Taistelu suomalaiskansallisen ja sitä vastustavan ruotsinmielisen puolueen, se on fennomaanien ja svekomaanien ("skandinaavein", "dagbladistein", "viikingein") välillä, joka 1860-luvulla oli kiihtymistään kiihtynyt, oli 1870-luvun alussa tuimempi kuin koskaan ennen. Niistä kysymyksistä, joita taistelu koski, oli silloin koulukysymys kaikista polttavin. Suomenmielisten yhtä kohtuullisia kuin oikeutettuja vaatimuksia siinä kohden hallitseva ruotsalainen puolue vastusti kynsin hampain. Jos sen mielestä joku suomalainen koulu olikin suvaittava toisessa tai toisessa syrjäisessä kaupungissa, niin oli kumminkin pääkaupunki pysytettävä vapaana semmoisesta laitoksesta. Suomalainen normaalikoulu päätettiin sentähden hävittää Helsingistä, ja kun sen tarpeellisuutta ei käynyt tykkänään kieltäminen, katsottiin sopivaksi määrätä, että se oli sijoitettava Hämeenlinnaan. Tässä ja muissa suomalaisuuden edistyksen ehkäisemistä tarkoittavissa puuhissa olivat vallanpitäjät yksimielisiä. Senaatti oli yhtä epäsuomalainen kuin koulu-ylihallitus kuuluisan päällikkönsä parooni Kasimir von Kothenin johtamana, ja kenraalikuvernööri kreivi Adlerberg oli mitä parhaimmissa väleissä heidän ja ruotsinmielisten johtomiesten kanssa. Se joka vähimmän välitti niin toisista kuin toisista oli sittenkin Kothen, mutta hänen omavaltaisuutensa erinäisissä yksityisissä (esim. yliopisto-) asioissa suotiin hänelle mielellään anteeksi, kun hän oli niin johdonmukainen ylenkatsoessaan ja polkiessaan suomalaisuuden vaatimuksia ja pyrintöjä.

Toiselta puolen tämä sortojärjestelmä nosti aavistamattomia voimia liikkeelle. Suomalainen kansa ei ole koskaan esiytynyt yksimielisemmin ja voimakkaammin kuin juuri tähän aikaan, kun siltä väkisin tahdottiin sulkea tie sivistykseen ja samalla siihen vaikutukseen maan asioihin, johon ainoastaan sitä tietä päästään. Päätös hävittää normaalikoulu Helsingistä sai kansan perustamaan alkeisopiston pääkaupunkiin, ja jatkuva vaino suomalaisia kouluja vastaan maaseutukaupungeissa vei siihen, että yksityisiä kouluja, jotka valtio aikaa voittaen oli pakotettu ottamaan huostaansa, perustettiin ympäri maata, niin että niiden luku lopulta oli monta kertaa isompi kuin se, johon olisi mielihyvällä tyydytty, jos hallitsevat olisivat menetelleet järkevästi.

Elettiin siis aikana ja oloissa, joissa joka edistyksenaskel kansalliseen suuntaan vaati mitä sitkeintä taistelua, mutta joissa myöskin uhraavaisuuden henki oli voimakas ja tahdon tarmo korkeimmilleen jännitetty. Niissä oli suomenmielisten mahti, joita soimattiin vanhoillisiksi, mutta jotka tositeossa harrastivat yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän uudistumista; toisilla, jotka sanoivat itseään vapaamielisiksi, mutta itse asiassa kaikin voimin vastustivat tuota uudistusta, heillä oli valtakeinot puolellaan. Uusi Suometar, jossa suomalaisuus niinkuin ainakin pyrki kuuluville, oli alituisesti tekemisissä sensuurin kanssa.

"Ainakin joka toinen päivä", Emilie Bergbom kirjoitti Kaarlolle (27/2 1871), "se otetaan takavarikkoon. Milloin on kirjoitus tarkoittanut asevelvollisuutta, milloin kouluylihallitusta, milloin muutoksia yliopiston statuuteissa, milloin painoylihallitusta; on ollut oikein surkeata. Löfgren on saanut pienen viittauksen, että hän pian on saava ensimäisen varoituksen, mikä niin suuresti ilahutti häntä, että hän lupasi toimittaa muille pidot, jos siitä tulee totta. — Merkillisiä ovat kuitenkin nuo fennomaanit. Kun luulee että heidän on masentuminen, niin he sen sijaan keksivät toisen keinon toisensa perästä. Tuskin lienee missään maassa heidän vertaisiaan kestävässä sitkeydessä. Jumala siunatkoon heidän lujaa luottamustansa!" —

Ainoastaan valtiopäivillä kansan ääni pääsi vaikuttavalla tavalla kuuluviin, mutta säädyt kokoontuivat harvoin. Ikävällä oli nyt viidettä vuotta odotettu säätykokousta, ja ilolla vastaanotettiin valtiopäiväkutsumus, joka julkaistiin 4 p. lokak. ja määräsi että säätyjen oli kokoontuminen 1 p. helmik. 1872.

