Tällä välin olivat säädyt kokoontuneet ja ryhtyneet toimeensa. Maaliskuun alkupuolella levisi sanoma, että talonpoikaissäädyssä oli ilmoitettu teatterioloja koskeva "pyyntöesitys", ja 16 p. se luettiin julki. Anomuksessa, jonka olivat allekirjoittaneet P. Kumpulainen (Iisalmi), M. Heikura (Pielisjärvi), E. Sassi (Kemi), L. Keränen (Kajaani), A. Miettinen (Pielavesi), R. Niemi (Jämsä) ja Adolf Silén (Hollola), huomautettiin ensin, että Helsingin teatterille oli valtiovaroista annettu noin 250,000 markan rakennuslaina, josta viitenä vuotena ei oltu korkoa vaadittu, sekä että sille sen jälkeen oli soittokunnan ylläpitämiseksi myönnetty viitenä vuotena 12,000 markkaa vuoteensa eli yhteensä 60,000 markkaa ja sen lisäksi kolmena vuotena näyttelijäseuran kustantamiseksi 12,000 markkaa vuoteensa eli yleensä 36,000 markkaa, ja esitettiin sitten se pyyntö, että teatteri, jos se on katsottava ainoastaan huvituslaitokseksi pääkaupungin ruotsalaiselle yleisölle, jätettäisiin kokonaan yleisillä varoilla avustamatta, mutta jos se on pidettävä koko maata tarkoittavana sivistyslaitoksena, oli se vastaisuudessa oleva "yhtä paljon suomen- kuin ruotsinkielinenkin". Keskustelussa, joka syntyi anomuksen johdosta ja jota jatkettiin kahdessa istunnossa, lausuttiin ruotsalaiselta taholta, että esitys oli hyljättävä, syystä kun ei ollut olemassa suomenkielistä draamallista kirjallisuutta eikä näyttelijöitä eikä edes yleisöä suomalaista näyttämöä varten; toiselta puolen taas väitettiin että mitä ei näyttänyt olevan olemassa oli saatavissa, kun vain sen eteen jotakin tehdään, niin esim. olisi kyllä suomalaisia näyttelijöitä, jos edes puolet orkesterille annetusta avustuksesta olisi käytetty semmoisten kasvattamiseksi j.n.e. Se käsitystapa, jonka pohjalle anomus oli rakennettu, että nimittäin valtiovaroista myönnetty kannatus teatterille oli kohtuuden mukaan tuleva samassa määrässä suomen- kuin ruotsinkielistenkin hyväksi, sai lopulta siksi yleisen tunnustuksen, että anomus suurella enemmistöllä lähetettiin valitusvaliokuntaan: "Vastustajia ei liene ollut useampia kuin kaksi" (U. S.).
Tämä teatterikysymyksen saattaminen julkisen keskustelun alaiseksi ja puoleksi hallitukseen, puoleksi valtioapua nauttivaan teatteriin kohdistettu vaatimus, että näyttämölliseen taiteeseen nähden suomalaisille myönnettäisiin samat edut ja oikeudet kuin ruotsalaisille, herätti asianomaisissa suurta kiukkua. Erittäin näytti heitä suututtavan, että asia oli otettu esiin talollissäädyssä. Vaikka vuosikausia kestäneet puuhat suomalaisen teatterin hyväksi luonnollisesti olivat olleet omansa herättämään kansan huomiota, ei tahdottu pitää mahdollisena, että anomuksentekijät olivat toimineet omin päin. H. D. antoi Nissensä esittää julkisen viittauksen, että he vain puhuivat mitä toiset olivat heille syöttäneet. Nissestä olivat muka talollissäädyn tuumailut teatterioloistamme erinomaisen huvittavia, kun huomasi "näkymättömien henkien kuiskuttavan erämaan ukoille aatteita ja lauseita, jotka henkien omassa suussa näyttäisivät hyvinkin tutuilta, mutta jotka nyt tekevät mitä koomillisimman vaikutuksen". Tämä arvoton syytös, joka loukkasi neljännen säädyn jäseniä niin, että vakavasti mietittiin kanteen nostamista lehteä vastaan, sai tietysti ansaitun arvostelun suomenmielisten lehtien puolelta. Pelastaakseen suurta äänenkannattajaa täytyi Nissen selittää, että hän yksin vastasi sanoistaan.
