon otetaan että maaseuduillakin seuranäytelmien toimeenpaneminen tällä vuosikymmenellä oli tullut hyvin yleiseksi, niin on myönnettävä että taiteellinenkin herätys oli ilmaantunut, joka oli sopusoinnussa aikakaudelle omituisen, kaikensuuntaisen yhteisen elämän virkistymisen kanssa. Mutta sittekin näytti suomalaisen teatterin synty kovin epätietoiselta. Katovuodet olivat pelottavassa määrässä rajoittaneet kansan henkisenkin kehityksen ehdot, ja moni muukin seikka oli omansa synnyttämään toivottomuutta. Sentapainen oli esimerkiksi Arkadian joutuminen venäläisen teatteriseuran haltuun. Kirjallisessa Kuukauslehdessä lausuttiin sen johdosta katkeralla ivalla (syysk. 1868):
"Meillä tulee tästälähin olemaan kaksi 'kansallisteatteria', toinen ruotsalainen Uudessa teatterissa, toinen venäläinen Arkadiassa. Tuo ruotsalainen, jolla on vanhemman veljen oikeus, on jo ennättänyt kupeistansa synnyttää teatterikoulunkin, jossa kasvatetaan oikein kotimaista ruotsalaista näyttelijätaidetta. Tätä ylevää esimerkkiä epäilemättä uusi venäläinen teatteri aikoo noudattaa: sekin ehkä synnyttää teatterikoulun, jossa oikein kotimaista venäläistä näyttelijätaidetta meille kasvatetaan. Me olemme epäilemättä luodut draamallisimmaksi kansaksi maailmassa!"
Ilmeistä oli että tavalliset seuranäytäntöpuuhat eivät enemmän kuin turhat toiveet ruotsalaisen teatterin ja teatterikoulun antamasta avusta aikaansaisi suomalaista näyttämöä. Rohkeammin oli asiaan käsiksi käytävä, ja se tapahtuikin kymmenluvun viimeisenä vuotena. Siitä on vastedes kerrottava, sittenkun kahdessa seuraavassa luvussa on tehty selkoa erinäisistä suomalaisen teatterin edellytyksistä, jotka hiljaisesti ja huomaamatta kehittyneinä ratkaisevalla hetkellä ilmenivät, tehdäkseen toivomusten ja unelmien toteuttamisen mahdolliseksi.
II.
Kirjalliset edellytykset.