Tämmöinen oli luonteeltaan Suomalaisen teatterin syntyaika. Ymmärtäähän sen että ne, joiden mielestä suomalaiset oppikoulut eivät olleet "todellisen sivistystarpeen" vaatimia, katsoisivat suomalaista teatteria ei ainoastaan tarpeettomaksi vaan hulluudeksi. Tämäkin sivistyslaitos oli siis yksistään taistelulla saatavissa ja uhrauksilla kannatettavissa; mutta juuri sen vuoksi sen aikaansaanti olikin mahdollinen nyt kun oltiin opittu esteistä huolimatta, uhrauksia pelkäämättä toteuttamaan kansallisia aatteita. Ja että siihenkin nähden jotain toivottiin säätykokoukselta, se oli jo 1869 julkilausuttu. Sinä vuonna näet Ruotsalainen teatteri, niinkuin tiedämme (kts. s. 142), anoi korotettua valtioapua (20,000 mk) ja puolustettiin sitä H. D:ssä m.m. sillä, että laitos muka oli kansallisesti tärkeä ("representerade ett nationalintresse"). Sen johdosta U. S., joka jo kevätpuolella ankarassa kirjoituksessa oli vastustanut valtioavun antamista, heinäkuulla julkaisi erään "Maalaisen" kirjoituksen (jolta H. D. oli kieltänyt tilaa ja jossa, samalla kuin teatterin sivistävää vaikutusta ylipäätään epäiltiin, anottua apua arveltiin ylen suureksi, varsinkin aikana, jolloin ihmiset olivat kuolemaisillaan nälkään) ja otti sitten itsekin asian uudestaan käsiteltäväkseen. Kahdessa kirjoituksessa lehti[82] esitti mielipiteensä olevan, että teatteri kieltämättä on sivistyslaitos, jopa tärkeäkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se on kansallinen ja taiteellisesti etevä. Meilläkin on teatteri tarpeen, nimittäin suomalainen; ruotsalainen teatteri [tietysti semmoisena kuin se oli olemassa] ei ollut mikään kansallinen laitos eikä ansainnut kannatusta Suomen kansalta. Suomalaisen teatterin aikaansaaminen oli sentähden katsottava tärkeäksi kansallisasiaksi, ja koska se ei ollut ajateltavissa ilman valtioapua, oli sitä pyydettävä — ei kuitenkaan nälkäaikana, vaan vastedes, kun anomus voitaisiin tehdä "laillista tietä, maan säätyjen kautta". — Pian saamme nähdä, ettei sitenkään päästy uhrauksista.

Mutta vähän olisi kansallismielisten uhrautuvaisuuskin merkinnyt, jollei olisi ollut tiedossa mies, joka kykeni astumaan yrityksen johtoon. Suomalaisen teatterin aate oli kolmena viimeisenä vuonna heidän tietoisuudessaan ruumistunut Kaarlo Bergbomissa, se oli siten haaveiden maailmasta muuttanut tosielämään, ja teatterin perustaminen oli nykyään enemmän kysymys sopivasta hetkestä kuin mahdollisuudeltaan epäilty hanke. Näin oli laita sitä luonnollisemmin kuin Bergbomin tieteelliset aikeet eivät olleet tunnetut laajemmissa piireissä. Hän itse palasi syksyllä 1871 ulkomaanmatkaltaan pettynein toivein ja miettien — kohtalon pakosta — antautua koulu-uralle. Syyskuulla Emilie oli kirjoittanut hänelle Berliniin kahdesta avonaisesta virasta yliopiston kirjastossa sekä niinikään haettavana olevasta historianopettajan virasta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta olihan Bergbom lausunut, että hän ei aikonut taistelutta alistua. Se selittää meille miksi hän, kotonaan kahden kesken Emilien kanssa neuvotellessaan heidän kummankin tulevaisuudesta, vielä päätti jättää pedagoogiset ja muut virat sikseen ja ryhtyi uudestaan ja entistä rohkeammin teatterisuunnitelmiinsa. Olihan suomalaisen näyttämön luominen suuri kansallinen tehtävä, jossa heille molemmille olisi riittävästi työtä, työtä, johon he pystyisivät ja jota suorittaessa he voivat toimia yhdessä, avustaen ja rohkaisten toisiansa. Vasta jos sekin toivo pettyi, oli leipäkysymykselle myönnettävä määräävä merkitys.