Nyt katsoi Kaarlo Bergbomkin hetken tulleeksi, jolloin hänen oli luopuminen vaitiolostaan, jotta ei sitä käsitettäisi "alistumiseksi". Hän otti kuin ottikin teatterikysymyksen koko laajuudessaan käsiteltäväksi. Se tapahtui kirjoituksessa, joka ensin ilmestyi Kirjallisen Kuukauslehden maaliskuun vihossa ja sitten Morgonbladetissa (huhtikuun 10-12 p.). Tämä kirjoitus on siksi tärkeä, että katsomme välttämättömäksi ottaa se tähän milt'ei kokonaan. Samalla kuin se kuvaa silloisia oloja sisältää se Bergbomin elämäntyön ohjelman: me näemme siitä, kuinka hänen mielestään teatteri olisi ollut johdettava ja niinikään, missä hengessä hän tositeossa johti suomalaista teatteria.
Muutamia sanoja nykyisistä teatteri-oloistamme.
Niiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet suurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on talonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut monelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen tarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan ole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, "että talonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä"; onpa se synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin, jonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt, todistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on vapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat olemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko kansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa ilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole siltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat niin. Mutta useat muutkin — tasamieliset, sivistyneet ihmiset — eivät talonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita, joita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu osittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyyn, jota epäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei sittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen tuntemukseen.
Toimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä syyt säädyn anomukseen.
Vakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen valtiolta 24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee näyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti tulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut valtiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun hyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan toivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen synnyttämiseksi.
Muukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen — — onko kohtuullista että suostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: — tietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän oikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin sekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella useimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme siis ottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä vastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta vastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osoittaa niiden perättömyyden.
Yksi näistä vastaväitteistä on se, ettei ole olemassa mitään suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja siis väärin. Niiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat espanjalaisen teatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat suomenkieliset näytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin luullaan ei kuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä piireissä, joissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta, se tietää, kuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on kääntynyt draamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat näytelmiä, jotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät pääse kehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä puuttuu paras ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö Suomen kansa näissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan semmoista dramaatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä, jos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sitten kuin suuren mestarin, Runebergin, kantele on vaiennut 'Salaminin kuninkaissa', ei ole ruotsinkielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi 'Nummisuutarien' taikka 'Lean' vertainen — eipä koko ruotsalaisessa kirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa komediaa kuin 'Nummisuutarit'. Jos vielä lisätään useampia osittain hyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime vuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista näytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan, jos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä suhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella teatterilla, silloin kuin Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi sille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria Tukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret näytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä sen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista teosta koin 'Nummisuutarit'. Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä, kun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien silmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen kansallisteatterin, ja he myös Körnerin "Zrinyn" näyttelemisellä laskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan ohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin nykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä vuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä, semmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.
[Tämän jälkeen tekijä luettelee tuntemansa suomalaiset näytelmät: 50 painosta ilmestynyttä; 13 näytettyä, mutta painamattomia; 4 Kiven jälkeenjäänyttä teosta; 11 Suomalaisen seuran draamallisen osaston ohjelmistoon otettua — niiden joukossa alkuperäiset: "Hölmölän maailmanparantajat", "Näyttelijätär", "Halikon kautta Ruotsiin" ja "Kosijat", 3 "Nuoren suomalaisen teatterin" ohjelmistoon otettua ja 8 muuta suomennettua taikka par'aikaa suomennettavaa. Yhteensä 89 kappaletta.]