Morgonbladetin näytenumero sisälsi paitse ulkomaanosastoa muitakin Bergbomin kynän jälkiä. Hänen kirjoittamansa oli näet oivallinen ja kauttaaltaan suosiollinen arvostelu "Martha" oopperan marraskuulla tapahtuneesta esityksestä Uudessa teatterissa. Ensiksi lyhyesti määriteltyään suositun sävelteoksen taiteellisen arvon, hän huomauttaa, että Helsingin yleisö, jolle sekä ruotsalaiset että saksalaiset oopperaseurat olivat ennen monesti ja etevämmin esittäneet kappaleen, ei kuitenkaan koskaan ollut tervehtinyt sitä lämpimämmin kuin nyt kotimaisen kyvyn, neiti Emille Mechelinin, ensi kerran esiytyessä pääroolissa. Sen jälkeen hän seikkaperäisesti puhuu laulajattaren äänestä ja laulutavasta. Ääni oli puhdas, pehmeä ja täyteläinen sekä hyvin koulutettu; tekniikka oli virheetön ja vakava, äännäntä ihmeen varma, milloin ei osa noussut liian korkealle. Intohimoiset kohdat hän suoritti jotenkin arkailevasti, mutta lyyrilliset tunteellisesti, koloratuurikohdilta taasen ei puuttunut melkoista siroutta. Vihdoin annetaan laulajattarelle ja kapellimestari Emanuelille täysi tunnustus siitä taidosta, millä he vähistä apuneuvoista huolimatta olivat saaneet oopperanäytännön menestymään.
Mutta yhtä vilpittömästi kuin Bergbom tässä kiitti tositaiteellista harrastusta, yhtä säälimättömällä ivalla hän toisessa paikassa ruoski päinvastaista kantaa ja ulkomaalaisen ihailua sekä teatterissa että yleisössä. Kerrassaan kuvaavana kirjoittajalle otettakoon siitä muuan kohta:
"Viime päivien taidehuveista mainitsemme L. N. Achtén konsertin. Koska vain noin 200 henkeä oli saapuville tullut, lienee hra Achtélla ollut rahallista tappiota illastaan. — Mutta emme voi pitää ketään muuta kuin hra Achtéta itseään syypäänä tähän yleisön oikeutettuun myötätuntoisuuden puutteeseen. Miksikä hra Achté niin itsepäisesti tahtoo olla säveltaiteilija, vaikka hän ei ole syntynyt Boråsissa eikä Nishnij-Nowgorodissa, vaikka hän ei ole ensimäinen baritonilaulaja Sköfden oopperassa eikä Reusz-Schleiz-Greiz-Lobensteinin ruhtinaan hovimuusikko. Silloin hän tietysti 'kansallisena' säveltaiteilijana olisi herättänyt mielenkiintoa — mutta nyt olla syntyisin Porista, kuinka halpamaista ja jokapäiväistä. Hra Achtén ohjelmakin ilmaisi täydellistä korkeamman musikaalisen aistin puutetta. Mozart, Beethoven, Mendelsohn — kuinka vanhanaikuista, kuinka yksitoikkoista. Miksei mitään 'Sköna Galateasta' taikka 'Frihetsbrödereistä'? Se olisi sivistyneelle ihmiselle otollista. Ajattelemattomuutensa huipun hra Achté kuitenkin saavutti esittämällä omia sävellyksiään. Olemme tosin kuulleet muutamien yksinkertaisten muusikkojen väittävän, että hänen Turun-marssinsa oli eloisa, tunnelmallinen ja voimakas, että hänen bassoariansa oli tyyliltään suuri ja puhdas ja että hänen Regina-uvertyyrinsä oli sommittelultaan rohkea ja rikkaasti soittimille sovitettu, mutta me, jotka olemme kuulleet vähän enemmän musiikkia, jotka olemme ihailleet kaikkia operettinäytäntöjä Uudessa teatterissa, voimme vakuuttaa että se on pelkkää lorua."
Luopuen ivallisesta esitystavasta Bergbom sitten mainitsee hra Achtén aikovan lähteä Saksaan ja Italiaan jatkamaan opintojaan ja kertoo sen ohella, että Elis Duncker harjoitteli lauluopintoja Milanossa — sitä ennen Pietarissa nautittuaan mainehikkaan Everardin ohjausta, joka imartelevasti oli tunnustanut hänellä olevan "une belle voix et grande intelligence musicale",[84] että Emmy Strömer yhä Massen johdolla Parisissa kehitti rikkaita lahjojaan, ja että Ida Basilier Tukholmassa jo ennen ensi esiintymistään "Sevillan parturissa" oli, erään ruotsalaisen arvostelijan mukaan, Musikaalisessa akatemiassa laulaessaan Gildan arian "Rigolettosta" "helkkyvällä äänellään, loistavalla koloratuurillaan ja oivallisella laulutavallaan" herättänyt yleistä hämmästystä.
Ensimäinen merkki Bergbomin teatteripuuhista 1872 vuoden aljettua oli tammikuun lopulla sanomissa näkyvä ilmoitus uudesta teatterikoulusta. Siinä sanotaan, että "teatterioppilaskoulun johtokunta" (tietysti 1869 lakkautetun koulun johtokunta) oli päättänyt alkavalla kevätlukukaudella avata valmistavan oppilaitoksen kotimaista näyttämöä varten. Koulussa oli oleva kaksi osastoa: suomalainen ja ruotsalainen, ja oli opettajaksi näyttelijätaiteessa lupautunut Charlotte Raa. Paitse tässä pääaineessa annettaisiin opetusta suomen- ja ruotsinkielessä, plastiikassa, laulussa ja tanssissa. Kouluun pyrkiviltä vaadittiin, että he osaisivat virheettömästi käyttää toista tai toista kieltä sekä että heillä olisi koulusivistystä ja taiteilijataipumusten ohella yleistäkin sivistystä. Ilmoittautuminen oli tapahtuva "koulun johtajan", tri K. Bergbomin luona.