Syksyllä ei kumminkaan käyty mihinkään näyttämölliseen puuhaan käsiksi. Bergbomin ollessa ulkomailla olivat tarpeelliset valmistukset jääneet tekemättä, parhaimmat kyvyt olivat sentähden kiinni toisaalla ja vihdoin saivat valtiopäivät kaikki harrastukset kohdistumaan kevätkauteen, jolloin pääkaupungin elämä niiden tähden tulisi tavallista vilkkaammaksi. Ida Basilier oli 11 p. syysk. antanut konsertin Oulussa, johon maalaiskansaakin oli saapunut ja jossa muun muassa "Trubadurin" miserere kohtaus, suomeksi esitettynä, oli suuresti liikuttanut yleisöä, ja sen jälkeen lähtenyt Tukholmaan. Siellä hän 18 p. jouluk. kuninkaallisessa oopperassa ihailevan yleisön edessä debyteerasi Rosinana "Sevillan parturissa" ja jäi sinne edelleenkin. Rouva Raa taasen oli ruotsalaisen teatterin jäsenenä kokonaan kielletty esiintymästä suomalaisissa näytännöissä. Ainoastaan Suomalainen seura toimitti entiseen tapaansa iltamia, ja niissä kuultiin joskus rouva Raankin lausuvan. Siten hän iltamassa 25 p. lokak. lausui Bürgerin mainion "Lenore" ballaadin, jonka Tuokko oli suomentanut, ja 15 p. jouluk. Runebergin "Torpan tytön", niinikään suomeksi käännettynä. Samana iltana laulettiin Azucenan ja Manricon kaksinlaulu "Trubadurista" ja suomalaisia kansanlauluja esitti Emmy Strömerin nuorempi sisar, Sofie Strömer, jonka äänen laajuus ja heleä voima herätti vakaumuksen, että hänessäkin oli oiva kyky tulevia ooppera-näytäntöjä varten. — Achté vihdoin antoi 25 p. marraskuuta sävellyskonsertin, joka ansaitsee mainitsemista sentähden, että siinä ensi kerran esitettiin hänen säveltämänsä alkajaissoitto Topeliuksen "Regina von Emmeritz'iin".

Enemmän kuin teatterikysymys, kiinnitti tänä syksynä eräs valtiollinen yritys mieliä. Sen jälkeen kun Helsingfors Tidningar 1866 oli lakannut, ei pääkaupungissa ollut ainoatakaan ruotsinkielistä lehteä, joka olisi edustanut suomalaisuutta taikka edes ollut sen ystäville avoinna, milloin joku heistä tahtoi ruotsinkielisen yleisön edessä puolustaa suomalaiskansallista käsitystapaa yleisissä asioissa. Kun sen lisäksi alituisesti nähtiin, että vastapuolueen suuri äänenkannattaja, Helsingfors Dagblad, ani harvoin täysin rehellisesti, puhumattakaan tyydyttävän laajasti teki selkoa Uuden Suomettaren kirjoituksista, oli suomalaisuuden asiaa puoltavan ruotsinkielisen lehden tarve käynyt yhä tuntuvammaksi. Nykyään voidaan — joskaan ei vahingotta — tulla toimeen ilman semmoista, mutta 1870-luvulla oli suomea lukeva sivistynyt yleisö melkoista vähälukuisempi, jota paitse moni kansallisen puolueen parhaimpia miehiä oli kykenemätön suomenkielellä kirjoittamaan. Nämä asianhaarat tekevät ymmärrettäväksi, että sama harvalukuinen piiri Helsingissä, joka muutoinkin ajoi suomalaisuuden asiaa, katsoi välttämättömäksi perustaa sanomalehden, joka nimellä Morgonbladet 1872 vuoden alusta toimi 1884 loppuun saakka. Jos mikään, oli tämäkin yritys uhrauksia kysyvä, mutta, niinkuin jo on sanottu, niitä ei tähän aikaan peljätty.

Tässä paikassa ei sovi kertoa, mitä vaikeuksia oli voitettavana ennen kuin lehti saatiin syntymään. Pääasia on, että noin kuukauden kuluessa merkittiin 40 osaketta à 500 markkaa kahden ensimäisen vuoden vakuudeksi. Päätoimittajaksi rupesi terävästä ja hienosta kynästään tunnettu mol. oik. kand. E.A. Forssell, joka kuitenkin terveydellisistä syistä jo syksyllä 1872 luovutti toimensa maisteri August Hagmanille, ja aputoimittajiksi Kaarlo Bergbom sekä filos. kand. Eliel Aspelin, edellinen ulkomaanosaston ja jälkimäinen teatteri- ja kaunokirjallisuusarvostelua y.m. varten. Lehden avustajiksi taasen lupautuivat, joko nimeltä mainittuina taikka mainitsemattomina, O. Donner, C.G. Ehrström, W. Eneberg, A.F. Granfelt, H.L. Melander, Th. Rein, J.V. Snellman, Z. Topelius y.m. — Näin Bergbom — lyhyeksi ajaksi — palasi sanomalehtitoimeen, ja yrityksen alkuunpanoon nähden mainitaan eräässä kirjeessä siltä ajalta: "Bergbomin perhekunta on tässäkin enimmät tehnyt — nimittäin hankkinut useimmat osakkaat".[83] Mikä merkitys uudella lehdellä oli suomalaiseen teatteriin nähden, huomaa yksistään siitä, että ilman sitä Bergbomin alempana mainitut kirjoitukset teatterioloistamme tuskin olisivat päässeet ruotsinkielisen yleisön näkyviin.