Tämä ilmoitus oli kai tulos niistä mietteistä teatterikoulun uudistamisesta, joista Emilie Bergbom edellisenä vuonna oli kirjoittanut veljelleen. Alempana saamme tietää, että ainakin toista kymmentä naisoppilasta ilmoittautui kouluun, mutta silti yritys raukesi tyhjiin. Sen vaikutti arvattavasti suomalaisen teatterin perustaminen, sillä olihan uusi teatteri ensi aluksi oleva enemmän kouluntapainen kuin valmis taidelaitos.
Uuden vuoden kahdella ensimäisellä kuukaudellakaan ei kuultu suomenkieltä näyttämöltä. Uudessa teatterissa vallitsi ruotsin- ja Arkadiassa venäjänkieli.[85] Sitä vastoin saatiin maaliskuulla jälkimäisessä teatterissa vihdoin tutustua Westermarkin "Nuoreen suomalaiseen teatteriin", niinkuin tämä näyttelijäseura nyt nimitti itseänsä. Tästä teatteriyrityksestä, jonka toinen toimivuosi nyt oli käymässä, otamme seuraavat tiedot kirjeestä, jonka A. Öhqvist 16 p. jouluk. 1871 kirjoitti Emilie Bergbomille. Tänäkin näytäntökautena seura oli aloittanut toimensa Turussa ja käytyään sen jälkeen Porissa oli se vuoden lopulla saapunut Tampereelle. Enimmäkseen oli näytelty ruotsalaisia kappaleita, mutta sen ohella suomalaisiakin. Suomalainen ohjelmisto oli kuitenkin hyvin pieni, syystä kun vain kolme jäsentä, neiti Gullsten, sekä hrat Öhqvist ja Himberg osasivat suomea. Toinen syy oli se, että sopivia suomalaisia kappaleita oli niin vähän. Tähän saakka oli näytelty "Kalatyttö", "Yökausi Lahdella" ja "Koira jakissa", jonka maisteri Malmgren Porissa oli kääntänyt; neljäs, "Yksi levotoin yö", Öhqvistin kääntämä, oli ensi kerran esitettävä Tampereella. Kirjoittaja kysyy, kerrottuaan tämän, eikö tri Bergbomilla olisi aikaa kirjoittaa heille pienehkö kappale, jossa olisi kolme tai neljä henkilöä.
"Me olemme", jatkuu kirje sitte, "sekä Turussa että Porissa ja Tampereella saaneet paljo kehotusta ja suosiota harrastuksessamme, varsinkin suomalaisiin näytäntöihimme katsoen, ja yhä enemmän näkyy, kuinka suuresti meillä kaivataan kansallista teatteria. Taitavaa johtajaamme, hra Westermarkia, ei voida liiaksi kiittää hänen tarmokkaasta työstään kotimaisen näyttämön hyväksi ja päätöksestään 'näyttää että ruotsalaiset eivät ole välttämättömän tarpeellisia suomalaisen näyttämön ylläpitämiseksi'; tämän mielipiteensä on hra Westermark avonaisesti ja peittelemättä lausunut — ja hän on kuitenkin ruotsalainen! Hänen aikomuksensa on vastaisuudessa tulla Helsinkiin näyttääkseen työnsä tuloksia." —
"Meillä on", lausuu lopuksi lämminsydäminen nuorukainen, "niinkuin neiti Bergbom hyvin ymmärtänee monessa suhteessa vaikeat olot, mutta kuitenkin me kaikki työskentelemme iloisella mielellä ja elävällä luottamuksella hyvän asiamme menestykseen, ja me toivomme, että se aika ei enää ole kaukana, kun me saamme suomalaiselle yleisölle esittää ainoastaan suomalaisten tekijäin ja runoilijain teoksia!" —
Maaliskuun 13 p:stä alkaen Westermarkin teatteri, "ensimäinen kotimainen näyttelijäseura" (paitse johtajaa olivat kaikki 9 jäsentä suomalaisia), antoi näytäntöjä Arkadiassa. Suurin mielenkiinto tuli luonnollisesti niiden osalle, jotka olivat joko kokonaan tai osaksi suomenkielisiä, ja yleisö oli ylimalkaan suosiollinen ja tyytyväinen. Paitse ennen lueteltuja kappaleita esitettiin Goethen "Sisarukset", joka kumminkin näyttäytyi liian vaikeaksi nuorille kyvyille. Enimmän tunnustusta sai neiti Gullsten teeskentelemättömyydestään ja huomattavista runollisista pyyteistään, mutta sekä hän että Öhqvist ja Himberg olivat vielä jotenkin tottumattomia näyttämöllä esiytymään. Mainittujen rinnalla näytteli joskus hra Aspegrenkin suomalaisissa näytelmissä, vaikk'ei hän lapsuudestaan osannut suomea. Sanomalehdet olivat kyllä hyväntahtoisia arvosteluissaan, joskaan ei koko yritys semmoisenaan ollut omansa suurempia toiveita synnyttämään. Westermark itse näet ei osannut suomea, eikä hänen harrastuksellaan sentähden, huolimatta Öhqvistin vakuutuksesta, voinut olla mitään korkeampaa aatteellista saatikka kansallista päämäärää.